SINI-Harghushayn koulu on saanut uuden, puolitoista kilometriä pitkän aidan. Aita on istutettu minja-nimisestä kasvista upottamalla maahan sen noin puolen metrin korkuisia oksia. Työn teki eräs kyläläinen, Martin etunimeltään, joka voitti tarjouskilpailun ja samalla työllisti hankkeeseen kahdeksan muuta.
Eihän se nyt ole kuin aivan tavallinen minja-aita, mutta silti se on meille lähestulkoon silta yli synkän virran – virran joka muodostuu siitä täällä toistuvasti kalvavasta toivottamuuden tunteesta, kun mikään ei ikinä tapahdu ajallaan tai aivan niin kuin on sovittu. Useimmiten asiat tehdään ”sinne päin” ja ”suunnilleen”. Myönnän että ehkä on silti liioittelua kutsua aitaa sillaksi yli synkän virran, mutta joka tapauksessa se on aita yli odotusten: erinomainen ja valmistui puolessa sovitusta ajasta.
Vasta istutettu minja-aitamme tontin kaukaisimmalta nurkalta käsin.
Aidan tekijät olivat käyneet hakemassa pistokkaita traktorilla kuuden röykkyisen kilometrin päästä 35 kertaa ja istutettavaa rajaa oli 1,5 km, joka piti ensin kaivaa auki, sitten hoitaa istutus ja lopuksi tasoittaa maa pistokkaiden ympäriltä eli homma ei ollut aivan pieni. Missään vaiheessa ei kuitenkaan tullut minkäänlaista säätöä, hommat hoidettiin prikulleen sovitusti ja prosessi sujui kuin Strömsössä konsanaan. Ihanaa!
Minja-kuorma numero 33, taustalla vartijamme ja maamerkkimme Hanang-vuori.
Noh, rehellisyyden nimissä jupinaa tarjouskilpailun hävinneiden joukoissa on kyllä ilmennyt, kun kaiketi lahjuksia odottamaan jääneet kannattajat jäivät vaille omaa osaansa, mutta kun työ sujui näin mainiosti, jää kaikenlainen kalapaliikkikin torsoksi. Ihanaa sekin: jupina ja turha kalapaliikki ovat myös niitä uuvuttavan synkkiä virtoja, joihin jäädään niin helposti räpiköimään niin täällä kuin Suomessakin, mutta joiden yli tällaiset pikku ”sillat” onneksi vievät joskus ihan leikiten!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti