Tämä otsikko ei ole vähäisimmässäkään määrin kaksimielinen, vaan yksiselitteinen kysymys: jos asuisit koulun asuntolassa, monenko kesken olisit valmis jakamaan 60 cm leveän sängyn?
Tavallisessa tansanialaisessa peruskoulussa oppilaat käyvät koulua kotoa käsin kuten Suomessakin, vaikka kävelymatkat ovatkin usein pitkät. Gendabin kylän keskustassa (jonka sivukylä meidän Harghushaymme on) sijaitseva Gendabin peruskoulu on poikkeuksellisesti osin sisäoppilaitos, koska kaikilla paimentolaislapsilla ei muuten ole mahdollisuutta päästä päivittäin kouluun.
Käydessämme jokin aika sitten vierailulla koululla, jouduimme toteamaan, että sen tilanne oppilasmäärän ja tilojen suhteen on monella tavalla huono: ryhmäkoot ovat suunnattoman suuria – useammalla luokka-asteella yli 100 – kirjoja on auttamattomasti liian vähän, osa vanhimmista luokkatiloista on surkeassa kunnossa, ruokala on romahtanut ja asuntolassa kolme oppilasta jakaa yhden sängyn (noin 120 oppilasta 40 sängyssä), eivätkä sängyt edes ole 80-senttisiä, vaan 60-senttisiä. Sänkyjä itse asiassa olisi noin 60, mutta niihin ei ole patjoja. Lisäksi osa käytössä olevista sängyistä on pehmustettu patjojen puutteessa pienemmillä superlonin palasilla.
Vierailu herätti meissä paljon ajatuksia ja sen jo tutuksi tulleen tietoisuuden, kuinka täällä voisi taas kerran aika vähälläkin rahalla saada hyvää aikaan. Ilokseni on todettava, että ääneen lausumaton toiveeni ilmeisesti kuultiin Suomessa, sillä sain taas välitettäväkseni lahjoitusrahaa ”johonkin hyvään tarkoitukseen”. Päätimme käydä patjaostoksilla, minkä mahdollistamisesta kiitän erityisesti JHL Kuopio 124:n ihmisiä ja vanhempiani. Kuvista voitte päätellä olivatko oppilaat iloisia vai iloisia uusista patjoitaan :)
Patjat 2-3 kappaleen nipuissa matkalla asuntolaan.
10 patjoista meni tyttöjen asuntolaan...
...ja toiset 10 poikien asuntolaan, jossa majoittuu noin 70 poikaa yhdessä isossa huoneessa.
Niin että olivatkohan oppilaat iloisia vai iloisia?
Kun patjat oli luovutettu, saimme jonkin ajan kuluttua koulun rehtorilta kirjeen, joka alkoi seuraavasti:
MR AND MR MART
ON BEHALF OF GENDABI BOARDING PUPILS, WE SAY THANKS FOR YOUR SUPPORTING US. WE GIVING YOU A LOT OF THANK BECOUSE, IT IS NOT EASY FOR ANY ONE TO DO THINKSTHAT YOU HAVE DONE FOR US, WITHOUT ANY COMMAND OR FORCE. BUT YOU AND YOUR FAMILY WE SAY THANK A LOT FOR YOUR DONETION OF MATRESS.
Kirje jatkui vielä kahdella pyynnöllä: voisimmeko auttaa myös romahtaneen keittiörakennuksen ja asuntoloiden korjaamisen kanssa? Tiedän että molemmat tulisivat kipeästi tarpeeseen, mutta kieltämättä se välillä myös väsyttää, että aina on vielä joku pyyntö, aina on käsiä ojossa. Jos autat yhtä tai jos autat vähän, pitäisi auttaa myös toista tai pitäisi auttaa enemmän. Tarvittaisiin tie, sairaala, koulu, apua hääjärjestelyihin, koulukirjoja, tietokone ja mitä milloinkin. Se väsyttää, mutta voiko näitä ihmisiä moittia, kun heillä on niin paljon vähemmän ja niin rajalliset mahdollisuudet parantaa itse elämänlaatuaan?
Ja pakko on esittää vielä toinenkin kysymys: voiko oppilaita moittia jos englanninkielen taidossa on puutteita, kun opettajien (tässä rehtorin) kielitaitokin on mitä on? Toki tärkein silti välittyi; kiitollisuus. Joten kiitos sinne Suomeen, me olimme taas vain välikätenä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti