Kulmakunnan kukkein kirjasto

Päivää ennen lähtöämme Harghushaysta saimme valmiiksi vielä yhden minua kovasti ihastuttavan projektin: koulun oman kirjaston. Asia ei kuulosta ehkä järisyttävän ihmeelliseltä, mutta on todella poikkeuksellista, että primary schoolilla on oma kirjasto ja toisekseen – ja ennen kaikkea! – tämä on varmasti kulmakunnan kukkein kirjasto! Ja kulmakunnankin kärsii tässä vielä tulkita laajasti.

Kaikki alkoi siitä, että minä toivoin jo kaksi vuotta sitten koululle kirjastoa ja kun nyt kyselin asian perään, kaikki halusivat kovasti kirjastoa, mutta tiloja ei kuulemma ollut. Meille esitettiin että koululle pitäisi rakentaa kirjasto, mikä tarkoittaisin yhtä uutta rakennusta. Tämä tuntui meistä aika suureelliselta, kun ottaa huomioon sen tosiasian, että vaikka meillä Harghushayssa on kirjoja poikkauksellisen runsaasti muihin kouluihin verrattuna, niitä on siitä huolimatta vähän. 

Siispä miehen kanssa ehdotimme, että yksi koulun epämääräisistä varastonkaltaisista huoneista valjastettaisiin kirjastoksi. Paikallisten mielestä ajatus oli perin naurettava, sillä olisihan moinen aivan liian pieni kirjastoksi, mutta myöntyivät kuitenkin siihen, että sillä voitaisiin aloittaa – tajusivat kai että onhan se tosiaan parempi olla pieni kirjasto kuin ei kirjastoa ollenkaan.

Aloitimme siis työn likaisesta epämääräisestä varastohuoneesta ja nyt meillä on kalustettu ja koristettu ihana kirjastohuone, joka ei edes ole erityisen pieni. Vaikka siis paikallisten mielestä yhä on. Mutta se on kirjasto ja nyt lapset pääsevät lukemaan melkein koska tahansa – parhautta!

Tästä se alkoi. Paikalliset eivät oikein uskoneet, että tästä tulisi kirjasto.

Ja tällainen siitä sitten tuli! Vähän maalia, kylän oman puusepän tekemät kalusteet, takaseinällä koulun ensimmäinen taidenäyttely suomalaisista talvipiirroksista ja kirjasto näyttää suorastaan ihanalta. Olen kyllä vähän jäävi, mutta tämä hehkutus minulle sallittakoon - joohan?  

Kirjastoon siirrettiin varastosta kaikki vanhemman painoksen koulukirjat, joiden sisältö on kuitenkin pitkälti sama kuin nykyisissä. Näin oppilaat voivat lukea oppikirjoja muulloinkin kuin tunneilla, sillä omia kirjoja kenelläkään ei ole, vaan ne kerätään pois aina tunnin päätteeksi.

Kirjastostamme löytyy myös tarinakirjoja englanniksi ja kaksikielisesti swahiliksi ja englanniksi sekä kuva-sanakirjoja englannin opiskeluun. Jatkossa toivottavasti saamme hankittua myös joitakin yleisopuksia ja swahilinkielisiä tarinakirjoja, sillä tämä kirjasto on suurimmalle osalle ainoa mahdollisuus lukea satuja tai kuulla tarinoita. Kodeissa ei ole kirjoja, kaikki vanhemmat eivät osaa lukea eikä tarinankerronta suullisessa muodossakaan kuulu täkäläiseen perinteeseen.

Ensimmäistä kertaa ikinä kirjastossa. 

Pienenä piristävänä nyanssina värikoodasimme hyllyt helpottamaan pienimpiä oppilaita. Meidän piti erikseen painottaa, että kirjasto on myös eka- ja tokaluokkalaisille ja esikoululaisille; että hekin voivat jo aivan hyvin lukea ja katsella kuvia, oppia käyttämään kirjoja ja kirjastoa. Koska kirjoihin ja lukemiseen ei olla totuttu, täällä on outo ajatus, että myös pienet lapset voivat lukea ja nauttia kirjoista. (Aivan erityisen käsittämätöntä hullutusta on se, että me luemme jo vuoden ikäisen lapsen kanssa kirjoja.)

Kirjasto-seepra ja muita kuvituksellisia kukkasia.

Jotta kirjastomme olisi tosiaan kulmakunnan kukkein, askartelin vielä seinille kaksikielisiä swahili-englanti kuvakortteja sanaston opiskeluun ja maalasin ovensuuhun koulun oman kirjasto-seepran. Sen maktaba-tekstinen raidoitus (maktaba = kirjasto) on nostanut minut paikallisten silmissä suureksi taiteilijaksi. Itse aloin kuitenkin epäillä omia maalarinlahjojani erityisen surkeiksi, koskapa työntekijät kävivät veikkaamassa tuolloin vielä raidatonta seepraani vuoroin häräksi ja vuoroi norsuksi ja lipsauttipa joku vielä kiraffinkin, vaikka väittikin sitä kielivirheeksi... Lohdutin itseäni sillä, että monilla tansanialaisilla tuntuu olevan aika ontuva visuaalinen hahmotuskyky ja kuvanlukutataito, mikä ilmeisesti johtuu sekä kuvamateriaalin vähyydestä että siitä, että esim. kouluissa piirretään tosi vähän, koska värikyniä tai muuta välineistöä ei yleensä ole.

Lopputulemana olen siis kuitenkin todella tyytyväinen siihen, mitä tästä ankeasta kopperosta saatiin aikaan ja toivon hartaasti, että oppilaat oppivat käyttämään kirjastoa hyväkseen niin, että kirjat oikeasti ovat käytössä, mutta toisaalta pysyvät hyvässä kunnossa. Koska asia on uusi, haasteita varmasti on luvassa, mutta alkuun kirjoja saa lukea vain kirjastossa ja jos se alkaa sujua, sitten aletaan miettiä varsinaista lainaamista. Uskon ja toivon, että kirjasto toimii, tuottaa paljon iloa ja kehittyy tuohon suuntaan.

Ja onhan se oikeasti ihana! Nimimerkillä kirjoja ja kirjastoja rakastava...

Monenko kesken jakaisit sänkysi?

Tämä otsikko ei ole vähäisimmässäkään määrin kaksimielinen, vaan yksiselitteinen kysymys: jos asuisit koulun asuntolassa, monenko kesken olisit valmis jakamaan 60 cm leveän sängyn?

Tavallisessa tansanialaisessa peruskoulussa oppilaat käyvät koulua kotoa käsin kuten Suomessakin, vaikka kävelymatkat ovatkin usein pitkät. Gendabin kylän keskustassa (jonka sivukylä meidän Harghushaymme on) sijaitseva Gendabin peruskoulu on poikkeuksellisesti osin sisäoppilaitos, koska kaikilla paimentolaislapsilla ei muuten ole mahdollisuutta päästä päivittäin kouluun.

Käydessämme jokin aika sitten vierailulla koululla, jouduimme toteamaan, että sen tilanne oppilasmäärän ja tilojen suhteen on monella tavalla huono: ryhmäkoot ovat suunnattoman suuria – useammalla luokka-asteella yli 100 – kirjoja on auttamattomasti liian vähän, osa vanhimmista luokkatiloista on surkeassa kunnossa, ruokala on romahtanut ja asuntolassa kolme oppilasta jakaa yhden sängyn (noin 120 oppilasta 40 sängyssä), eivätkä sängyt edes ole 80-senttisiä, vaan 60-senttisiä. Sänkyjä itse asiassa olisi noin 60, mutta niihin ei ole patjoja. Lisäksi osa käytössä olevista sängyistä on pehmustettu patjojen puutteessa pienemmillä superlonin palasilla.

Vierailu herätti meissä paljon ajatuksia ja sen jo tutuksi tulleen tietoisuuden, kuinka täällä voisi taas kerran aika vähälläkin rahalla saada hyvää aikaan. Ilokseni on todettava, että ääneen lausumaton toiveeni ilmeisesti kuultiin Suomessa, sillä sain taas välitettäväkseni lahjoitusrahaa ”johonkin hyvään tarkoitukseen”. Päätimme käydä patjaostoksilla, minkä mahdollistamisesta kiitän erityisesti JHL Kuopio 124:n ihmisiä ja vanhempiani. Kuvista voitte päätellä olivatko oppilaat iloisia vai iloisia uusista patjoitaan :)

Patjat 2-3 kappaleen nipuissa matkalla asuntolaan.

10 patjoista meni tyttöjen asuntolaan...

...ja toiset 10 poikien asuntolaan, jossa majoittuu noin 70 poikaa yhdessä isossa huoneessa.

Niin että olivatkohan oppilaat iloisia vai iloisia?

Kun patjat oli luovutettu, saimme jonkin ajan kuluttua koulun rehtorilta kirjeen, joka alkoi seuraavasti:

MR AND MR MART

ON BEHALF OF GENDABI BOARDING PUPILS, WE SAY THANKS FOR YOUR SUPPORTING US. WE GIVING YOU A LOT OF THANK BECOUSE, IT IS NOT EASY FOR ANY ONE TO DO THINKSTHAT YOU HAVE DONE FOR US, WITHOUT ANY COMMAND OR FORCE. BUT YOU AND YOUR FAMILY WE SAY THANK A LOT FOR YOUR DONETION OF MATRESS.

Kirje jatkui vielä kahdella pyynnöllä: voisimmeko auttaa myös romahtaneen keittiörakennuksen ja asuntoloiden korjaamisen kanssa? Tiedän että molemmat tulisivat kipeästi tarpeeseen, mutta kieltämättä se välillä myös väsyttää, että aina on vielä joku pyyntö, aina on käsiä ojossa. Jos autat yhtä tai jos autat vähän, pitäisi auttaa myös toista tai pitäisi auttaa enemmän. Tarvittaisiin tie, sairaala, koulu, apua hääjärjestelyihin, koulukirjoja, tietokone ja mitä milloinkin. Se väsyttää, mutta voiko näitä ihmisiä moittia, kun heillä on niin paljon vähemmän ja niin rajalliset mahdollisuudet parantaa itse elämänlaatuaan?

Ja pakko on esittää vielä toinenkin kysymys: voiko oppilaita moittia jos englanninkielen taidossa on puutteita, kun opettajien (tässä rehtorin) kielitaitokin on mitä on? Toki tärkein silti välittyi; kiitollisuus. Joten kiitos sinne Suomeen, me olimme taas vain välikätenä!

Toto tundut karkuteillä

Olen jo tainnut jossain aiemmassa postauksessa mainita, että rakas lapsemme on melko touhukas ja ehtiväinen tapaus. Paikalliset ovat alkaneet kutsua häntä lempinimillä ”fundi” (korjaaja; jokainen nippeli ja nappeli pitää vääntää ja tutkia) ja ”toto tundu” (tuhma lapsi, oikeakielisesti kai mtoto mtundu). Etenkin tuo jälkimmäinen on alkanut vakiintua ihan päivittäiseen käyttöön. Onneksi se kuitenkin lausutaan ihan lempeästi rakkaudella tai hyväntahtoisen naurun säestyksellä. Poikkeuksena tosin se, kun me vanhemmat joskus lipsautetaan se sillä jokaisen meidän hyvin tuntemalla mitä-sinä-olet-oikein-mennyt-tekemään? -sävyllä.

Olen tainnut myös aiemmin mainita, että lapsemme on ihan iloisesti lähtenyt konttaamaan Babatissa guest housesta kadulle silloin kun ei vielä osannut kävellä? Noh, uusimpana villityksenä on nyt pienet pakopyrähdykset Harghushayssa, jossa tyttö (nyt 1 v. 2 kk) on alkanut laajentaa reviiriään kotitaloltamme koulun pihapiiriin. Jokusen kerran olemme jo joutuneet hakemaan pienen seikkailijan koulun rappusilta ja aika monta kertaa matkalta sinne. Ei tyttö tyystin valvomatta ole vielä kovin pitkälle onnistunut pääsemään, mutta olemme mielenkiinnosta jääneet kuistille seuraamaan, että kauasko tuo menee jos antaa mennä? Juu-u, meneehän se. Joskus kävellen, aika usein vielä kontaten.

Matkalla maailmalle.

Olen ajatellut, että kyseessä on vain harmiton seikkailu, mutta samalla puolivitsinä sanonut, että joku päivä tyttö vielä lähtee meidän huomaamatta niin kauas, että joutuu kokonaan hukkaan ja mieron tielle. Jokunen päivä sitten tyttö oli onnistunut menemään itsekseen ulos ja kun katsoin ikkunasta, hän konttasi pihatietä pitkin, mutta tällä kertaa äidin kangaskassi mukana. Herää väkisinkin kysymys, että onkohan tämän karkailun takana sittenkin joku suurempi suunnitelma, kun tyttö on vielä sopivasti samaan oppinut sanomaan englanniksi "bye bye"?

Kassi mukaan. Ehkä ensi kerralla jo pakattuna?

Mutta jos joku päivä meidän lapsemme onnistuukin karkaamaan kotoaan, niin eipä tuo ole ainoa. Kävimme tänään Singen yläasteella ja juttelimme erään Sinituotteen stipendiaatin kanssa, jonka erityisen palavaa opiskeluintoa on vaikea ohittaa huomaamatta - tai ihailematta. Kun tämä nuori mies oli päättänyt peruskoulun, hänen vanhempansa halusivat hänen menevän naimisiin. Hänen perheensä kuuluu perinteistä paimentolaiselämää viettävään barbaiq-heimoon, jonka keskuudessa tämä vanhempien toive on yhtä kuin käsky, pakko ja väistämättömyys eikä siinä paina paljoa se, jos valmistuit koulusta luokkasi parhaana ja sinulla olisi eväitä vaikka mihin. Poika ei kuitenkaan ollut valmis naimisiin, vaan halusi palavasti opiskelemaan. Mitä tekee nuori mies tällaisessa tilanteessa?

Nuori mies juoksee karkuun vanhempiaan. Kirjaimellisesti. Hän on erittäin hyvä juoksija. Päätöksen tehtyään hän juoksi 10 kilometrin päähän Gendabiin 25 minuutissa (kannattaa huomata ettei matkamitta ole ihan tarkka, muutenhan kyseessä olisi maailmanennätys!) tavatakseen SINI-projektia koordinoivan Mr. Kahemben. Nuori mies anoi apua; hän halusi opiskella - ei kasvattaa lehmiä, ei mennä naimisiin. Nyt tämä savimajassa kasvanut ja täysin omilla ansioillaan ja sitkeydellään tiensä raivannut nuorukainen opiskelee toista vuottaan alueen parhaassa toisen asteen koulussa, Singessä, ja on luokkansa paras. Hänen bravuureitaan ovat matematiikka, fysiikka ja kemia, ja hän haluaa lääkäriksi tai insinööriksi. Kun hän kertoo meille karkumatkastaan, hänen intonsa ja kiitollisuutensa tästä opiskelumahdollisuudesta hehkuu hänestä sellaisena tahtona ja energiana, että siinä on jotain syvästi vaikuttavaa, suorastaan liikuttavaa.

Minä en kerta kaikkiaavoi olla pitämättä näistä meidän tuhmista, kotoa karkaavista lapsista! Olkoon heidän uteliaisuutensa maailmaa ja oppimista kohtaan ehtymätön myös tulevaisuudessa. Sen nuoren miehen vanhemmatkin ovat kuulemma jo antaneet anteeksi. Hyvä niin - minkäpä tuollaiselle innostukselle mahtaa?

Kiikkuu kaakkuu

Nyt ei ole riemulla rajaa: koululle tuli kiikut! En tiedä onko kukaan lapsista koskaan aiemmin päässyt kokeilemaan kiikkua, mutta niiden aiheuttamasta innostuksesta päätellen ei ainakaan moni. Aina kun oppilailla on vapaa-aikaa, kiikkujen ympärille kerääntyy suuri joukko oppilaita toiveikkaina saamaan vuoron kokeilla. On aivan mahtava kuunnella sitä kiljahtelua ja äänten sorinaa, joka tuosta joukosta lähtee, sillä sen kaltaiset leikkimisen äänet ovat tähän asti koulunpihalta puuttuneet.

Kahden kettinkikiikun lisäksi tilasimme paikalliselta hitsarilta myös keinulaudan etenkin pienempien oppilaiden iloksi. Hankinnat tehtiin Sinituotteen henkilökunnan keskuudestaan keräämillä lahjoitusrahoilla eli tämä ei ole osa Sinituotteen virallista kouluprojektia, vaan heidän työntekijöidensä henkilökohtainen panos asiaan. Ohjeistus kuului: ”Jotain suoraan lapsille.”

Keinulauta - jotain suoraan lapsille.

Itse en siis ole Sinituotteen leivissä, vaan olen täällä mieheni kanssa vapaaehtoispohjalta edistämässä kolmen kuukauden ajan tätä projektia, johon sotkeennuin kohtalon oikusta pari vuotta sitten.  Tulin silloin Harghushayhin vapaaehtoisena opettamaan englantia, mutta Sinituotteen tavoitteellinen tapa toteuttaa kouluprojektia sekä sen omistajien ja työntekijöiden vilpitön innostus asiaan ovat ilmeisesti tarttuneet, koskapa löysin itseni taas täältä Harghushaysta ja tällä kertaa kaulaani myöten asiaan sotkeutuneena.

En voi sanoa tuntevani Sinituotteen henkilökuntaa mitenkään hirveän hyvin, mutta sen verran olen kuitenkin osaan heistä jo tutustunut projektin myötä, että vallitseva hyvä ja välitön henki ei ole voinut jäädä huomaamatta. Kun kuulin keräyksestä ja siitä että minä joutuisin päättämään kuinka rahat täällä käytetään, halusin tehdä niillä jotain, joka tekisi lapset aidosti iloisiksi – jotain mikä viestittäisi sitä hyvää henkeä.

Toivon kovasti että lahjoittajat ovat tyytyväisiä, sillä tähän asti olen pitänyt asian yllätyksenä! Ainakin lapset ovat kovasti tohkeissaan: tämä tuntuu olevan hauskinta mitä he ovat pitkään aikaan tai ehkä ikinä tehneet. Uutuudenviehätys loppuu aikanaan, mutta uskon että ilo jatkuu sen jälkeenkin. Ja uutuudenviehätystä tulee pitkittämään se, että jouduimme kahden päivän jälkeen ottamaan kiikut alas ja palauttamaan ne hitsarille korjattavaksi, kun ketjujen kiinnitysmekanismi oli käyttömäärään suhteutettuna liian heikko ja toimimaton, joten toteutustapaa pitää muuttaa.

Täällä tuskin löytyy muutaman sadan kilometrin säteellä toista samanlaista kiikkua josta katsoa mallia, joten jos joku lukijakunnasta haluaa jakaa asiantuntemusta tai lähettää valokuvan tai piirroksen ketjukiikun ketjujen hyvästä saranoinnista, niin otamme kiitollisina vastaan! Eikä tämä ole vitsi. Enpä arvannut että Tansaniassa tällaisenkin pienen asian selvittäminen ja kunnollinen toteuttaminen voi aiheuttaa projektityöntekijälle näin paljon päänvaivaa.

Isommat oppilaat ovat kiikuista aivan yhtä innoissaan kuin pienemmät. Vauhdit ovat alkuvarovaisuuden jälkeen jo sen verran hurjia, että kiinnitysmekanismin on oltava takuuvarmasti turvallinen.



Postia Suomesta!

Meillä oli Harghushayn koululla postipäivä! Kutos-seiskaluokkalaiset saivat postin mukana nipun kuvitettuja kirjeitä Muhoksen ala-asteelta ja minä toimitin vitosluokkalaisille Bovallius-ammattiopiston opiskelijoiden talvisia piirustuksia. Osa Bovalliuksen opiskelijoiden kirjeistä meni jo aiemmin Singen yläasteelle, ja siellä suuri kysymys kuului, ketkä onnekkaat opiskelijoita saavat kirjeet, kun kaikki olisivat ne halunneet.

Saadut harvinaiset kirjeet luettiin tarkkaan ja huolella.

Mutta olipa tosiaan aivan ihania kirjeitä ja piirroksia, joissa esittäytyi yhtä aikaa sekä perinteinen että tuore Suomi. Hiihtämisen, jääkiekon ja salibandyn selittäminen onnistui vielä helpohkosti taululle piirustellen ja elävää esimerkkiä näyttäen (oli varmaan näky!), mutta äkäiset linnut tuottivat jo näissä oloissa vähän haastetta. Moottorikelkkaa veikattiin kuvan perusteella lentokoneeksi, mutta joku selvyys saatiin senkin toimintaan, samoin kuin suomenpystykorvan ominaispiirteisiin. Pöllöt sen sijaan olivat täälläkin jotakuinkin tuttu otus, mutta kerrostalon konsepti päällekkäin asuvine perheineen tuntui aika ihmeelliseltä.

Monikaan oppilaista ei ole koskaan nähnyt kerrostaloa.

Useammassa kuvassa ja kirjeessä esiintyneet lumiukot herättivät erityistä hämmennystä. Joku valkonaama se selvästikin on, mutta kovin kummallisen näköinen. Lumen ominaisuuksia selvitellen ja pallojen pyörittämistä pitkin luokkaa demonstroiden tämäkin arvoitus ratkesi. Porkkanananenä ja hiilisilmät olivat lasten mielestä ihan ymmärrettäviä lisäyksiä, muta sen sijaan kun sanoin että lumiukolle voi laittaa hatun päähän tai vaikka kaulaliinan, niin syystä tai toisesta se oli kovasti hilpeyttä herättävä ajatus. 

Mystisen kalpeanaaman arvoituskin selvisi lopulta.

Kiitos kaunis siis Muhokselle ja Jyväskylään; tämän monipuolisempaa ja värikkäämpää Suomi-esittelyä en olisi itse osannut suunnitella! Paluupostia lupasivat lähettää. Saa nähdä mitä meidän oppilaiden kieli- ja piirustustaidolla saadaan aikaan, mutta luulenpa että ainakin vähemmän lunta niistä kuvista löytyy?

Jumalan (huono?) huumorintaju

Tansaniassa Jumala on läsnä kaikkialla ja joka päivä. Jumala, rukoileminen, kirkossa käynti ja milloin missäkin rautakaupassa soiva rytmikäs gospel ovat kristityille tansanialaisille jokapäiväisiä ja itsestäänselviä asioita. Jos joku sairastuu, hänen puolestaan luonnollisestikin rukoillaan, ja koska monet käyvät kirkossa joka sunnuntai, jumalanpalveluksia pitää olla päivän aikana useita, jotta kaikki halukkaat pääsevät mukaan.

Jumala on niin vahvasti läsnä arkipäivässä, että myös iso  osa bussien tuulilaseista ja naisten kangoista (perinteinen kuvioitu kangas, jota käytetään mm. vaatteena ja kantoliinana ja jossa on aina painettuna muutaman sanan lause) on koristettu Jumalaa ylistävillä tai hänen varjelukseensa luottavilla lausahduksilla.

Meidän Harghushaysta Babatiin kulkevalla reitillämme on melkein koko täälläoloaikamme seissyt kuorma-auto aivan keskellä tietä. Se on rikkoontunut ja jätetty niille sijoilleen odottamaan korjaamista, kiilat pyörien takana. Minusta on sinänsä ihan hienoa, jos ihmiset saavat uskonnosta rikkautta, iloa ja toivoa elämäänsä, mutta joskus mietin epäilevätkö nuo samat ihmiset koskaan herransa huumorintajua?

Jos olisin edellä mainitun auton omistaja ja harras kristitty, pitäisin herrani lähettämää viestiä henkilökohtaisena kettuiluna. Koska auto ei kuitenkaan ole minun enkä ole Jumalaa pelkäävä ihminen, voin vapaasti nauraa hekottaa kun Hän kertoo minulle vitsin.

"Gift from God." Antoi sitten autorikon! Ja samaan aikaan toisen lahja on saada nauraa sille kuin hyvällekin vitsille? Joku voisi tässä kohden kysyä, että onko tämä nyt vitsi vai onko Jumala ihan tosissaan? Vaan jos se alkuperäinen lahja tosiaan oli itse auto - kuten teksti yrittänee viitata - niin onpahan kiittämätöntä nostaa kädet pystyyn ja hyljätä Jumalan suopeuden ilmentymä keskelle ei-mitään! Se on yhtä kiittämätöntä kuin olisi olla nauramatta, kun Jumala kertoo vitsin, vaikka kuinka epäilyttäisi liekö tuo sopivaa. Pois se minusta. Nauroin. Oli pakko ottaa kuva.

Hyvää toimittamassa

On ihana olla hyvän asialla silloinkin, kun se hyvä ei suoranaisesti ole omaa ansiota, mutta hyvien asioiden tapahtumiseen on voinut myötävaikuttaa; käynnistää tapahtumien ketjun, josta on lopulta seurannut hyvää jollekulle. Erityisen onnekkaaksi itsensä kokee, kun saa olla läsnä myös siellä tapahtumaketjun toisessa päässä, jossa näkee saavutetun päämäärän. Näin kävi tällä viikolla: toimitimme lahjoitusvaroin hankittuja kirjoja, koulutarvikkeita, ovia ja ikkunoita alueemme syrjäiselle Gasaboyn koululle.

Tapahtumaketju sai alkunsa kaksi vuotta sitten käydessäni kyseisellä koululla ensimmäisen kerran. Alueen perheistä suurin osa on barbaiq-paimentolaisia, jotka elävät vielä hyvin perinteistä elämää, jossa lehmien hankkiminen ja naimisiin pääseminen nähdään lapsille koulutusta tärkeämpinä. Tilanne on hiljalleen muuttumassa mm. siksi, että monet lapsista ovat erityisen innokkaita pääsemään kouluun, koska he näkevät taustansa vuoksi oppimisen suurena etuoikeutena. Olosuhteet kylän koulussa ovat kuitenkin karut, esim. opettajia kuutta luokkaa kohden on vain kolme ja näistäkin yksi tilapäinen, kirjoista on huutava pula ja luokkatiloja liian vähän ja nekin osin puolivalmiita, joten sade, hiekka ja tuuli tulevat esteettä sisään.

Minä ja mies työskentelemme molemmat Bovallius-ammattiopistossa ja kaksi vuotta sitten Gasaboyssa näkemämme perusteella esitimme työpaikalla, että joulukorttien lähettämisen sijasta voisimme tehdä sillä rahalla jotain konkreettista hyvää Tansaniassa, ja toivottavasti sähköpostitervehdyksen saajat jakaisivat ilomme asiasta. Näin toimittiin ja tuolla rahalla koulu sai nyt puuttuvat ovet ja ikkunat luokkiin. Sen verran prosessissa on ollut meistä riippumattomia muuttujia mm. erään vapaaehtoisporukan peruttua työleirinsä Gasaboyssa, että ovien ja ikkunoiden perille toimittamiseen kului vuosi, mutta voin vannoa, että lopputulemana taatusti joka sentti on hyvin käytetty ja kyläpäällikön kiitokset vuolaita!

Eikä muuten ollut tuo perille toimittaminen vieläkään ihan helppoa, sillä sen verran puskassa koulu on, että kun Livingstone Tanzania Trustin meille edullisesti vuokraamalla autolla kärräsimme itse koko tämän metallimäärän perille kuljetuskuluissa säästääksemme, niin kyllä siinä tiesi maastoajoa harrastaneensa.

Automme kuljetuskapasiteetti koetuksella.

Barbaiq-paimentolaisten alueella lehmälaumat ovat suuria ja tiestö autojen harvoin käyttämää.

 
Oppilaat auttavat purkamaan ikkuna- ja ovilastin koulun pihalla.

Tämä koulurakennus on ollut jo useamman vuoden täydessä käytössä ja yhtä pitkään keskeneräinen. Meidän toimittamiimme oviin ja ikkunoihin on mukana lasit, mutta muista ikkunoita ne jäävät yhä puuttumaan. Toivottavasti niiden saamiseen ei kuluisi enää kovin montaa vuotta?

Kaksi vuotta sitten Gasaboyn koulussa opetettiin oppilaita vain neljänteen luokkaan asti, mutta nyt on aloitettu opetus myös luokille viisi ja kuusi, joten edistystä on tapahtunut ja sen myötä monien oppilaiden koulumatka kohtuullistunut. Opettajia ei kuitenkaan ole yhtään enempää kuin aiemmin eikä näille kahdelle luokka-asteelle ole ollut ainuttakaan oppikirjaa käytettävissä. Erään hyväsydämisen suomalaisen (lämmin kiitos Maijalle!) antaman yksityisen lahjoituksen ansiosta saimme hankittua koululle kirjoja, vihkoja, viivottimia ja kyniä. Kirjojen osalta pystyimme hankkimaan lähinnä yksittäisiä kappaleita eri oppiaineisiin, mutta jo tämä sai leveän hymyn leviämään rehtorin kasvoille: oli materiaalia millä opettaa!

Rehtori iloitsee koulun ensimmäisistä luokan 5 ja 6 oppikirjoista.

 
Oppilaat tutkivat kirjoja innokkaasti, mutta lapset ovat lapsia, joten saattaa olla että vielä innokkaammin odottiva pääsevänsä kokeilemaan tuomaamme tuliterää jalkapalloa?

Gasaboyn kaltaisilla kouluilla vieraillessa joutuu väkisinkin toteamaan sen, että opettaminen näissä olosuhteissa on todella kovaa työtä eikä määräänsä parempia tuloksia tältä pohjalta kerta kaikkiaan voi odottaa. Ja kuitenkin kaikki tekevät parhaansa: opettajat opettaakseen, oppilaat oppiakseen ja paimentolaisvanhemmatkin alkavat hiljalleen luopua vaeltavasta elämäntavastaan ja asettua aloilleen mahdollistaakseen lasten koulunkäynnin. Juuri sen vuoksi on Gasaboyn kaltaisissa paikoissa käyminen tekee yhtä aikaa surulliseksi ja iloiseksi: on sekä vaikeuksia että toivoa, on köyhyyttä ja kehitystä, on välinpitämättömyydeltä näyttävää ymmärtämättömyyttä ja toisaalta tahtoa tarjota lapsille parempi tulevaisuus.  

On myös tavallisten ihmisten halua auttaa toisia ihmisiä, on riemua ja kiitollisuutta avusta ja toisaalta hieman avutonta riippuvuutta siitä. Juuri siksi ja siitä huolimatta olen iloinen, että sain olla mukana toimittamassa jotain hyvää ihmiseltä toiselle.

Aita yli odotusten

SINI-Harghushayn koulu on saanut uuden, puolitoista kilometriä pitkän aidan. Aita on istutettu minja-nimisestä kasvista upottamalla maahan sen noin puolen metrin korkuisia oksia. Työn teki eräs kyläläinen, Martin etunimeltään, joka voitti tarjouskilpailun ja samalla työllisti hankkeeseen kahdeksan muuta.

Eihän se nyt ole kuin aivan tavallinen minja-aita, mutta silti se on meille lähestulkoon silta yli synkän virran – virran joka muodostuu siitä täällä toistuvasti kalvavasta toivottamuuden tunteesta, kun mikään ei ikinä tapahdu ajallaan tai aivan niin kuin on sovittu. Useimmiten asiat tehdään ”sinne päin” ja ”suunnilleen”. Myönnän että ehkä on silti liioittelua kutsua aitaa sillaksi yli synkän virran, mutta joka tapauksessa se on aita yli odotusten: erinomainen ja valmistui puolessa sovitusta ajasta.

Vasta istutettu minja-aitamme tontin kaukaisimmalta nurkalta käsin.

Aidan tekijät olivat käyneet hakemassa pistokkaita traktorilla kuuden röykkyisen kilometrin päästä 35 kertaa ja istutettavaa rajaa oli 1,5 km, joka piti ensin kaivaa auki, sitten hoitaa istutus ja lopuksi tasoittaa maa pistokkaiden ympäriltä eli homma ei ollut aivan pieni. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut minkäänlaista säätöä, hommat hoidettiin prikulleen sovitusti ja prosessi sujui kuin Strömsössä konsanaan. Ihanaa!

Minja-kuorma numero 33, taustalla vartijamme ja maamerkkimme Hanang-vuori.

Noh, rehellisyyden nimissä jupinaa tarjouskilpailun hävinneiden joukoissa on kyllä ilmennyt, kun kaiketi lahjuksia odottamaan jääneet kannattajat jäivät vaille omaa osaansa, mutta kun työ sujui näin mainiosti, jää kaikenlainen kalapaliikkikin torsoksi. Ihanaa sekin: jupina ja turha kalapaliikki ovat myös niitä uuvuttavan synkkiä virtoja, joihin jäädään niin helposti räpiköimään niin täällä kuin Suomessakin, mutta joiden yli tällaiset pikku ”sillat” onneksi vievät joskus ihan leikiten!

Taikauskoa ja albiinomurhia

Minua ärsyttää, että Afrikasta kerrotaan aina vain huonoja uutisia kuten nälänhätää, sotia ja diktaattoreiden nousuja ja tuhoja, vaikka maanosassa tapahtuu paljon hyvää uutisoimisen arvoista. Siksi minua harmittaa kirjoitaa aiheesta, josta nyt kirjoitan, mutta aihe riipaisee, joten tunnen tarvetta jakaa kanssanne huonoja uutisia Tansaniasta: viikko sitten taas yksi albiino joutui hyökkäyksen uhriksi ja silvotuksi. Albiinopoika Mwigulu Magessa oli kävelemässä lauantaina neljän koulukaverinsa kanssa, kun miehet hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja häneltä hakattiin käsi irti hänen ystäviensä nähden. Mwigulu on vain 7-vuotias. Nyt hän on toipumassa sairaalassa.

Vain muutamaa päivää aiemmin eräältä albiinoäidiltä oli hakattu käsi irti machete-veitsellä. Viisi miestä pidätettiin, kun mädäntyvä käsi löytyi piilotettuna pellolta. Ja vain kuukautta aiemmin Taboran alueella kuoli albiinolapsi, kun häneltä oli katkaistu koko käsivarsi samanlaisella veitsellä. Ja nämä ovat vain muutamat viimeisimmät tapaukset pitkässä albiino-silpomisten ja -murhien sarjassa. Vuoden 2006 jälkeen niitä arvioidaan tapahtuneen ainakin 100. Ja kaikki vain siksi, että laajalle levinneen uskomuksen mukaan albiinojen ruumiinosilla on onnea ja vaurautta tuottavia taikavoimia, joten noitatohtorit tekevät niistä muti-taikakaluja ja taikajuomia.

Koska Tansaniassa on poikkeuksellisen paljon albiinoja, jopa 150 000, näitä ruumiinosia viedään myös naapurimaihin, sillä niiden arvo voi olla tuhansia dollareita. Tällaisen edessä ei voi kuin tuntea voimatonta epäuskoa, ahdistusta ja vihaa. Ja kuin tässä ei olisi jo riittävästi; albiinotyttöjä raiskataan, koska sen uskotaan parantavan AIDSin. Raiskaajalla on siis aina HIV. Eikä ole kauaa siitä, kun etenkin punasilmäisiä albiinonaisia tapettiin noitina ja koska he tuovat ”huonoa onnea”. Toivatpa albiinot siis muassaan ihmisten mielestä hyvää tai huonoa onnea, heille pigmentin puute tuntuu tuovan vain huonoa onnea.

Vuonna 2009 pääministeri julisti sodan albiinojen metsästäjiä vastaan, mutten tiedä onko tämä tuottanut todellista tulosta vai ei. Joka tapauksessa saman vuoden syyskuussa maassa annettiin vihdoin ensimmäinen tuomio albiinomurhasta. Kolme miestä kantoi 14-vuotiaan pojan kotoaan myöhään illalla, minkä jälkeen he murhasivat ja paloittelivat hänet. He saivat hirttotuomion. Ennen kaikkea olisi tärkeää, että itse noitatohtorit pantaisiin vastuuseen, sillä vaikkevät he tee murhia, he ovat kaiken syy ja alkuunpaneva voima ja tämän brutaalin kaupankäynnin suurin hyötyjä. He voisivat aivan hyvin pidellä veistä itse.

Tunnen voimattomuutta ja vihaa tällaisen mielettömyyden edessä, mutta myös jonkinlaista epäuskoa. Tiedän olevani kehitysmaassa, jossa monet ihmiset ovat köyhiä, epätoivoisia, tietämättömiä ja taikauskoisia, mutta silti minun silmissäni tällä maalla on kauiit ja toiveikkaat kasvot. On vaikea pakottaa itsensä ajattelemaan, että jossain lähellä, hyvinkin lähellä, elää tällainen taikauskon, pelon ja piittaamattomuuden luoma pimeys, jossa ihmiselämän arvo on mitätön. Silti tiedän, että myös se on totuus tästä maasta. Aivan kuten häikäilemätön korruptio, salametsästys tai vammaisten kurjat oltavat ja hyväksikäyttö.

