Kriisi jatkuu, tilallinen murhattu

Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka minä ja tansanialainen perheeni ihmettelimme maagisesti yössä loimuavaa taivaanrantaa. Tuolloin maissiviljelmät paloivat Babatin lähellä, suurtilallisen ja karjankasvattajien vuosia kytenyt kriisi oli kirjaimellisesti roihahtanut liekkeihin. Kriisi ei edelleenkään näytä laantuneen hallituksen varoituksista huolimatta, sillä samalla alueella on pari päivää sitten suurtilallinen Sifael Jackson tapettu julmasti väijytyksessä, käyttäen keihäitä ja viidakkoveitsiä (BBC:n uutinen aiheesta). Tänä vuonna jo neljä tilaa on joutunut hyökkäyksen ja tuhopolttojen kohteeksi.

Tansanian valtio suosii nykyään itsenäisyyden jälkeisestä linjastaan poiketen suurtiloja mm. maksimoidakseen ruoantuotannon ja maatalouden kehittymisen, mutta pienviljelijät syyttävät toiminnan vaarantavan heidän elinkeinonsa. Valtio puolestaan pelkää väkivaltaisuuksien karkoittavan investoijia, jotka ovat elintärkeitä Tansanian "vihreälle vallankumoukselle", jonka tavoitteena on kehittää maanviljelyä ekologiselta pohjalta tehokkaammaksi, ja sen avulla vähentää mm. kuivuuden aiheuttamia riskejä ja nostaa pienviljelijöitä pois köyhyydestä (ks. AGRA - Alliance for a Green Revolution in Africa). Maataloudella on valtava merkitys Tansanialle ja tansanialaisille, sillä se kattaa kolme neljäsosaa maan viennistä ja noin 80% väestöstä saa siitä elantonsa.

Tansaniaa tarjoiltu opiskelijoille

Tänään pidin Laukaassa Bovallius-ammattiopiston opiskelijoille kaksi tilaisuutta, joissa kerroin kokemuksiani Tansaniasta. Yritin valita kuvia mahdollisimman konkreettisista aiheista sekä jonkin verran kuvia, jotka edes etäisesti liittyisivät meillä opiskeltaviin asioihin. Lisäksi toin paikalle kankaita, keihäitä, eebenpuisia eisineitä ja muuta aarteistoa.

Tilaisuudet kestivät noin tunnin kumpikin ja ne olivat ainakin minulle itselleni todella mukavia: opiskelijat olivat hyvin mukana ja esittivät ison joukon hyviä kysymyksiä: miksi afrikkalaisilla on musta iho, mitä villieläimiä näin, millainen on paikallinen hedelmätori, oliko kaktuspuissa piikkejä, mitä kieltä siellä puhutaan ja millaisia käsitöitä Tansaniassa tehdään? Opiskelijat lähettivät alkuvuodesta Harghushayhin myös kirjeitä ja oli hienoa näyttää autenttisin kuvin, että ne ovat löytäneet tiensä perille.

Olen työskennellyt kohta 10 vuotta Bovallius-ammattiopiston (aiemmin Kuhankosken erityisammattikoulu) palveluksessa, mutta viime vuosina ensin kv-hankkeen ja sittemmin viestinnän vallattua työaikani, tapaan opiskelijoita nykyään harmittavan vähän. Siksi tällaiset päivät ja kohtaamiset ovat aivan ihania, hyvin tärkeitä minulle. Ja sen myötä ei vaan voi välttyä kaipaamasta opettajan työtä Tansaniassa, vaikke se aina helppoa ollutkaan. Individualisti kaipaa yhteisöä, asioiden kanssa painija nenätysten olemista?

Mutta kiitos kaikille päivästä, saadusta palautteesta ja syntyneistä keskusteluista - jäi hyvä mieli!

Iloisia jälleen- ja ensitapaamisia tiedotustilaisuudessa

Olen ollut nyt kuukauden kotimaisemissa ja blogissa on ollut luvattomankin hiljaista. Kotiutumisessa, työssä ja elämässä on ollu sen verran ajattelemisen aihetta, että Tansanian kokemukset ja kaipaus on painettu pinnan alle odottamaan sitä, että on taas voimia päästää ne iholle, aikaa katsoa niitä kunnolla.

Viime viikolla tuli eteen yksi niistä hetkistä, jotka ovat väkisinkin saaneet minut palaamaan ajatuksissani Tansanian taivaan alle: osallistuin Sinituotteen tiedotustilaisuuteen, jossa kerrottiin tiedotusvälineille ja omalle henkilöstölle projektin vaiheista ja minun ja Anjan kokemuksista paikan päältä. Valmistautuessani tapahtumaan kaivoin esiin kaikki ne kuvat, jotka ovat koneellani yhä koskemattomana ryppäänä, lajittelematta, karsimatta. Totesin, että hyvistä järjestelyaikomuksistani huolimatta kuvat olivat kuukauden jälkeenkin yhtä sekaisin ja käsittelemättä kuin kokemukset. En ollut juurikaan ajatellut kumpiakaan ja siinä ne taas olivat: kuvat tietokoneen näytöllä ja tunteet pinnassa, tuttuna möykkynä sydänalassa.


Tiedotustilaisuuden osallistujia Sinituotteella, Hausjärvellä, Erkylän kartanon mailla.

Tiedotustilaisuus järjestettiin Hausjärvellä, Erkylän kartanossa. Kartanon päärakennus on rakennettu 1800-luvun puolivälissä ja miljöö erittäin viehättävä. Erkyläjärven rannalla sijaitsee myös Suomen ensimmäinen kansakoulu, 1857 toimintansa aloittanut Eskon koulu, jonka toiminnan kartanon rakennuttaja ja silloinen omistaja Johan Reinhold Munck rahoiti. Ja nyt, 150 vuotta myöhemmin, Munckin perilliset ovat rakentaneet koulun Tansaniaan. En voi kieltää etteikö ajatus olisi minusta viehättävä; se kuinka paikalla ja suvulla on historia, josta punoutuu tarina vuosisatojen yli nykypäivään ja että siinä tarinassa on sijaa hyvyydelle.

Sinituotteen henkilökunta otti minut erittäin lämpimästi vastaan ja kaikki vaikuttivat vilpittömän kiinnostuneilta projektista. Näen blogini tiedoista, että Sinituotteen väkeä on käynyt ahkerasti ja säännöllisesti lukemassa myös tätä blogia eli kiinnostus ei tiivistynyt vain yhteen satunnaiseen iltapäivän hetkeen. Kiitos siitä kaikille teille jotka Erkylässä tapasin ja teillekin joita en tavannut: osallisuuden ja yhteisen tekemisen henki välittyi ja lämmitti - teissä ja firmassanne on jotain omanlaistaan taikaa.

Erkylässä tapasin myös matkaystäväni Anjan ensimmäistä kertaa kotiinpaluuni jälkeen ja ilo oli varmasti molemminpuolista. Tapasin vihdoin myös Johanna Hamro-Drotzin, joka vastaa Sinituotteella kouluprojektista ja jonka kanssa olemme vaihtaneet lukemattoman määrän sähköposteja ja puhuneet puhelimessa, muttemme koskaan tavanneet. Tuntui silti kuin olisimme vanhoja tuttuja. Lisäksi tapasin Johannan vanhemmat, Ilkka ja Monica Brotheruksen. Nämä ihmiset ovat saaneet aikaan sen, mitä minä Harghushayssa näin ja josta opin olemaan ylpeä ja jonka pieneksi osaksi myös minä olen tullut.


Mirja ja Anja - iloinen jälleennäkeminen tansanialaisissa tunnelmissa.

Paikalla oli myös lehdistön edustajia. Kuvia katsettiin, kangoja leviteltiin, kertomuksia kerrottiin, muistoista tehtiin faktoja, kysymyksiin vastattiin ja virallisen osuuden jälkeen projektin tulevaisuudesta keskusteltiin kartanon kuistilla niin, että päivä ehti jo taipua illaksi ennen kotimatkaa. Päivä oli hyvä. Lämpimät ajatukset siivittivät kotimatkaani halki suomalaisen maiseman ja valoisan kesäillan.

Jotkin asiat eivät muutu ja yksi niistä on näemmä tämä runsassanaisuuteni. Halusin vain lyhyesti kertoa, että Sinituote järjesti tiedotustilaisuuden, jossa tapasin hienoja ihmisiä ja jonka ansiosta ja takia olen joutunut aloittamaan taas omien kokemusteni ja ajatusteni työstämisen. Siinä se lyhykäisyydessään.

Mutta kun niin paljon on aina kerrottavaa! Ehkä se on vähän turhaakin tarinointia, mutta ehkä kuitenkin lopulta ihmiselle onneksi - silloin asiat yhä koskettavat, ihmiset kohtaavat, ajatukset ja sanat elävät elämäänsä.

Mirja lähtee, mutta blogi elää

Olen lopettelemassa vapaaehtoistyöni Tansaniassa, vaikka jonkinlaista "lomaa" on vielä viikko jäljellä maan katseluun. Lähdemme siis pohjoiseen Gendabin ja Babatin maisemista enkä liene enää juurikaan netin äärellä - oletan. Koska nettiyhteydet ja sitä kautta blogin päivitysmahdollisuudet ovat muutenkin olleet täällä rajalliset ja näkemäänsä ja kokemaansa varmaan tulee vielä sulateltua Suomessakin, blogin päivitys tulee jatkumaan vielä reissun päätyttyäkin.

Toivon myös, etteivät siteeni ja suhteeni Tansaniaan lopu kokonaan kotiutumisen jälkeen, vaan yhteys säilyy ja ehkäpä kantaa hedelmää myös blogin aineksiksi myöhemminkin? Esimerkiksi Bovallius-ammattiopiston opiskelijoiden ja Harghushayn oppilaiden orastava kirjeenvaihto on yksi yhteys Suomen ja Tansanian välillä, joka ilahduttaa minua kovasti. Mutta nyt alan valmsitautua viimeiseen vierailuuni Singellä huomisaamuna ja sen jälkeen olen virallisesti lomalla. Palataan blogin merkeissä taas, mutta ehkä seuraavan kerran Suomen kamaralta?

Ystävät ja rakkaat, pian siis nähdään!

Loving and leaving Gendabi

Kirjoittelen tätä nyt Babatissa, Royal Beach Hotelin somassa, pyöreässä olkikattomökissä, ja tunnen itseni turistiksi tässä maassa, joka on viime kuukausina ollut minulle koti. Tunne on kummallinen: yhtä aikaa tuntee itsensä käsittämättömän vieraaksi ja samalla toisaalta myös vapaaksi, lomalla olevaksi.

Viime päivät Gendabissa olivat samalla tapaa ristiriitaisia. Iloitsin suunnattomasti isäni ja rakkaani saapumisesta Tansaniaan ja nautin yhteisestä tekemisestä ja meitä ympäröivistä tapahtumista täysin siemauksin, mutta tein samalla jo lähdön surutyötä. Päälle podin vielä klassista lomallelähtöstressiäni yrittäessäni saada kaiken valmiiksi ja työpöydän opettajanhuoneessa tyhjäksi. Rankkoja mutta hyviä päiviä siis.

Kyläpäällikkö solmii valkoisia vieraitaan lahjakankaisiin.

Kävimme Gasaboyssa tutustumassa hieman huonommalla tolalla olevaan naapurikouluumme ja seuraamassa barbaiq-heimon perinteistä tanssia hyppimisineen ja huudahduksineen (tästä yritän teille kirjoitella ja laittaa kuvia myöhemmin hieman enemmän). Urakoin ahkerasti viimeisiä töitäni pois ja töiltä yli jäävä aika täyttyi myös luontevasti ohjelmasta: pelasin oppilaiden kanssa vielä viimeisen erän netballia, tutkailimme kalalammikoiden tilaa, kyläneuvoston edustajat kävivät tervehdyskäynnillä ja hyödynsin tilaisuuden sitouttaakseni kyläläisiä entistä tiiviimmin projektivastuuseen, kuvia otettiin ja iltajuhlaamme varten ostamani vuohi teurastettiin talon nurkalla. Hyvä varmaankin, että oli muuta ajateltavaa kuin edessä häämöttävä lähteminen?

Viimeinen yhteinen netball-peli Harghushayn tyttöjen kanssa.

Vuohen teurastus iltajuhlaamme varten, apuna oppilaita.

Siitä huolimatta koulun ja talon väliä kulkiessani katselin keltaisena hehkuvaa auringonkukkapeltoa, kypsyvää maissisatoa ja auringossa kuivuvia papuja. Kaikki tämä oli ollut matalaa, uutta kasvua kun tulin, lupaus tulevasta sadosta. Yhdessä kyläläisten kanssa olimme odottaneet viipyviä sateita, tuijotelleet taivasta. Maissi ja minä olimme kasvaneet täällä samaan aikaan.

Hanang vartioi tunnollisesti, kun auringonkukat ja lapset kasvavat. EDIT: Ja Kalpan kannatus...

Iltajuhla opettajien kanssa vietettiin hyvän ruoan äärellä eli suomalaiseen tyyliin tarjottiin alkupalaksi keittoa ja pääruokana oli tansanialaisittain vuohta muutamassa eri muodossa sekä riisiä, perunaa ja kaalisalaattia. Jälkiruokana oli suomalaisia lettuja muistuttavia chapateja suomalaisen marjahillon kanssa sekä Suomesta tuotuja kermakaramelleja.

Juhlassa kuultiin lämminhenkisiä puheita, pidin pienen loppuesittelyn materiaaleista ja opetusvälineistä joita koululle olin jättänyt (kiitos Anja kaapista, oli yliveto apu näiden järjestämisessä!), minulle lahjoitettiin pari seeprojen koristamaa kitengeä ja minä puolestaan lahjoitin koululle Anjan lähettämät kellot ja isäni vaivalla löytämät frisbeet sekä jaoin lisäksi opettajille Suomesta tuliaisina tulleet lippikset, kuorimaveitset, silmälasit ja käytetyt vaatteet. Luulen että lopputuloksena olimme kaikki kylläisiä, iloisia yhteisestä hetkestä ja tyytyväisiä myös saamiimme lahjoihin. Olin hiljaisesti kiitollinen siitä, ettei tämä ollut vielä jäähyväiset, vaan iloinen hetki jonka saatoin tallentaa mukavien muistojen osastolle.

Opettajat iltajuhlassa uusine aurinkolaseineen ja lippiksineen.

Viimeisenä aamuna oli vielä yhteinen aamupala rehtorin perheen kanssa, kyläneuvoston edustajien uusi tervehdyskäynti lahjojen kera, loppujen tavaroiden pakkaus, vielä muutamien puhelinnumeroiden tallennus ja opettajien kanssa yhteinen kuva koulun portailla. Sitten ei ollut enää mitään mihin käyttää energiansa, mitään mihin suunnata ajatuksensa. Oli lähdön aika.

Opettajien kanssa tässä on seisoskeltu monet kerrat, nyt viimeistä kertaa yhdessä. Kaksi opettajaa tosin on joukosta poissa.

Oman perheen ja V-kidsien hyvästely otti tosi lujille, mutta vasta opettajanhuoneen portailla pääsivät kyyneleet karkuun. Pyyhin silmäni, juttelimme vielä hetken kuskia odotellessa ja ajattelin että kyllä tämä tästä. Mutta kun kaikki oli kätelty ja jäljellä oli vielä Madam Giray, Pauliina, perheeni emäntä. Hänestä oli tullut minulle kuin sisko, olimme olleet kolme kuukautta samaa perhettä. Näin että hänellä oli sama tunne, sama möykky sydänalassa, sama tieto tulevasta ikävästä. Se oli liikaa. Halasin ja hyvästelin, itkin kun nousin autoon, itkin kun vilkutin, itkin kun koulu hävisi jonnekin selkäni taakse. Itkin kun auto keikkui pois Harghushaysta ja kääntyi seuraamaan Hanang-vuoren ympäri kiertävää tietä. Kyyneleet loppuivat pian, mutta sisimmässäni itkin yhä, kun vuoren tuttu hahmo alkoi jo kadota pilviin ja etäisyyteen. 

Tämä on ollut minun perheeni kolme kuukautta, nämä olivat ne haikeimmat jäähyväiset. Taustalla pilkistää reppu jo pakattuna.

Innokasta odotusta ja hiipivää haikeutta

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet ristiriitaisia: olen yhtä aikaa potenut lähestyvän lähdön haikeutta ja kaivannut kovasti ystäviäni Suomesta. Olen ajatellut aivan liikaa siihen nähden, ettei ole ollut ketään kenen kanssa oikeasti ruotia asioita ja tuntemuksia. Pidän kovasti ihmisistä täällä, mutta kielitaidollisista, ajankäytöllisistä ja persoonakohtaisista syistä keskustelut eivät useimmiten ole erityisen syvällisiä tai henkilökohtaisia, enemmän juttelua tai ajatusten vaihtoa keskiraskaassa sarjassa. Toki poikkeuksiakin on ja ne ovat aina olleet erityinen ilo.

Tiedän kuitenkin jo nyt, että tulen kaipaamaan tätä paikkaa ja näitä ihmisiä suunnattomasti, niin paljon että se sattuu, puristaa sydänalaa. Suomesta lähtiessäni tiesin, että näen kodin, rakkaani, ystäväni ja lemmikkini pian taas uudestaan, mutta täältä lähtiessä en tiedä tulenko koskaan takaisin ja jos, niin milloin? Ovatko nämä lopulliset jäähyväiset, sulkeutuuko tämä luku elämästäni vai risteävätkö polkumme uudestaan? Onko tämä jonkin alku vai loppu?

Mielenkiintoinen ilmiö on ollut, että kaikki opettajat ja muutama tuttu kauppias ovat vuoronperään kysyneet minulta, milloin tulen takaisin. Kukaan ei ole kysynyt, tulenko joskus takaisin. Ehkä se on vain heidän tapansa toivottaa tervetulleeksi uudestaan, mutta hassulta se säännönmukaisuudessaan silti tuntuu. Näkyykö se jotenkin naamasta, että tulen vielä jonain päivänä takaisin, onko se niin päivänselvää heille, vaikka minulle ei?

Jäljellä on kutienkin vielä kaksi viikko ja suureksi riemukseni saan viettää ne yhdessä kahden minulle tärkeän ihmisen kanssa; rakkaani ja isäni. Olen viimeisen viikon odottanut heitä innolla, jollaista en hyvään toviin muista kokeneeni - olen odottanut lauantai-iltaa kuin lapsi joulua! Jaettu kokemus tuo varmasti aivan uusia mahdollisuuksia peilata näkemäänsä ja kokemaansa, ja ehkä he täällä käytyään myös ymmärtävät hieman paremmin, mitä minä jään kaipaamaan. Tosin epäilen salaisesti, että he vain tulevat varmistamaan, että maltan lähteä kotiin..? Mutta lähden kyllä, mielellänikin jo, mutta sitä en tiedä jääkö Tansania ikuisesti iholleni, vai peseytyykö se hiljalleen pois, haalistuen aikayksiköiden virrassa lähes näkymättömiin. Minä en todellakaan vielä tiedä.

Mutta sen tiedän nyt kipeästi, että ihminen voi yhtä aikaa surra ja iloia samaa asiaa; lähtöä.

Tuulta ja aurinkoa
laihoja koiria
repaleisia paitoja
kiiltäväkylkisiä vuohia
liitupölyä
ja likaiset jalkapohjat

Tässä ei ole mitään tuttua
ja silti kaikki
Minä kietoudun tähän maisemaan
kuin kirkasväriseen kangaan
ja uskon että näin on ollut aina

Uutiset
totisena loistavat hehkulamput
baari-illat
käskystä käynnistyvä auto
viileän kaupan käytävillä tehtävät valinnat
komedian väliajalla
kahvia ja pullaa
haitarimusiikkia kuulaassa kesäyössä

Missä minä olin silloin
kun sellaista unta näin?

Oppilaiden kodeissa kyläilemässä

Tämä on eräänlainen yhden päivän matkakertomus, joka sisältää tyttöjä, taloja, vaatimatonta ruokaa, kitkerää maitoa ja erittäin-matalia-jakkaroita. Ei siis varsinaisesti lyhyttä ja napakkaa luettavaa. Laiskasti lukevat tai kiireessä surffaavat voivat taas keskittyä kuvien kateseluun - jokaiselle jotain.

Olin eräänä sunnuntaina itsekseni pienellä kävelyllä, kun törmäsin lehmien juottopaikalla oppilaaseeni, seitsemäsluokkalaiseen Elisabethiin. Keskustelu jäi harvasanaiseksi, mutta hänen kielitaitonsa riitti kutienkin toivottamaan minut tervetulleeksi kyläilemään luokseen, "sit in the house" kuten hän asian ilmaisi. Kiitin kutsusta, kieltäydyin kohteliaasti ja heilautin läksiäisiksi kättäni: ”Tomorrow, kesho”, nähdään huomenna. Kuten myöhemmin sain todeta, eleeni (tietenkin?) tulkittiin lupaukseksi tulla käymään kylässä seuraavana päivänä.

Olin hieman hämmentynyt, kun koulun jälkeen minua odotettiin tilille lupauksestani. Se tehtiin niin ujosti mutta innokkaasti, etten oikein tiennyt kuinka moisesta raatsisi kieltäytyä. Emmin silti, koska opettajana voisin asettaa oppilaat näin eriarvoiseen asemaan. Lisäksi en voinut paikallisten kielitaidolla ja omalla tökköswahilillani odottaa minkäänlaista kunnollista keskustelua, ja vierailusta saattaisi tulla lähinnä kiusallinen. Olin toki käynyt muutamissa kylän taloissa, mutten ilman paikallisen opettajan seuraa. Ja ennen kaikkea: minun pitäisi syödä mitä ikinä tarjotaan. 

Päätin kuitenkin lähteä, mutten halunnut ketään opettajista mukaani tulkiksi. En vieläkään ollut oikein perillä yhteisön sisäisistä sosiaalisista asetelmista, vivahteista ja odotuksista, mutta sen olin jo oppinut, että minun seurassani oppilaat käyttäytyivät nykyään vapaammin kuin muiden opettajien. Emäntäni Madam Giray puisteli päätään yksin lähtemiselleni: et ymmärrä mitään, oppilaat häiritsevät sinua koko matkan, sinua kierrätetään talosta taloon ja joudut syömään joka paikassa. Ohje oli että pakko syödä jos tarjotaan, mutta maistat aina vain vähän. Tansaniassa on kerta kaikkiaan mahdotonta vierailla kenenkään luona syömättä tai juomatta jotain.

Saattojoukkoni koostui aluksi noin kymmenestä tytöstä, jotka kaikki halusivat kävellä mahdollisimman liki, pitelivät käsistäni, vertailivat kävellessään valkoista ihoani omaansa ja silittivät letitettyä tukkaani. Koulun jäätyä taakse ujoista ja puhumattomista tytöistä kuoriutui nopeasti kikattavia, kinastelevia ja puhua pälpättäviä teinejä. Ja englantiakin he yrittivät puhua parhaansa mukaan, kyselivät sanoja, nyökyttelivät puheilleni: ”Yes, yes”. Välillä pysähdyimme poimimaan puista marjoja: oransseja ja vihreitä, osa palkomaisesti kasvavia. Kaikista piti lopuksi sylkäistä kivi pois. 

Marjanpoimintaa.

Elisabethin talolle tultaessa eräs seurueen tytöistä selitti pahoitellen, että tämä on todella, todella huono talo. Halusin kohteliaasti sanoa, että se on ihan kelpo talo, mutten kaiketi olisi saanut sanottua sitä vakuuttavasti. Puu- ja saviseinäinen, olkikattoinen talo oli pieni, pimeä ja täynnä kärpäsiä, täkäläisittäinkin vaatimaton. Karjalle ei ollut aitausta avoimella pihalla eli karjaa ei ehkä ollut, vain pieni piharakennus toimitti eläinsuojan virkaa. Perheen äiti viittoi minut eteiseen ja minut istutettiin hyvin-matalalle-jakkaralle, joita täällä näkee usein – tuoleja harvemmin. Minä kyykötin jakkaralla ja yritin hymyillä emännälle, joka ei puhunut englantia. Saattajani häärivät jotain peremmällä ja pian oviaukko täyttyi puhumattomina tuijottavista lapsista. Totta totisesti, kiusallista heti kättelyssä.

Olin lähes helpottunut, kun tytöt hetken päästä kutsuivat minut peremmälle, vaikka paikalliset tavat tuntien tiesin sen olevan ruokakutsu. Olen melko kaikkiruokainen enkä erityisen bakteerikammoinen, mutta kyläläisten ruoat ja kotien keskimääräisen puhtaustason tietäen on myönnettävä, että ajatus ei houkuttanut. Mutta ei kun peremmälle.

Kahden ohuen puunrungon muodostama oviaukko oli niin pieni, että minun piti kumartua ja likistyä siitä läpi. Pimeään huoneeseen tihkui valoa vain eteisestä ja hiilloksesta, silmien pitit totutella. Minut istutettiin kovalle, patjattomalle sängylle ja eteeni tuotiin lommoinen metallilautanen täpötäynnä riisiä. Otin lusikan kauniiseen käteeni, söin hieman mautonta ja lähes suolatonta riisiä ja palautin loput niin kohteliaasti kuin suinkin osasin. Se oli selvästi pieni pettymys, mutta ei kohtuuton, joten ajattelin jo selvinneeni tilanteesta kunnialla.

Elisabethin kotitalo, yhtä punainen kuin maa josta se on tehty.

Seuraavaksi minulle kuitenkin – kauhukseni – kiikutettiin mukillinen maitoa. Olin jo oppinut, että täällä maito on yleensä hapanta, etäisesti piimän tapaista ja hieman kitkerää ja niin se oli nytkin. Tytöt toivat minulle näytille kasvovoidepurkin ja selittivät, että tämä on sama. Vähän aikaa löi tyhjää, sitten tajusin: cream, kerma. Siitä siis nämä rasvakokkareet. Sekoittelin juomaa lusikalla ja maistelin minkä pystyin, mutta närppimiseksi jäi. Vetosin vatsaan, ei voi juoda paljon maitoa. Nolotti silti; monelle täällä tämä oli herkkua. Lähtiäisiksi sain vielä kaksi tuoreuttaan lämmintä kanamunaa. Kiitin ja jatkoimme matkaa. Tytöt viittilöivät, että eteenpäin, seuraavaan taloon. Madam Giray oli ollut oikeassa: selvästikään yksi talo ei riittäisi.  

Innokas saattojoukkoni. Onneksi tämä talo ei ollut asuttu, ei sentään.

Saattojoukkoni oli kutistunut kuuteen. Suunnistimme etäämpänä sijaitsevalle Marian talolle, joka oli avaralla aidatulla pihalla ja edellistä suurempi. Sama alkeellinen rakennustapa, sama matala pimeys, mutta jotain toiveikkaampaa tässä oli. Aita täällä tarkoittaa useimmiten kuivia, piikikkäitä oksia ja niin nytkin, mutta tässä aidassa oli oikea peltinen portti. Sisällä keittiö-makuuhuoneeseen oli jopa laitettu yksi pieni, hieman kämmentä suurempi ikkunaruutu.

Istuin taas ovensuussa hyvin-matalalla-jakkaralla, tosin hieman vähemmän kiusaantuneena, ja hetkeä myöhemmin minut kutsuttiin peremmälle. Tällä kertaa minun oli suoriuduttava puolikoviksi jätetyistä, suolatuista maissin ja pavun jyvistä. Ne olivat onneksi kutakuinkin syötäviä. Maitoa tarjottiin taas ja kun kohteliaisuushörppäsin kerran ja sanoin vatsaani taputtaen, että tämä riittää, maito kaadettiin takaisin pulloon josta se oli otettukin.

Tällä perheellä oli kaksi asiaa, jotka eivät ole täällä itsestäänselviä: asennetta ja oma filmikamera. Positiivisella tavalla rempseän itsevarmoja ihmisiä. Minusta haluttiin kuva erikseen jokaisen tytön kanssa ja minut kiedottiin kahteen kukalliseen kitengeen kuvia varten. Kun isä otti kuvia omalla kamerallaan, kaikki halusivat pitää kuvassa minun kameraani kaulassaan - kaiketi se oli niin ihmeellisen hieno, että kaunisti kantajansakin? Tunnollisen poseeraamisen jälkeen minut vietiin perheen shamban, viljelyksen, laidalle, jossa minulle alettiin riipiä lahjaksi papuja, jotka pakattiin parhaat päivänsä nähneeseen muovipussiin.

Tytöt on tyttöjä: shamban laidalla etsimässä parasta poseerausasetelmaa.

Ilta alkoi jo painua mailleen, mutta paluumatkalla piti käydä vielä Domitilan ja Annan luona. Ensimmäisessä talossa ajettiin juuri karjaa aitaukseen yölevolle. Pihalla vaelteli pari koiranpentua ja sain yhden kaapattua syliini, vaikkei se täkäläisten koirien tyyliin erityisemmin piitannut ihmisistä. Mutta voi mikä koti-ikävä - koiraikävä - siitä tulikaan! Pihalla olijoita rapsutteluni ja lepertelyni huvittivat suunnattomasti: ottaa nyt koira syliin ja jutella sille, kaikkea sitä näkee!

Laskin pennun maahan, kun sain emännältä kutsun sisälle ja jälleen minut istutettiin hyvin-matalalle-jakkaralle. Yritin estellä, että ei kokkausta kiitos, olen jo syönyt, mutta tytöt viittilöivät, että edes vähän, edes vähän. Ja alta aikayksikön edessäni maalattialla oli kattilallinen ugalia, maissipuuroa. Ja kuppi maitoa. Jaoimme kaikki saman kattilan, mutta minä mzunguna sain lusikan siinä missä muut söivät sormin. Kuivasta ugalista suoriuduin, mutta maitoa oli kaadettu niin vähän että se oli pakko juoda kaikki ja se pyrki ylös. Ajattelin että seuraavassa paikassa tämä ei ehkä onnistu enää…

Yhteisen maissipuuron, ugalin, äärellä ja maito maistuu erinomaisesti kaikille muille paitsi allekirjoittaneelle.

Talo oli ilmeisesti melko varakas: pihapiiriin oli nousemassa vielä keskeneräinen tiilirakennus ja sain läksiäisiksi sekä lisää papuja että lyhytkoipisen, ruskea-harmaan nuoren kukon. Kukon arvo täällä lienee viitisen euroa? Jatkaessani matkaa kukko kainalossani ajattelin, että tällaista minulla ei ole ennen ollutkaan. Se ei armeliaasti kiekunut ensimmäiseen kahteen aamuun kunnolla – ehkei osannut vielä? Mutta oppi kyllä nopeasti. Hieman myöhemmin lahjoitin sen edelleen Haydomin sairaalan lastenosastolle siellä käydessäni.

Pistäydyimme vielä Annan talossa, jonka pieni piha kätkeytyi lähes täydellisesti korkeiden maissien keskelle, mutta siellä ei ollut aikuisia kotona, joten minua ei istutettu hyvin-matalalle-jakkaralle eikä eteeni kannettu ruokaa. Lähtiessämme yritin selittää tytöille, että nyt pärjäisin loppumatkan yksinkin kanoineni ja papuineni, mutta he halusivat välttämättä saattaa minut takaisin koululle asti.

Niin me kävelimme yhtä matkaa ja pureskelimme kävellessämme jotain, joka oli kaiketi sokeriruokoa. Tytöt vuoroin kikattivat, vuoroin kiistelivät paikasta vierelläni ja käyttivät ajan hyödyksi kysellen minulta uusia englannin sanoja, myös niitä joita ei koulussa opeteta. ”What is this?” joku kysyi osoittaen minua. Kysyin että paitako vai mikä? Kysyjä tökkäsi minua tissiin: tämä, tämä näin. Yritin olla nauramatta kuunnellessani, kuinka kukin vuoronperään julisti, että juuri hänellä on varmasti kaikkein suurimmat. Jotkut asiat ovat universaaleja.

Kyläilykierroksen papusaalis. Hieman turhankin tuoreita olivat, mutta hyvää ruokaa ja muutamia uniikkeja koruja niistä syntyi.

Kotiuduin lopulta, pimeän jo laskeuduttua. Kukko majoitettiin takapihalle, pavut kaadettiin punotulle vadille ja monesti käytetty muovipussi viikattiin vietäväksi takaisin kotiin.Olin iloinen betonilattiasta, minulle tehdystä illallisesta ja termospullossa odottavasta kahvimaidostani, joka kulkee nimellä fresh milk eli on ilmeisesti täkäläisen käsityksen mukaan ihan eri asia kuin milk.

Kiitollisena ajattelin Sinituotteen kouluprojektia ja niitä mahdollisuuksia, joita koulutus tämän kylän ihmisille ajan kanssa voi tuoda. Perinteisessä elämäntavassa ja karjankasvatuksessa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta epäterveelliset asuinolot ja toivottoman yksipuolinen ruokavalio ovat asia erikseen. Ruoka laitetaan savupiiputtomissa, tuulettamattomissa taloissa sisällä ja samassa tilassa nukutaan, hedelmiä, lihaa ja kasviksia syödään harvoin, riisiä ja maissia senkin edestä ja hygienian merkitystä tai yhteyttä sairauksiin ei usein ymmärretä. Eniten puutteellisista oloista kärsivät lapset. Elämän niukkuus ja alle dollarilla päivässä eläminen eivät ole osa vaalittavaa kulttuuria tai perinnettä.

Olin kiitollinen myös sängystäni, pitkän kävelyn jälkeen uni painoi silmiä. Nyt satoi jo rankasti, satoi ja salamoi, paukutti kattoa. Kuuntelin tuulta ja myrskyä ja mietin miltä se mahtaa kuulostaa savimajassa, pelottaako, onko sisarusten kanssa kylki kyljessä sittenkin turvallisempi olo kuin yksin tukevassa talossa ja kastuuko lattia jos sataa riittävästi? Nukahdin saamatta vastauksia.

Loliondon ihmeparantaja

Viime viikot Tansanian suosituin puheenaihe busseissa ja kylänraiteilla on ollut Loliondon ihmeparantaja. Eläkkeelle jäänyt luterilainen pastori näki jo vuonna 1999 unen, jossa enkeli käski hänen parantaa sairaita. Kun hän ei uskonut untaan eikä ryhtynyt toimeen, kymmenen vuotta myöhemmin enkeli tuli uudestaan kysymään häneltä, miksi hän ei ole aloittanut, eikö hän halua tehdä työtä?

Pastori kysyi että kuinka hän osaa parantaa ja mistä aloittaa. Hän sai reseptin ihmelääkkeeseen ja enkeli sanoi, että aamulla tapaat naisen jolla on hiv. Nainen on oleva ensimmäinen, jonka parannat ja hän kertoo sinusta edelleen. Näin tapahtui, pastori tapasi naisen, teki lääkettä ja nainen parantui. Niinpä vuonna 2009 pastori otti Jumalalta saamansa tehtävän vihdoin vastaan ja alkoi parantaa sairaita.

Lehtikuva pastorista ja tuhansien ihmettä toivovien muodostamasta jonosta.

Kuuluisaksi Loliondon pastori on kuitenkin tullut vasta viime viikkoina ja uutisen levittyä eri puolilta Tansaniaa ja myös naapurimaista on käynnistynyt massavaellus ihmeidentekijän luoksi. Jopa 20 000 ihmistä on saattanut jonottaa pääsyään hänen luokseen ja valtion on pitänyt rakennuttaa vessoja ja tehdä erityisiä tiejärjestelyjä välttääksen kaaoksen. Nyt pastori parantaa ihmisiä bussilastillinen kerrallaan ja systeemi toimii kohtalaisesti.

Pastorin kerrotaan parantaneen ihmisiä, jotka ovat sairasteneet hiviä, diabetesta, syöpää ja monia muita kroonisia sairauksia. Tarinoiden mukaan kaikki paranevat, ihmisten usko on järkkymätön. Myös Gendabin kylältä eräs pahoin vääntyneistä käsistä kärsinyt mies haki apua pastorilta. En tiedä oliko vika reuma vai mikä, mutta nyt kyläläiset kertovat hänen pystyvän taas käyttämään käsiään vaivatta ja he samalla viuhtovat malliksi omiaan. Ihmisten usko pastoriin on niin suuri, että he lähtevät sairaaloista kesken hoidon mennäkseen hänen luokseen. Ja ihme tapahtuu: he eivät enää tarvinneet hoitoa, seuraavalla kerralla sairaalassa heidät todettiin terveiksi.

Kaikki koulutukseen ja sosiaaliseen asemaan katsomatta hakevat apua pastorilta, maan johtavia poliitikkoja myöten. Kaikkien täytyy kuitenkin jonottaa tasapuolisesti ja maksu on kaikille sama: ihmepastori ei suostu ottamaan asiakkailtaan yhtään enempää kuin 500 TZS, joka on noin 25 senttiä. Tästäkin hän lahjoittaa 200 kirkolle. Ihmiset tarjoavat hänelle jatkuvasti lahjoja, autoja ja paikallisia miljoonia, mutta hän sanoo vain, että lahjoitakaa ne kirkollenne. Pastori työskentelee vahvasti Jumalan nimeen ja hän on kertonyt myös, että hänen jälkeensä Jumala lähettää jatkajan hänen työlleen.

Pastorin antama lääke on mystinen, sillä ilman hänen siunaustaan se on myrkkyä ja tehty myrkyllisestä puusta. Sanotaan, että kun hän hakee puusta kaarnaa, seuraavana päivänä kaarna on kasvanut takaisin. Jos joku ottaa lääkettä ilman hänen rukoistaan, lääkkeen ottaja sairastuu tai jopa kuolee. Eräät kaivosmiehet olivat kyllästyneet jonottamaan, marssivat pastorin luo, ottivat lääkkeen väkisin ja joivat sen. Kaikki sairastuivat ripuliin ja osa heistä kuoli. Eräs intialainen puolestaan oli pitänyt lääkettä liian epäilyttävänä, kieltäytynyt ja kääntynyt lähteäkseen. Kahden askeleen jälkeen hän kaatui kuolleena maahan.

Myös paikalliset noidat ovat käyneet pastorin luona kokeilemassa voimiaan häntä vastaan ja kertomusten mukaan pastorin ja noitien välillä on nähty salamoita, kuin noidat olisivat saaneet sähköiskun. Jumalan sanotaan suojelevan pastoria tällä tavoin. Viime viikkoina näitä tarinoita on kuultu lukemattomia ja jopa ne, jotka eivät sano yleensä uskovansa ihmeisiin, noitiin tai muuhun yliluonnolliseen, uskovat tähän pastoriin. Näiden tarinoiden voima ihmisten keskuudessa on käsittämättömän vahva. 

Paikallisten ihmetykseksi ja huvitukseksi minä hassu, Jumalaa pelkäämätön eurooppalainen epäilen silti yhä. Mutta entä jos olenkin väärässä? Entäpä jos onkin sivistynyttä typeryyttä olla uskomatta ihmeisiin?

Unettoman yön ajatuksia

Takana uneton yö, joita minun kohdalleni sattuu harvoin. En tiedä sotkivatko pitkiksi venyneet illat unirytmini vai oliko päässä vain turhan paljon ajatuksia, mutta sammutettuani uskollisen aurinkokennolamppuni minä valvoin vielä pitkään tuijottaen moskiittoverkon ääriviivoja tiheässä hämärässä.

Ajatukset kulkivat omia polkujaan, etenivät pieninä puroina ja kasvoivat vuolaiksi virroiksi. Virtojen juoksu piirsi mieleen uomia ja uurteita. Hallitsemattomasti ilo, pelko, rakkaus, elämä, toivo, haaveet, historia, koetut ja tuotetut pettymykset, saadut ja annetut lupaukset, riemu, rauha, onni ja koettujen hetkien jatkumo kietoutuivat vuoroin tanssiviksi ja vuoroin laahustaviksi kuviksi, unettomuuden värittämäksi elämäntarinaksi.

Tarina kaipasi ehdottomasti editointia: se oli sekavasti kerrottu, juoni poukkoileva, henkilöhahmot kurittomia. Minä yritin saada ne ruotuun, tottelemaan sitä omaa parempaa käsitystäni, johon olin jo hiljaa tottunut. Yritin hiljentää mieleni levottomat liikkeet, jotta saisin nukuttua. Loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua jouduin kuitenkin luovuttamaan. Antauduin ajatusvirralle, luovuin yrityksestä järkeillä.

Kuvat ja ihmiset kulkivat kuvina, historia, nykyisyys ja tulevaisuus leikkivät hippasta. Usko ja toivo, viisaus ja tyhmyys, viha, rakkaus ja epäilys, yksinäisyys, ykseys ja ystävyys, sanat jotka olisi pitänyt osata sanoa, asiat jotka olisi pitänyt tajuta aiemmin, teot jotka olivat kipeitä, mutta ainoita oikeita ja siksi anteeksiannettavia, vuosien valot, varjot ja niiden kummallinen leikki pyörivät unetonta karuselliaan.

Lopulta minä vain tuijotin kuun sirppiä ja tähtitaivasta ikkunan takana. Minä tiesin kyllä, että Afrikan taivas on öisin häikäisevän kaunis, mutta pitsiverhon, koukeroisten kaltereiden ja pölyisen ikkunan takaa se oli vain kalpea aavistus itsestään. Ajattelin, että niin se on elämässäkin. Aina jokin tuntuu olevan sinun ja äärettömän kauneuden välissä: yhdellä kovat kalterit, toisella keinotekoinen kauneus ja kolmannen kuva on vain ajan saatossa pölyyntynyt, himmeä jossain valoa epätäydellisesti suodattavan lasin takana.

Monet näkevät kyllä kauneutta, ainakin tietävät että sitä on olemassa, jossain, mutta aina jokin tuntuu estävän heitä koskettamasta sitä. Se on jotain tavoittamatonta, pakenevaa. Silloinkin kun hipaiset sitä ohimennen, sinun onnestasi puuttuu jotain, aina vähän jotain. Meitä ihmisiä vaivaa aivan liian usein epämääräinen levottomuus, kaipuu, nimetön tyhjyys, turhanpäiväisyys. Jos joskus hyvinä hetkinäsi koetkin suloista rauhaa ja yhteenkuuluvuutta maailmankaikkeuden kanssa, seuraavassa hetkessä se on jo haalistunut tunkkaiseksi tunteeksi siitä, että jotakin puuttuu. Kuin elämä olisi erillään sinusta, kuin juuri sinun kohdallasi ääretön ei tulisikaan todeksi.

Onko kaltereiden tarkoitus pitää jokin sisällä vai ulkona: pitävätkö ne pahan poissa, aarteen turvassa vai ihmisen vankina? Mitä me suojelemme ja miltä, kun rakennamme esteitä itsemme ja maailman väliin – vai annoimmeko muiden rakentaa rajamme? Vieläkö muistamme mikä todellinen aarteemme on? Löysimmekö sitä koskaan, etsimmekö edes, unohdimmeko, odotimmeko liian pitkään?

Tai ehkä kuulummekin niihin, jotka verhoavat elämänsä ylläpidetyllä ja ostetulla kauneudella, tärkeydellä ja kunnialla, saadakseen sen näyttämään paremmalta muiden silmissä, tunteakseen olonsa paremmaksi? Tai ehkä teet niin vain omaksi iloksesi – kuten on tapana sanoa – kunhan vain muistat kaiken saamasi ja vuosien jälkeenkin, mitä sana ilo tarkoittaa, miltä se tuntuu. Muistatko?

Vai annammeko vain unelmiemme pölyttyä, jätämmekö ikkunat ja ovet avaamatta vain koska emme saa sitä aikaiseksi?

Nousin istumaan, pujahdin pois moskiittoverkon alta ja pujotin jalkani varvassandaaleihin, joihin oli parissa kuukaudessa muodostunut juuri niille sopivat painaumat. Avasin hiljaa huoneeni rautaoven, irrotin lukitsemattoman riippulukon ulko-ovesta ja astuin heinäsirkkojen säestämään pimeään. Pimeä on täällä ehdottoman mustaa ja silti niin täynnä valoa.

Pääni päällä lukematon määrä timantteja loisti häikäisevän kirkkaina, tuikkivina, henkeäsalpaavina. Pieniä ihmeellisiä valoja, jotka jossain kaukana ovat valtavan suuria tulipalloja. Taivas kimalsi, kaartui lohdullisen ikuisena äärettömyyteen. Ehdotonta, kyseenalaistamatonta kauneutta. Riitti että olin avannut oven ja kaikki tämä oli minun.  Se oli kokonaan minun eikä sitä silti omistanut kukaan. Niin sinäkin olet, elämä on.

Tiesin etten voisi laskostaa tätä kauneutta laukkuuni, en tunkea taskuuni ja silti koin levollisen varmuuden siitä, että se olisi jatkossa aina yhtä läsnä ja lähellä kuin nyt, kaikkialla. On vain muistettava avata ovi, astuttava ulos ja hengitettävä maailmaa. Kuinka itsestään selviä tärkeimmät oivallukset usein ovatkaan.

Jokaisen vankilalla on erilainen nimi, jokaisen tekosyyllä erilainen perustelu. Minä mietin viime yönä pitkään ja hartaasti omiani, vaikka niin mielelläni väitänkin, ettei minulla niitä ole. Kuinka monta menneisyyden kiveä painoi yhä repussani, moniko haamu minua talutti, mitä ja miksi pelkäsin? Mitä kannattaa kantaa mukanaan kivisillä teillä, mistä on aika luopua, mitä ei saisi nyt eikä koskaan unohtaa?

Elämässäni on ollut kaksi, jotka ovat usein käyneet minulle muita kalliimmiksi, mutta aina olleet hintansa väärtejä: rohkeus ja rakkaus. Viime yönä minä sanoin hyvästi ja tervetuloa. Annoin paljon anteeksi, eniten itselleni.

Lyhyt tansanialainen finsvengelska-sanasto

Anjaa muistellen minä en voi vastustaa kiusausta julkaista blogissani pieni sanasto yhteiseltä ajaltamme Tansaniassa. Anja, jos luet tätä: suothan anteeksi :)

• Kello on niin yhdeksän (yleinen selitys epänormaaliin käytökseen ja aivotoiminnan hitauteen, alkujaan yritti ilmaista nukkumaanmenoaikomusta)
• Rotuonnettomuus (rotuominaisuus, suomenruotsalainen käännös)
• Sairastaa malariaa (olla raskaana: nämä kaksi tuntuvat sekoittuvan toisiinsa helposti, kun naiset jäävät sairaslomalle, mutta toisaalta nyt ymmärrän paremmin miksi sanotaan, ettei malariasta parane koskaan)
• Moskiitolla on jumala (sujuva suomennokseni svengelska-lauseelle "mosquito has a gadd")
• Pick and Go (kiireisen mzungun versio paikallisesta Pick and Pay -kaupasta, maksoimme silti ostokset)
• Blond geek (huoneessani asuva vaalea lisko, "gekko", aamukahvikeskustelu-versiona - "What?? Who?")
• Vodka card (hämmennystä aiheuttanut paikallinen henkilöllisyystodistus, joka tunnetaan laajemmin nimellä vote card)

Moskiitolla on siis jumala, mutta onneksi siitä pistosta ei – vastoin yleistä uskomusta – voi sairastua malariaan. Jos malariaan kuitenkin sairastuu, lopputuloksena syntyy yleensä jotain, jolla on väistämättä erilaisia rotuonnettomuuksia, kuten meillä kaikilla. Ja jos sitten menet malariasi kanssa sairaalaan, muista ihmeessä ottaa vodka card mukaan, niin asiat sujuvat sutjakammin. Ja kotoa lähtissäsi muista lukita ovi, ettei vaalea hyypiö karkaa. Kirjoitan tällaisia sekavia juttuja koska kello on niiiin yli keskiyön.

Eli korkea aika pistää pillit pussiin, jotta suoriutuu herttaiseen pieneen aamubussiin ja takaisin "maalle"!

Kirjeitä ja meilejä oppilailta

Oppilaat, etenkin paljon opettamani seiskaluokkalaiset, ovat hyvin kiinnostuneita puhumaan ja kommunikoimaan kanssani, mutta heidän kielitaitonsa on väistämättä rajallinen. Tämän vuoksi he toisinaan lähestyvät minua pienillä kirjelappusilla halutessaan tervehtiä, kiittää tai pelata kanssani ”verkkopalloa”. Myös Singen stipendiaatit ovat lähettäneet minulle meilejä opetellessaan käyttämään sähköpostiaan.

Tässä siis muutamia saamiani kirjeitä ja meilejä oppilailta. Ne antavat jonkinlaista kuvaa sekä kulttuurista että kielitaidon tasosta. Kirjeet ovat kömpelyydestään huolimatta tai ehkä juuri sen takia olleet minulle suuri ilo, kuten kaikki oppilaiden yritykset käyttää kieltä ja kommunikoida.

***

[kirje] Good Morning Madam Mirja. My name is X.X. I want to going finland and you Madam Mirja. I want to look capital of finland. I am said thank you. Thank Madam Mirja

***

[kirje] Good Morning Mother. We a in class seven. We a say we want to play ball and you Mother. Thank You Mother.

***

[kirje] Good moring Mother. We in class seen we say we want to play boll. We a not undastand English but a learn. Than you Mother.

***
[e-mail] Thank you for acting on behalf SINI company to teach us God bless you.
***

[e-mail] hellow  modam  mirja iliketogive you thanks  for learn  this  lesson  because  iget  new knowlege to use computer.also  ilike one day totrave at mikumi  nnation  park .
***

[e-mail] Iam fine. We enjoyed your programm of  teaching us we need you to proced to teach us.
***

Koulusta, oppimisesta ja opettamisesa

Olen nyt toiminut englannin opettajana SINI Harghushay Primary Schoolissa pari kuukautta. Monta kertaa olen aikonut kirjoittaa koulusta ja opettamisesta täällä, mutta aina se on jäänyt ponnettomaksi yritykseksi. Minua on vaivannut tunne, etten ole valmis sanomaan mitään, kertomaan valkoisen naisen näkökulmaa asiaan, josta en oikeasti tiedä vielä mitään. Nyt kahden kuukauden jälkeen aion vihdoin ainakin yrittää. Asiaa tosin näytti kertyneen tässä ajassa pitkästi eli kiireiset blogin lukijat voivat hypätä suoraan muihin juttuihin tai katsoa pelkät kuvat :)

Harghushayn koulu on käytännössä kokonaan suomalaisen Sinituotteen rakennuttama koulu ja sellaisena onnekas. Tansaniassa kyläläisten kuuluu itse rakentaa koulu, minkä jälkeen valtio palkkaa sinne opettajat, joita varten on oltava myös asuntoja, ja tämän vuoksi koulujen taso on pitkälti riippuvainen paikallisten varallisuudesta ja aktiivisuudesta. Vaikka alueemme on köyhää maaseutua, Harghushayn koululla rakennukset ovat sponsoroinnin ansiosta hyvässä kunnossa, opettajille on riittävästi asuntoja, koululla on runsaasti oppikirjoja käytössään, vesi juoksee hanasta ja kaiken kaikkiaan moni asia on täkäläisittäin hienolla tolalla. Tälle kulmakunnalle asti tosin ei tule sähköjä, mikä hankaloittaa elämää jonkin verran.