Tässä maassa on paljon kaunista ja hyvää; ahkeruutta, unelmia, hyvää tahtoa ja toisista ihmisistä huolehtimista. Mutta myös ne toisenlaiset tarinat ovat totta, osa tämän maan arpista pintaa. Kaikilla kolikoilla on aina kaksi puolta: myös minun Suomellani on kahdenlaiset kasvot, minulla itsellänikin on, niin meillä jokaisella. Mutta silti: koskaan en tahdo tulla niin rumaksi enkä päästää taistelutta maailmaa ympärilläni niin rumaksi, että typeryys, piittaamattomuus ja julmuus eivät enää hetkauttaisi. Sellaisen rumuuden edessä ei pidä alistua. Sellaisesta rumuudesta täytyy puhua ja kirjoittaa, tulla tietoiseksi – silloinkin kun ei tahtoisi.

Lentopalloa ja leninkejä

Eilen käytiin Singe Secondary Schoolissa tapaamassa SINI-stipediaatteja ja heidän opettajiaan. Halusimme jututtaa opiskelijoita siitä, miten he kokevat oppilaitoksen ja opiskelun, ja kuinka hyvin heidän ennakko-odotuksensa ovat täyttyneet. Taka-ajatuksena oli saada ideoita siihen, kuinka voisimme valmistella tulevia stipendiaatteja paremmin heidän opintoihinsa sisäoppilaitoksessa. Täällä vaatii melkoisesti rohkaisua saada opiskelijat puhumaan näkemyksistään ja ajatuksistaan ääneen, sillä aikuisten auktoriteetti on kovin suuri, mutta pienellä maanittelulla saimme lopulta varsin hyvänkin keskustelun aikaiseksi. Opettajia onneksi tarvitsi maanitella vähemmän tai ei ollenkaan; siitä tapaamisest syntyi hyvä keskustelu ihan itsestään.

Kun nämä puoliviralliset osuudet oli hoidettu, oli aika siirtyä päivän vapaamuotoiseen teemaan: oli jokaviikkoinen sports day. Mies kokeneena lentopalloilijana osallistui mielihyvin lentopallomatsiin opettajat vastaan oppilaat -hengessä. Vaikka Singen jalkapallojoukkue on alueella lyömätön, lentopallossa taso ei ole aivan yhtä kova, mutta kyllä siitä ihan tolkun peli syntyi ja hauskaa oli. Ja koristakin piti käydä kokeilemassa. Minä tyydyin istumaan kentän laidalla, ottamaan kuvia ja toteamaan, että kaiken kaikkiaan pelit olivat selkeästi sukupuolijakautuneita ainakin tänään: jalkapalloa, lentopalloa ja koripalloa pelasivat vain pojat, etäisesti koripalloa muistuttavaa netballia vain tytöt. En ole varma, minkä verran tuosta viitsisin harmistua, mutta jos rehellisiä ollaan, niin vähän kuitenkin. Pakko kai tunnustaa, että minua yhä harmittaa ne ala-asteen liikuntatunnit, kun pojat sai pelata jalista, mutta tyttöjen piti ojennella nilkkojaan voimistelutunnilla.

Lentopallon tiimellyksessä.

Kävin tänään myös noutamassa reissun ensimmäiset teetetyt vaatteet. Suomessahan keskivertokansalainen ei teetä mittatilausvaatteita ompelijalla, koska työ on kallista ja samaan aikaan kaupat notkuvat pullollaan halpaa tuontitavaraa. Mutta toisin on täällä: suomalaisen mittapuun mukaan vaatteiden teettäminen on käsittämättömän halpaa ja paikallisenkin mittapuun mukaan kohtuuhintaista. Tosin tänään jakkua hakiessani törmäsin täällä pitkään asuneeseen amerikkalaiseen, joka totesi lakonisesti, että käytettyjen vaatteiden kauppa syö alaa koko ajan enemmän. Ja kieltämättä näky on tuttu: monessa kojussa ja kadunkulmassa myydään röykkiöittäin käytettyjä kenkiä ja vaatteita, kaiketi niitä eurooppalaisten hyvää hyvyyttään lahjoittamia? Toivon hartaasti ettei suuntaus olisi räätäleille ja vaattureille kohtalokas.

Minä nyt joka tapauksessa omalta osaltani kannatin ammattikuntaa ja tilasin yhdestä paikasta afrikkalaistyylisen puseron ja hameen, toisesta jakun ja kolmannesta kevyen kesämekon. Halusin kokeille eri tekijöitä, sillä paikalliset vaatturit ovat itseopppineita ja tottuneet tekemään lähinnä paikallisia vaatteita eikä mitään kaavoja käytetä, vaan vaatteen suunnittelu tapahtuu karkeasti hahmotellen johonkin vihkonkulmaan, joten lopputulos on aina vähän arvoitus. Jos vaatteen tai vaatekerran teettäminen maksaa työn osalta jotain 5 ja 15 euron väliltä ja kankaat ehkä saman verran, niin olen kuitenkin valmis kokeilemaan onneani.

Hamettani viimeistellään.

Nyt on haettuna kaksi vaatetta kolmesta ja onni oli ilmeisesti myötä kun pienten muutosten jälkeen sain suunnilleen mitä tilasinkin. En ihan, mutta riittävän lähelle. On kuitenkin merkillepantavaa, että vaikka omat vaatteeni olivat ihan hyviä, jostain syystä miehen aiemmin teettämä kauluspaita oli heti kättelyssä täydellinen. Olisikohan mahdollista, että naisasiakkaan kurveille ja toiveille olisi jotenkin hankalampi olla mieliksi? Äh, nilkat koukkuun, siskot!

Tansanialaista täsmällisyyttä

Meillä on kuluneella viikolla ollut kymmenkunta kokousta, tapaamista tai muuta sovittua aikaa: mm. village council, tiedotustilaisuus seiskaluokkalaisten vanhemmille stipendiaattiohjelmasta, building committee, uusi yritys pitää tiedotustilaisuus seiskaluokkalaisten vanhemmille, aitasopimuksen allekirjoitus, projektipäällikön tapaaminen, kokous opettajien kanssa ja sovittu kyyti Babatiin.

Ja joko arvaatte? Kyllä, yksikään näistä ei alkanut ajallaan. Ei yksikään. Enkä edes tarkoita, että ihmiset olisivat tulleet viisi minuttia tai vartin myöhässä, vaan alkamisajankohdan myöhästyminen oli aina vähintään tunnin ja enimmillään neljä tuntia. Tai ei se neljä tuntiakaan aina riittänyt: vanhempien info siirtyi päivällä (ja oli seuraavana päivänä taas kaksi tuntia myöhässä), ja aamupäivällä odotettu projektipäällikkö oli jäänyt ministerin kanssa kiipeliin toiselle projekityömaalle ja saapui lopulta 11 tuntia myöhässä. Noh, ollaan nyt reiluja ja todetaan rehellisyyden nimissä, että vastaavasti yksi kokous kyllä alkoi edes melkein sovitusti ja se oli opettajakokous, joka oli perjantai-iltapäivänä klo 15.20, ennen viikonlopun viettoon lähtöä.

Minä itse en ole mikään säntillisyyden perikuva, mutta onhan se nyt aivan käsittämätöntä, jos mikään aika ei ikinä päde edes etäisesti sinne päin kuin pitäisi! Minä tunnen ehkä kolme tansanialaista, jotka ovat yleensä aina ajallaan, mutta muille pitää näemmä sanoa aika vähintään tuntia aikaisemmaksi kuin milloin heidät haluaa tavata. Lyhyelläkin matematiikalla on laskettavissa, että kaikkia näitä tapaamisia odotellessa on hyvinkin kulunut muutamassa päivässä aikaa hukkaan yhden työpäivän verran, eikä taida riittääkään.

Asian kääntöpuoli on sitten se, että kun kaikki ovat niin tottuneita odottamaan toisiaan, heistä on tullut hyviä odottajia. Aidantekijä odotti projektipäällikköämme ja sen myötä sopimuksen tekoa iltapäivästä asti eikä kukaan muistanut sanoa hänelle, että mene nyt jo hyvä mies kotiin välillä. Niin sielläpä tuo olisi ilmeisesti odottanut vielä illan pimennyttyäkin, jollei me oltaisi hoksattu kysyä rehtorilta, että mitenkäs se aitakaveri on ohjeistettu tulemaan seuraavan kerran. Ai, se istuu vielä siellä ja odottaa..?

Että asiahan oikeastaan ratkeaa sillä, että me valkonaamat vaan opetellaan paremmiksi odottajiksi, niin kellään ei enää ole ongelmaa? Tullaan kun tullaan ja kun on tultu, odotellaan niitä ketkä ei vielä ole tulleet, mutta tehdään se ihan rauhallisin mielin eikä olla turhaan kärsimättömiä. Ja aloitetaan sitten kun aloitetaan. Hätäkös tässä. Toimiihan se palapeli noinkin; me omituiset pohjoisen eläjät vaan ollaan epäsopivia palasia ja sotketaan selkeät asiat ihan suotta?

Lapsi sairasti – ja käveli

Nyt on sitten koettu sekin pelonsekaisesti odotettu tilanne, että lapsi sairastui täällä reissussa ja tietenkin juuri täällä Gendabissa/Harghushayssa eli ehdottomasti ja taatusti maalla. Pari päivää piti kuumetta, tyttö oli väsynyt, söi huonosti ja yöt pyörittiin levottomasti.