Harghushayn koululla puitteet ovat täkäläisittäin hyvät, mutta minua ja työpariani Anjaa suretti se, ettei luokkien seinillä ole mitään materiaalia. Ystävänpäivänä teimme oppilaiden kanssa englanninkielisiä kortteja ja ripustimme ne luokkaan kaikkien iloksi, silläkin uhalla että meidän pyykkipoikamme olivat kuulemma vaarassa tulle varastetuiksi kun jätimme ne sillä tavoin tarjolle.

Suuret luokat, pitkät päivät

Tansaniassa koululuokat ovat suuria, usein suorastaan järkyttävän suuria. Ihanteellisena ja tavoiteltavana luokkakokona täällä pidetään n. 45 oppilaan ryhmää, mutta 70 tai 80 oppilasta ei ole tavaton määrä ja joskus luokassa voi olla yli satakin oppilasta. Yleensä kaikkein suurimmat luokat jaetaan niin, että osa opiskelee aamu- ja osa iltapäivällä, mutta meidän ei ole tarvinnut ainakaan vielä sitä tehdä. Meidän koulussamme on nyt vajaat 400 oppilasta ja opettajien määrä nousi juuri aiemmasta seitsemästä yhdeksään. Oppilasmäärät useimmilla luokilla ovat täkäläisittäin kohtuulliset.

Minun lienee kuitenkin turha sanoa, että suomalainen ajattelutapa opettajasta oppimisen ohjaajana ennemmin kuin tiedon jakajana joutuu aivan uuteen valoon, kun kuusikymmentä silmäparia tuijottaa sinua vakavina ja sinulla on käytettävissä 40 minuuttia asiasi opettamiseen, ei enempää. Kaksoistunteja tai välitunteja ei ole.

Kolmosluokkamme on tänä vuonna hyvin suuri, kuvassa vain murto-osa oppilaista.

Oppilaiden koulupäivä alkaa jo seitsemältä, jolloin aloitetaan siivous, pihatyöt ja kokoonnutaan eräänlaiseen yhteiseen aamunavaukseen. Oppitunnit alkavat kahdeksalta ja sen jälkeen päivää rytmittävät aamupäivän ”teetauko” ja iltapäivän puolitoistatuntinen lounastauko. Iltapäivällä klo 15.20–16.30 on taas ulkotöitä ja toisinaan pelaamista tai muuta ulkoaktiviteettia. 

Päivät ovat siis pitkiä; klo 7.00–16.30. Lisäksi monilla oppilailla on pitkät koulumatkat, pisimmillään kuusi kilometriä suuntaansa, siitäkin huolimatta että tämän koulun rakentaminen on lyhentänyt useimpien matkoja. Lähellä asuvat oppilaat voivat käydä lounaalla kotona, mutta kaukana asuvat ovat koko päivän ilman ruokaa eivätkä kaikki kuulemma saa edes aamiaista kotona. Tämän vuoksi olen yrittänyt täällä omalta osaltani edistää kouluruokailun järjestämistä ja keittiön rakentamista, toivottavasti toteutuvat joku päivä. Onneksi edes kauimpana asuvat oppilaat on vapautettu iltapäivän pihatöistä ja he pääsevät kotiin tuntien päätyttyä.

Pihatyöt ovat erottamaton osa koulupäivää. 

Koulussa käytetään koulupukuja, joskin monien puku on nähnyt jo parhaat päivänsä eli yhdeltä on purkautunut puolet neuleen hihasta ja toisen valkoinen paita on lähinnä ruskea. Kuri on tiukka kaiken muun suhteen, paitsi paikalle ilmaantumisen osalta. Myöhästymisestä tai poissaoloista voidaan rangaista, mutta jos jonkun perheen lapsi ei kerta kaikkiaan tule kouluun, koska vanhemmat ovat komentaneet hänet paimentamaan karjaa, vaihtoehtoja puuttua asiaan on rajallisesti.

Hallinnosta ja opettajan työstä

Tansaniassa opettaja ei itse valitse työpaikkaansa, vaan valtio sijoittaa opettajat kouluihin. Opettajien työ on hyvin säänneltyä, kansallista opetussuunnitelmaa odotetaan noudatettavan tunnollisesti, paperitöitä on paljon, tuntisuunnitelmat kirjoitetaan käsittämättömän yksityiskohtaisesti (joskaan ei välttämättä käytännön tunteja vastaten) ja tehtävien tarkistamista on paljon, mitä työtä kunkin opettajan opettamien aineiden ja oppilaiden lukumäärän runsaus ei helpota. Kaiken kaikkiaan aikaa kuluu turhan paljon aivan muuhun kuin itse opettamiseen tai sen valmisteluun. Ainakin ala-asteilla käy myös tarkastajia usein ja tarkastus on enemmän määrällinen kuin varsinaisesti laadullinen: tuntisuunnitelmien määrä lasketaan, sisältöä usein ei.

District counsil on lähin varsinainen viranomainen koulu- ja kyläkomiteoiden jälkeen. Täällä opettaja on auktoriteetti ja yhteisönsä arvostettu jäsen, mutta district counsilin edessä hänen on oltava nöyrä. Se määrää viime kädessä kaikesta, jopa siitä saako opettaja edes vapaa-ajallaan poistua oman alueen rajojen ulkopuolelle. Tämä on lähinnä muodollisuus, mutta siitä pidetään tiukasti kiinni.

Se mistä ei pidetä erityisen tiukasti kiinni on se, että jokaisella tunnilla olisi aina opettaja paikalla. Jos opettaja on sairaana, sijaisjärjestelmää ei ole, vaan muut paikkaavat sen verran kuin ehtivät. Ja jos opettaja ei syystä tai toisesta ehdi pitämään tuntia, esim. rehtorilla sattuu olemaan matkapäivä, hän vain jättää tunnin välistä eikä siitä ilmoiteta oppilaille erikseen. Periaatteessa ei näin, mutta käytännössä kyllä. Ja lapset istuvat kärsivällisesti luokassa, tuli opettaja tai ei. Vaikka istuminen välillä vaihtuukin yleiseen hälinään, Suomessa moista ei voisi edes kuvitella.

Oppilaat äänestävät kädennostoäänestykellä prefektejä, eräänlaisia oppilaiden johtajia, jotka mm. valvovat järjestystä. Samalla opittiin hieman demokratian ja äänestämisen perusperiaatteita.

Opettamisesta ja oppimisesta

Itse olen täällä ollessani keskittynyt ensisijaisesti seitsemännen eli ala-asteen viimeisen luokan ja iltapäivien vapaaehtoisen extra-englannin ryhmän opettamiseen. Lisäksi pidän jonkin verran tunteja, kun luokan oma opettaja on poissa, mutta yleensä näissä tapauksissa en noudata virallista tuntisuunnitelmaa, vaan improvisoin omaa ohjelmaa ja kokeilen erilaisia opetusmenetelmiä oman mieleni mukaan.

Ainakin meidän koulussamme suurin osa opettajista tekee vilpittömästi parhaansa saadakseen oppilaat oppimaan, ovat innostuneita työstään ja näkevät vaivaa keksiäkseen vaatimattomissakin oloissa erilaisia tapoja ja materiaaleja opettamiseen. Suomalaisittain ajatellen vanhakantainen koulukulttuuri ja liitutaulun ja kopioimisen ympärille keskittyvä opettaminen tekevät kuitenkin työstä haasteellista ja ainakin minulla oli alkuun melkoisesti sopeutumista tähän maailmaan.

Ensimmäisen luokan oppilas opettelee kirjoittamaan numeroita hiekkaan. Myös pieniä liitutauluja käytetään samaan tarkoitukseen.

   

Kun opettaja tulee luokkaan, oppilaat nousevat seisomaan, tervehtivät ja istuvat luvan saatuaan. Vastatessa tulee myös nousta seisomaan. Suurin osa oppilaista on hyvin ujoja luokassa, ja vastaukset tulevat usein niin hiljaa että niitä ei aina meinaa kuulla. Eräs ilon aiheitani onkin ollut se, että kahden kuukauden kannustuksella meidän extra-enkuntunneilla käy nykyään useinkin sellainen pieni puheensorina ryhmätöiden äärellä ja oppilaat ovat rohkaistuneet kommunikoinnissaan ja ainakin yrittävät puhua englantia minulle.