Yöt siis menivät niin, että tyty pyöri levottomasti ja sen myötä myös me vanhemmat. Vaikka makuuhuoneen suihkuttaisi moskiittomyrkyllä illalla, ehtii näitä ystäviä useimpina öinä kuitenkin taas kertyä ennen aamua, kun ikkunat ei täällä ole koskaan ihan niin justiinsa tiiviit. Joten jos tietää jo illalla, että lapsi nukkuu huonosti ja kaipaa juottamista tai rauhoittelua monta kertaa yössä, on helpointa ja varminta ottaa hänet viereen nukkumaan eikä pomppia verkon alta toisen alle.

Kun vuoden ja kuukauden ikäinen lapsi sairastaa näinkin vieraassa paikassa, sitä ehtii kieltämättä ajatella kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, että malarian riski on aina olemassa estolääkityksestä huolimatta. Ei tullut mitään hätääntymisen tunnetta, koskapa vointi oli koko ajan ihan kohtalainen ja luotimme siihen että tarvittaessa saamme järjestettyä kyydin lääkärille. Mutta sanotaan vaikka niin, että olisipa kiva jos tyty jatkossa pysyisi terveenä.

Mutta ei tuo sairastaminen täällä niin kovin erilaista ole, vaan tuntuu menevän ihan justiinsa niin kuin kotonakin: ensin sairastaa lapsi ja pari päivää sen jälkeen minä, mutta vähän pidempään ja vähän pahempana. Eli kolmatta päivää tässä palelen ja hikoilen vuoronperään ja toivon, että huomenna jo helpottaisi.

Tytön kuumeilua siis kesti vain muutaman päivän ja jotain kohtalaisena pysyneestä kunnosta kertoo se, että ensimmäiset kunnon askeleet otettiin tänä aikana. On typy jonkun askeleen aiemminkin ottanut, mutta nyt kehtaa sanoa, että käveli pienen pätkän. Eihän tuo nyt sentään juoksentele ympäriinsä eli vähän vaatii vielä lisätreeniä. Tosin liikkumismuodosta riippumatta tuntuu menevän vauhdilla ympäriinsä joka tapauksessa...

Ensimmäinen kävely ikuistui kameralle lähes vahingossa.

Olen toisaalta odottanut tätä innoissani, sillä kävelevä lapsi täällä tarkoittaa edes vähän puhtaampaa lasta, pientä helpotusta sadepäivien alati märkien/kuraisten lattioiden kanssa ja mahdollisuutta käyttää mekkoja ja muita hellevaatteita polvista ohuiksi kuluvien housujen sijaan. Toisaalta melkein hirvittää, sillä tämä tarkoittaa vieläkin ehtivämpää lasta.

Tällä hetkellä esim. betonilattiaisella takapihalla konttaillessaan tyttö pysyy talon puolella varjossa, koska auringossa maa on liian kuumaa kontata ja koskea käsin. Tämä pitää hänet päiväsaikaan edes jollain lailla loitolla keittiön itsensäpolttamismahdollisuuksien ääreltä. Ja pihan nurkassa olevasta vessastakin niin kauan, kunnes varjo jossain vaiheessa päivää ylttää sen ovelle asti... Mutta kohta tämä rajoite on mennyttä.

Auringon ja varjon raja, avulias lapsenvahti.

Ja vielä yksi kuvaesimerkki Babatista, joka ehkä hiukan valottaa miksi kävelemisessä on puolensa ja puolensa. Kun ei tuota lasta kävelemättömyyskään pitele, vaan tytsy suunnistaa heti silmän välttäessä guest housesta kontaten kadulle ihailemaan vilinää, niin entäs kun se kävelee?? Parissa viikossa se varmaan oppii heilauttamaan itselleen taksin?

HUOM! Koska lapseni ei pysty antamaan minulle lupaa kuviensa julkaisuun ja vaikka pystyisikin, olen joka tapauksessa erittäin kriittinen (mutten siis totaalikieltäytyjä) lasten kuvien avoimessa verkossa julkaisemisen suhteen, joten käytän blogissa hänestä ensisijaisesti kasvottomia kuvia. En voi tietää varmaksi, mutta toivon että aikuistuttuaan hän tulee hyväksymään tämän periaatteen.

Solar power & polar power

Me saimme viime viikolla ostettua ja viritettyä testikäyttöön 80 wattisen aurinkokennon, joten solar powerista ja sen mahdollisuuksista on puhuttu nyt paljon. Iltaisin myös valaisemme huushollimme neljällä aurinkokennolampulla, joiden valossa syödään, jutellaan, työskennellään, käydään suihkussa jne. Onneksi täällä ei pilvisenäkään päivänä ole pulaa tuosta solar powerista, vaan sitä riittää kunhan on millä ottaa!

Tässä koulun upouusi aurinkokenno testikäytössä takapihallamme. Testiolosuhteet voivat vaikuttaa hiukan epämääräisiltä, mutta tuo tyhjän eläinsuojan katto oli kuin luotu tarkoitukseen!

Olemme lanseeranneet käyttöön myös uuden, paikallisia ihmisiä kovasti huvittavan termin ”polar power”. Solar powerin tavoin se on energiaa jonka avulla monet päivittäiset askareet helpottuvat ja – mikä parasta – myös tässä kyseessä on uusiutuva luonnonvara. Solar powerin tavoin sitä voi ladata pitkin päivää ja varastoida akkuun, mutta vain rajallisen määrän eli latauksen tulisi mielellään olla säännöllistä. Aurinkoisessa ilmanalassa polar poweria kertyy erityisen hyvin ja pilvisinä aikoinakin sen lataaminen onnistuu jotenkuten, mutta myrskyssä akku tyhjenee nopeasti.

Polar powerin merkittävin ominaisuus on, että se auttaa arktisempiin oloihin tottuneita ”mzunguja” kestämään erilaiset päiväntasaajalla eteen tulevat sattumukset ja erikoisuudet. Hieman höpsön hellyyden ja luovan hulluuden lisäksi polar power koostuu pitkistä keskusteluista, rehellisestä itsetutkiskelusta ja –ironiasta sekä hirtehisestä huumorista. Energiamuotona tämä on osoittautunut lähes korvaamattomaksi.

Ilmeisesti termin lanseeraus on onnistunut, sillä etenkin projektiassistenttimme huudahtaa kiitettävän usein jonkin kiihkeän debatin jälkeen tehdyn suloisen sovun tai muun sopivan tilaisuuden tullen: "Polar power!"

Byrokratian pyörteissä

Uskomatonta mutta totta; miehellä on nyt tansanialainen ajokortti! Hänellä oli jo valmiiksi kansainvälinen ajokortti, joten täkäläisen kortin saamisen piti olla vain pieni muodollisuus vaikeuksien välttämiseksi. Mutta olemme nyt oppineet, että jos haluat välttää vaivaa ja vaikeutta, älä yritä saada tansanialaista ajokorttia.

16.1.2013

Mies lähti kysymään poliisiasemalta miten tulee toimia ajokortin saamiseksi. Poliisiasemalta mies ohjattiin hieman kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan lupatoimistoon, revenue officeen. Siellä hänelle kerrottiin, että täytyy täyttää hakemus, jota varten pitää olla kopio passista ja nykyisistä ajokorteista. Vaikka lupatoimistossa oli kopiokoneita, kopioita ei millään voinut ottaa siellä. Kopioita varten mies lähti siis takaisin kaupunkiin, mistä hän kopiot kourassaan palasi taas takaisin lupatoimistoon, jossa täytti hakemuksen. Ajokorttia varten mies valokuvattiin lupatoimistossa ja häneltä otettiin sormenjäljet. Asia näytti jo hetken hyvältä, mutta tässä vaiheessa kävi ilmi, ettei toimiston tietotekniikka toiminut eli tietoja ei saatu siirrettyä järjestelmään. Koska miehen piti samana päivänä lähteä ajamaan Gendabiin, hänelle annettiin mukaan täytetty hakemuslomake todisteeksi käynnissä olevasta prosessista siltä varalta että poliisit pysäyttäisivät. Ja hänen käskettiin tulla uudestaan toimistoon toisen kerran.

18.1.2013

Palattuamme Gendabista takaisin Babatiin mies lähti uudestaan lupatoimistoon hakemaan ajokorttia. Kävi ilmi, että edellisen kerran valokuvat ja sormenjäljet olivat epäonnistuneet ja ne jouduttiin ottamaan uudestaan. Miehelle ilmoitettiin että kortti maksaa 40 000 shillinkiä (n. 20 €) mutta hänen pitäisi ensin mennä poliisiasemalle rekisteröitymään ajokortin hakijaksi, jolloin poliisit samalla varmistavat ettei hakijalla ole mitään synkkiä rikkeitä tilillään. Mies teki työtä käskettyä, rekisteröityi (todistetusti kunnon kansalainen siis?) ja palasi taas lupatoimistoon maksaakseen ja noutaakseen korttinsa. Lupatoimiston koneelta ei kuitenkaan löytynyt tietoa rekisteröitymisestä eli sitä ei oltu vielä viety järjestelmään. Ohje oli, että tule myöhemmin uudestaan.

30.1.2013

Paluu lupatoimistoon. Mies tiedusteli onko poliisilaitokselta tullut tieto rekisteröitymisestä, jotta hän voisi saada ajokorttinsa. Ilmoitus oli tullut ja mies ehti jo hetken kuvitella, että asia oli sillä selvä. Mutta kun hän kaivoi kuvetta maksaakseen, hänelle sanottiin ettei ajokorttia suinkaan tänne makseta vaan postitoimistoon, joka on kaupungissa. Tälle päivälle tosin oli jo myöhäistä.

31.1.2013

Seuraavana päivänä mies meni lupatoimistosta saamansa maksukuitin kanssa postiin, jonka tiesi vielä olevan auki. Siellä hänelle kuitenkin ilmoitettiin, että maksujen vastaanotto kyseiselle päivälle oli päättynyt klo 15.30 ja nyt kello oli 15.45. Posti oli auki, asiakkaita yhä runsaasti ja kyseinen virkailijakin paikalla, mutta tätä maksua ei vain voinut enää maksaa. Häntä kehotettiin tulemaan uudestaan joku toinen päivä.

1.2.2013

Mies meni kaikelta varalta postiin jo heti aamusta, jottei mikään voisi mennä pieleen. Maksu hoitui ja hän sai suorituksesta kuitin, jonka kanssa hän toiveikkaasti suunnisti jälleen kaupungin ulkopuolelle lupatoimistoon, josta kuvitteli vihdoin saavansa ajokortin. Hän esitti luukulla maksukuitin, mutta siitä huolimatta tyly tuomio oli, että maksun jälkeen täytyy odottaa 24 tuntia, jotta maksu näkyy järjestelmässä ja vasta sen jälkeen voi saada kortin. Koska oli perjantai, asia siirtyi taas kolmella päivällä eteenpäin.

4.2.2013

Mies on jälleen lupatoimiston luukulla, taas kerran toiveikkaana. Mutta asia ei toki ollut niin yksinkertainen eli maksua ei vieläkään näkynyt eikä kuitista ollut edelleenkään mitään iloa. Virkailija lupasi selvittää asiaa ja käski tulla seuraavana päivänä uudestaan. Tässä vaiheessa prosessi alkoi saada tragikoomisia piirteitä, ei enää oikein tiennyt naurattiko vai ketuttiko enemmän.

5.2.2013

Taas kerran lupatoimiston luukulla, tietämättä mitä tällä kertaa mahtaisi olla odotettavissa. Ja yllätys yllätys: kaikki oli kunnossa, maksu näkyi ja yhteydet pelasivat, ja niin miehelle lyötiin käteen tansanialainen ajokortti, joka on voimassa seuraavat kolme vuotta! Tämä seitsemäs tapaaminen saman virkailijan luona sai aikaan sen, että hän tässä vaiheessa esitti pahoittelunsa asian venymisestä. Syyn siitä tosin saivat huonot tietoliikenneyhteydet, mutta järjestelmästä johtuva ihmisten juoksuttaminen (tai tässä tapauksessa mopotaksilla eli tuktukilla/bajajilla ajeluttaminen) paikasta toiseen ei tuntunut virkamiehen mielestä olevan erityinen ongelma. Ja miksipä olisi; virkamiesten työllistäminen on tärkeä asia. Ja onpahan mieskin nyt yhden uuden ajokortin lisäksi myös yhtä uutta kokemusta rikkaampi – olkoonkin että prosessin joissakin vaiheissa kärsivällisyys ja ymmärrys olivat koetuksella. Vaan kestivätpä kuitenkin. Byrokratia koettelee vaan ei hylkää.

Mies lupatoimiston rappusilla upouuden ja vaivalla hankitun ajokorttinsa kanssa!

Vastatuulta, myötätuulta ja tuulta

Kuulin viime viikolla mielenkiintoisen väitteen, että alue jolla nyt olemme, olisi yksi maailman tuulisimpia. En tiedä pitääkö se paikkaansa, mutta kun tässä samalla kuuntelen taas kerran ulkona vellovia puhureita, banaanipuiden kiivasta kahinaa ja metalliovien pauketta pieliään vasten, väite tuntuu hyvinkin järkeenkäyvältä. Harghushayssa tuulee, aina ja paljon. Täällä näkee usein tuulen maasta nostattamia hiekkapyörteitä, pyykkipäivän jälkeisenä aamuna vaatteita saa keräillä pitkin pihaa jos niitä ei kiinnitä narulle huolella ja luokissa odottaa korjaamistaan iso liuta puuskien rikki paukuttamia ikkunoita.

Alkujaan keskustelu tuulesta liittyi Tansanian energiantuotantoon, joka on ollut täysin riippuvainen vesivoimasta, mutta jossa puhaltavat nyt aivan uudet tuulet valtavan maakaasulöydön ansiosta, jonka odotetaan mullistavan koko maan tulevaisuuden. Näin voi oikeasti käydä tai sitten voitot valuvat vääriin taskuihin, mutta aiheeseen kannattaa ehkä palata. Myös tuulvoima tuntuu olevan hienoisessa myötätuulessa? 

  

Myös oma projektimme on tällä viikolla ollut siinä määrin myötätuulessa, että uskaltaa jo sanoa, että ainakin jotain on saatu oikeasti aikaankin. Mm. iso vuoto koulun vesijohdossa on nyt korjattu ja lisäkorjaustarpeet kartoitettu. Koulun sähköttömyyttä helpottamaan hankittu aurinkopaneli on viritetty testikäyttöön ja niillä sähköillä tässä nytkin kirjoittelen eli homma pelaa! Opettajien kanssa oli hyvä kokous erilaisista koulun kehittämiseen liittyvistä asioista ja ensi viikolle on saatu sovittua pari tärkeää kokousta kyläläisten kanssa. Koulun keittiön varustetaso on nyt saatu asianmukaiseksi, enää keittäjien työasut puuttuvat. Ja viikonloppuna eräs oma-aloitteinen opettaja aloitaa liitutaulujen maalaamisen, vaikkei ehditty edes kysyä että haluaisiko joku tämän lisähomman hoitaakseen.

Putkityöt täydessä käynnissä.

Lähipiirissämme on sen sijaan ollut vastatuulta, sillä lapsenvahti-kotiapulaisemme sairastui Babatissa ollessamme malariaan ja oli poissa töistä pari päivää. Hän vaikutti jo olevan kunnossa, mutta kun saavuimme takaisin Harghushayhin hän olikin taas tosi kipeä, ja lähetimme hänet samalla kyydillä takaisin hoidattamaan itsensä kuntoon. Emme edes tiedä oliko kyse yhä malariasta tai sitä, mikä on tämänhetkinen tilanne, sillä tekstiviesteihimme ei ole tullut mitään vastausta. Täytyy vain toivoa parasta.

Vaikka lastenhoitaja-kotiapulaisen olemassaolo tuntuu ehkä ylellisyydeltä enemmän kuin välttämättömyydeltä, huushollin hoito, ruoanlaitto, siivous ja pyykkäys on näissä oloissa täyspäiväistä työtä. Pelkästään jo niinkin yksinkertainen asia kuin lämmin vesi – veden laskeminen ämpäreihin, kantaminen pesuhuoneesta keittiöön ja lämmittäminen hiilikeittimellä – vie paljon aikaa. Etenkin ennen aamukahvia tuollainen tuntuu aivan kohtuuttomalta! Olen syvästi kiitollinen että meillä on myös kaasukeitin, sillä sen ansiosta selvisin itsekseni suht kunnialla kaikista päivän askareista. Mutta mitään muuta ei sitten ehtinytkään, ja koska kuumat keittimet ja konttaava lapsi eivät mahdu samaan keittiökoppiin, jossa kaikki tapahtuu lattiatasossa, oli myös mies täystyöllistetty lapsenvahtina. Eli varsinaisesta työnteosta ei tullut mitään.

Näin meidän keittiössä syntyy täkäläisille tosi eksoottinen suomalainen lihakeitto, tosin tansanialaisilla keittobanaaneilla höystettynä. Helpointa mitä keksin, kun edellisenä päivänä ostettu liha oli saatava laitettua.

Onneksi saatiin melko nopeasti palkattua apulaisen sijaiseksi SINI-koulun rehtorin tytär, joka odotti kotona toisen asteen tuloksiaan ja niiden myötä tietoa jatko-opintopaikastaan. Hän haluaa lääkäriksi. Hänen ensimmäinen työpäivänsä meillä oli pitkä ja työntäyteinen aamusta iltamyöhään. Kun pahoittelimme työpäivän venymistä ja totesimme että hänen täytyy olla tosi väsynyt, hän sanoi ettei ole erityisemmin – tämä oli ihan normipäivä, samat hommat kuin kotonakin. Vaikka itse juuri sanoin, että kotitalouden pyörittäminen täällä on täyspäiväistä hommaa, en silti aina käsitä tai muista sitä työn ja vaivan määrää, mikä pikkuasioiden tekemiseen sisältyy ilman vaikkapa sähköhellaa, imuria, sähkövaloja, kuumaa hanavettä, viemäriä, jääkaappia ja lähikauppaa. Tämä oli taas hyvä muistutus.

Tänään juteltiin illallisella mm. koulutuksesta ja täällä yleisestä lasten fyysisestä kurittamisesta kouluissa. Saimme todeta että tällä nuorella naisella, joka on sellaisella vähäeleisen vaatimattomalla tavalla uuttera ja vilpittömän iloinen tilapäisestä kotiapulaisen pestistään, on hyviä mielipiteitä. Minä todella toivon, että tytöstä tulee lääkäri.

Proejktikuulumisia

Koskapa tiedän, että blogin lukijoista osa on hyvinkin kiinnostunut kuulemaan miten asiat koululla sujuvat ja mitä projektissa tapahtuu, kerrottakoon tässä hieman ensimmäisten viikkojen kuulumisia sillä saralla. Kirjoitus on pitkähkö, joten kärsimättömät matkakuulumisten lukijat voivat pompata suosiolla tämän yli.

Assistentti. Aivan ensimmäiseksi todettakoon, että proejtkille on löytynyt sopiva assistentti, herra Haule, mistä olemme hyvin iloisia. Paikallinen projektipäällikkö John on vastikään aloittanut oman rakennusalan yrityksen pyörittämisen eikä hänellä ole enää yhtä paljon aikaa projektin ruohonuuritason asioille, joten täällä ollessamme tarkoitus on koulia Haulesta hänelle hyvä apuri.

Aita. Koulun alue on vastikään laajentunut merkittävästi ja siihen kuuluu nyt aiemman maa-alueen lisäksi noin viiden hehtaarin pelto. Koulun pihalla on myös paljon istutuksia, vielä vauvaikäisiä hedelmäpuita ja toivottavasti lähitulevaisuudessa myös puutarha, joten haluamme pitää jatkossa laiduntavan karjan pois koulun pihalta. Tätä varten suunnittelimme aidan rakentamista, mutta nopeasti kävi ilmeiseksi, että (tietenkin!) ainoa järkevä tapa toteuttamiseen on istuttaa aita. Kyläläisiltä on pyydetty tarjouksia kasvien toimittamisesta ja työstä perjantaihin 8.2. mennessä.

Vesi. Koululle tulee Hanang-vuorelta kanadalaiselle suurtilalle kulkevasta vesijohdosta erotettu oma vesijohtohaara. Veden paineessa on kuitenkin välillä ongelmia ja kuivana aikana vesi ei tahdo riittää koulun tarpeisiin. Suunnitelmissa on nyt rakentaa tankki (tai kaksi?), joka täyttyy yön aikana ja takaa riittävän veden päivällä sekä lisäksi avoallas, josta lasten on helppo nostaa kasteluvettä ämpäreillä. Sadeveden keräämistä varten taloihin on tulossa rännit, mutta ongelma on sadekaudella tulevan valtavan vesimäärän säilöminen kuivalle kaudelle. Luultavasti ainoa Harghushayssa toimiva tapa on suuri avoallas, sillä maanalainen säiliö vaatisi pumpun = sähköä jota meillä ei ole. Vesiasioissa hiomme kuitenkin vielä suunnitelmia ennen niiden täytäntöönpanoa, katsomme kannattaisiko muutamat putket vetää eri tavoin rakennusten välillä paineen parantamiseksi ja aivan ensisijaisesti yritämme saada korjattua pahan vuodon, joka on jo pitkään valittanut vettä hukkaan suuret määrät.                          

Kalalammikot.  Vaikuttaisi siltä, että kalalammikoita yritetään nyt hoitaa paremmin kuin viimeksi, muttei olla vielä saatu tarkkaa käsitystä niiden kalatilanteesta, sillä kalaa on nostettu viimeksi lokakuussa. Kalat kuitenkin ruokitaan päivittäin, lammikoiden vettä vaihdetaan aika ajoin ja juoksevaa vettä johdetaan altaisiin letkulla, mutta putki on huono eikä yksi riitä neljälle altaalle. Mutta kunhan saamme maatalouden koulutuskeskuksesta asiantuntijan paikalle puutarha-asioissa, hän toivottavasti osaa myös kertoa meille tehdäänkö koululla asiat oikein vai pitäisikö jotain muutaa.

Puutarha. Tavoiteena on perustaa koululle kunnollinen puutarha ja ehkä samalla näyttää kyläläisille mallia siitä, että muutakin kannattaa kasvattaa kuin vain maissia ja papuja. Ensisijainen ajatus oli monipuolistaa lasten kouluruokailua, mutta tässä vaiheessa se tuntuu kyllä määrällisesti melko haasteelliselta eli saattaisi olla parempi pitkällä tähtäimellä, että puutarhan tuotteita myytäisiin ja sillä saataisiin ostettua esim. ruokaöljyä? Mutta katsotaan mitä voimme tehdä. Ja kuten aiemmin mainitsin, tarkoitus on pyytää apua aloitusvaiheeseen maatalousalan koulutuskeskukselta ja kouluttaa mahdollisesti koulumme kokit tähän tehtävään.

Rakennusten korjaukset. Olemme tarkistaneet koulurakennukset päällisin puolin ja saaneet opettajien asuntojen osalta karkean arvion erilaisita korjaustarpeista ja niitä näyttää olevan paljon, etenkin rikkinäisiä ovia/saranoita, irronneita ikkunavetimiä ja rikkinäisiä ikkunoita. Lisäksi on reikiä katossa, pari isompaa halkeamaa, murtuneita ovenpieliä ja luokkahuoneiden seinistä irronneita laasteja/maaleja. Yleisvaikutelma ei ole ollenkaan niin paha kuin lista ehkä antaa ymmärtää eli koulu kyllä näyttää yhä viihtyisältä ja asialliselta, mutta isompi kunnostusrupeama olisi suunnitteilla. Yksi ongelma on ollut se, että metallisia ovia ei voi nostaa paikoiltaan vaan ne pitää rikkoa irti kehyksineen päivineen ja muurata sitten takaisin (kuinka käsittämättömän typerä systeemi!) tai ne olisi pitänyt hitsata paikan päällä sähkön kanssa, jota meillä ei ole. Joten nyt sitten selvitellään mahdollisuutta tuoda paikalle agregaatti, jotta saataisiin koko savotta kerralla kuntoon.

Ruokaohjelma. Koululle on valmistunut viime vuoden puolella keittiö ja ruokasali ja niiden myötä käynnistyi kouluruokaohjelma. Tarve lähti siitä, että lasten koulupäivä voi kestää jopa seitsemästä puoli viiteen eivätkä he aiemmin syöneet mitään koulupäivän aikana. Lisäksi koulumatkat ovat usein pitkiä eivätkä kaikki lapset saa kotonakaan ravitsevaa aamiaista – ehkä vain teetä – joten oli kohtuutonta odottaa heidän jaksavan keskittyä tunneilla. Ohelman toimintaperiaate on suunnilleen se, että vanhemmat lahjoitavat varsinaisen ruoan eli maissin ja pavut ja Sinituote maksaa mm. ruokaöljyn, sipulit ja keittäjien palkat. On tärkeää saada vanhemmat oivaltamaan, että on heidän tehtävänsä ruokkia omat lapsensa, joten vain ne lapset syövät joiden vanhemmat ovat tuoneet maissia ja papuja. Ensimmäisen keräyskierroksen jälkeen noin puolet oppilaista osallistuu kouluruokailuun, mutta ensi syksynä määrä toivottavasti nousee. Jatkossa on tarkoitus myös arvioida sitä, onko joukossa perheitä, joille ruoan toimittaminen on sysytä tai toisesta mahdotonta ja voidaanko näiden perheiden osalta tehdä muita järjestelyjä.

Me olemme jo onnistuneet perehtymään melko hyvin keittiön toimintaan, ruoan valmistukseen, maissin keräämisen, käsittelyn, kuljettamisen ja säilyttämisen haasteisiin ynnä muihin yksityiskohtiin. Keittäjien kanssa käydyn erinomaisen keskustelun pohjalta kävi ilmi, että keittiön varustelu on jäänyt sen avaamisesta huolimatta pahasti kesken, joten olemme nyt hankkineet hieman perustarpeistoa kuten kauhoja, tarjoiluastiat, pesuainetta ja kirveen puiden pilkkomiseen. Tähän saakka ruokaa on kauhottu suuresta kuumasta kattilasta vähemmän turvallisesti metallilautasella ja tarjoiltu maaliämpäreistä. Myös maissin säilytykseen meidän täytyy jatkossa miettiä parempia menetelmiä, sillä nykyisessä säkkisäilytyksessä joudutaan käyttämään tuholaismyrkkyjä, joka etenkään usein käytettynä ei ole varsinaisesti mitään terveystavaraa.

Kaiken kaikkiaan olen kuitenki suunnattoman iloinen siitä, että ruokaohjelma toimii ja jo puolet vanhemmista on saatu ymmärtämään lounaan merkitys lasten jaksamiselle. Olen suorastaan tohkeissani tästä konkreettisesta muutoksesta!

Projektin edistäminen on tähän mennessä vaatinut erityisesti jalkautumista, keskusteluja ja suunnittelua. Tässä meille projektivapaaehtoisille löytynyt työpöytäkin on jalkautunut.

Loppulausahdus. Monta muutakin asiaa on jo ehditty tutkailla, selvitellä, keskustella, pohtia, ideoida ja osin toteuttaakin, mutta eiköhän tässä tullut ensihätään isoimmat jutut, jotka nyt ovat työn alla. Joten me jatketaan vielä hommia täällä; pitäkää te peukkuja että asiat myös nytkähtelisivät eteenpäin, vaikka rivakkuus ei olekaan se tansanialaisen kulttuurin vahvin puoli. Mies on esim. käynyt nyt kuusi kertaa ”revenue officessa” (ja siinä sivussa aika monessa muussakin paikassa) saadakseen paikallisen ajoluvan, minkä pitäisi ola lähinnä pieni muodollisuus kansainvälisen ajokortin omaavalle henkilölle, mutta milloin minkäkin syyn takia asia vain venyy ja vanuu. Vaan palataan siihen sitten joskus, jos moinen lappu lopulta satuttaisiin saamaan!