Olemme järjestämässä extra-ryhmämme oppilaille tietokilpailusuunnistusta. Menetelmä oli alkuun oppilaille hyvin hämmentävä, mutta aukenihan se lopulta ja sitten olikin tosi kiva opiskella englantia!

Toinen ilon aiheeni on opettamieni oppilaiden keskuudessa tapahtunut suhtautumisen muutos tehtävissä neuvomiseen. Täällä perinteisesti opettaja antaa tehtävät taululle, esim. täydennettäviä lauseita, ja poistuu luokasta lopputunnin ajaksi. Anja erityisesti puhui tämän ajankäyttöajattelun muuttamisen puolesta ja minä itse olen sitkeästi pysynyt luokassa, aina kun tehtäviä tehdään. Sen sijaan että korjaisin lopuksi väärät vastaukset, yritän opastaa ja ohjata niitä, jotka eivät selvästikään ole ymmärtäneet asiaa.

Aluksi tämä aiheutti hämmennystä ja vihkoja piiloteltiin katseeltani, mutta nyt niitä on alettu suorastaan tyrkyttää. Tosin opettajat ovat kai edelleen sitä mieltä, että tällä tavoin vääristän sitä osaamisesta saatavaa kuvaa, joka tehtävien perusteella muodostuu - nythän oppilaita on autettu. Eikä heitä kokeissakaan saa auttaa, joten miksi nyt, kun harjoittelevat sitä varten? Huokaus. Onneksi osa opettajista on alkanut ymmärtää jutun juonen ja ohjaamisen hyödyn, mutta eri asia on alkavatko itse toteuttaa sitä käytännössä, kun luokkakootkin ovat mitä ovat.

Englannin osaamisesta

Useimmat oppilaat inhoavat erityisesti englantia ja matematiikkaa ja ovat huonoja niissä, joten englannin opettaminen swahilia osaamatta on taannut haasteellisen työn, joskin palkitsevan. Erityinen haaste on se, että tällä alueella heimokielet ovat vahvoja ja suurin osa lapsista ei puhu swahilia aloittaessaan koulun. Joten ensin opetellaan swahilia ja sen rinnalla samalla jo englantia ja muita aineita, oli yhteistä kieltä tai ei. Swahili on maan yleinen käyttökieli, joten sen useimmat oppivat nopeasti ja hyvin, mutta englantia useimmat puhuvat ja ymmärtävät kovin huonosti. Myös opettajien kielitaidossa on paljon parantamisen varaa.

Hämmentävää tämä heikko englannin osaaminen on erityisesti siksi, että seitsenvuotisen pakollisen peruskoulun jälkeen Tansaniassa kaikki koulutus annetaan pelkästään englanniksi, joten minua ihmetyttää suuresti kuinka oppilaat suorittavat opintonsa ja A) ymmärtävät oppimansa, mutta B) eivät välttämättä osaa kunnolla englantia. Singen yläasteella tietotekniikkaa opettaessani törmäsin muutamaan ensimmäisetn vuoden opiskelijaan, jotka eivät osanneet kirjoittaa edes yhden rivin sähköpostia englanniksi ja muillakin virheitä oli paljon. Ja nämä samat oppilaat opiskelevat englanniksi. Enpä kadehdi heidän urakkaansa.

Singe-yläasteen opiskelijat tekemässä tuttavuutta tietokoneiden kanssa. Yläasteesta alkaen kaikki opetus Tansaniassa tapahtuu englanniksi.

Eräs kielen opettamisen kummallisuus on sekin, että jo ala-asteella englantia opetetaan vain englanniksi. Kaikki kirjat ovat pelkästään englanniksi, swahiliksi käännettyjä sanastoja tai materiaaleja ei ole. Minä olenkin kerettiläisesti kirjoituttanut oppilailla sanastoja muistiin, mutta koska tämä ei ole virallisesti sallittua, emme voi tehdä sitä englannin vihkoon vai jollekin muulle paperille. Olen myös tehnyt kuvitettuja kaksikielisiä materiaaleja sanastojen oppimiseen ja tällä hetkellä haaveilen, että pystyisin Suomeen palattuani toteuttamaan pienimuotoisen swhaili-englanti kuva-sanakirja -projektin. Voi olla että se jää haaveeksi, mutta jos rahoitus löytyy, niin minun näkemykseni mukaan tälle olisi todellista tarvetta.

Tässä hieman infoa ja ajatuksia tansanialaisesta peruskoulusta ja kiitos kaikille, jotka jaksoivat lukea loppuun asti. Ensi kerralla lupaan palata taas napakampiin teksteihin! Kirjoituksessani nousivat ehkä esiin enemmän ne asiat, jotka ovat olleet erilaisia tai vaikeita minulle eli sävy on ehkä hieman turhankin kriittinen. Tosiasia kuitenkin on, että täällä on hienot tilat, tunnolliset oppilaat, hyvä opettajat, tahtoa kehittää ja kehittyä ja hyvä henki ja ympäristö kaiken kaikkiaan. Olen viihtynyt hyvin ja nyt kun olen jo asettunut tänne, voin sanoa että tunnen ylpeyttä meidän koulustamme. Tämä on hyvä koulu!

Se mitä Harghushay on miunlle opettanut, on että hyvästä pitää iloita silloinkin kun se on näennäisesti pientä tai itsestäänselvää: ikkunalasit luokkahuoneissa, hyvä liitutaulu, riittävästi opettajia - tai ehkä ilmapallo.

Anjan jäähyväiset

Anja Hutton on työskennellyt viisi viikkoa kanssani Harghushayn koululla ja toiminut samalla eräänlaisena mentorinani, sillä onhan hänellä opettamisesta verrattomasti enemmän kokemusta kuin minulla. Yhteistyö on ollut antoisaa, mutta nyt yhteinen aikamme täällä on päättymässä, sillä Anja palaa huomenna Suomeen. Eron hetket ovat yhtä aikaa sekä haikeita että kiitollisia, niin tämäkin. Alla Anjan terveiset blogin lukijoille.

Viiden viikon pestini Tanzaniassa, Harghushaissa, on päättymäisillään. Muistan niin elävästi ensivaikutelmani koulusta ja sen lähiympäristöstä. ”Vau miten hienot, siistit rakennukset ja piha-alueet.”

Puna-siniset ja kelta-valkoiset talot kukkien ja pensaiden ympäröimänä. Oliko tämä vain kuorta, silmänlumetta? Nyt tiedän mitä kuoren alla on. Kymmenen tyytyväistä, ahkeraa, määrätietoista ja koulutettua opettajaa sekä 375 yhtä onnellista koululaista. Vaikka monesta asiasta on puutetta, sponsorointi tarjoaa koululle täkäläisittäin hienot puitteet ja Harghushain SINI-koulussa opettajat ja oppilaat ovat enemmän kuin tyytyväisiä olosuhteisiin. Moni asia on vaatinut meiltä sopeutumista ja totuttelua, mutta tansanialaiset ovat hyvin iloisia ja ystävällisiä ihmisiä ja heidän parissaan on ollut helppo viihtyä. Kiitos Sinituotteen mahtavan projektin, 7000 asukkaan kylässä koulutukselle on hyvät puitteet (tosin ilman sähköä, vielä) ja sen myötä perheillä toivoa paremmasta tulevaisuudesta ja tarkoituksenmukaisesta elämästä.

Tullessani tänne tiesin Mirja Niskalan olleen täällä jo kuukauden, tienraivaajana. Se helpotti minun opettajantyötäni saadessani kuin tarjottimella roppakaupalla käytännön asioihin liittyvää tietoa. On ollut mahtavaa työskennellä niin positiivisen, suulaan, humoristisen ja tarmokkaan Mirjan kanssa. Olemme yömyöhään vaihtaneet mielipiteitä, suunnitelleet tunteja, kolulun tulevaisuutta ja pohtineet tämän maan ja ihmisten ominaisuuksia. Samalla katsomme nyt myös Suomen olosuhteita eri perspektiivistä ja olemme monessa suhteessa ylpeitä ja kiitollisia suomalaisuudestamme. Täällä he ovat ainakin asumis- ja koulumaailmassa meitä 50 vuotta jäljessä. 

Paljon olemme kokeneet yhdessä ja nauru on ollut herkässä. Tulen kaipaamaan samalla aaltopituudella olevaa idearikasta Mirjaa ja hyväsydämisiä ihmisiä. Lohtuni on kuitenkin se että Mirja jää tänne jatkamaan opetusmenetelmiämme ja opetusmateriaalin valmistamista sekä ”valvomaan” tiettyjen kouluprojektien loppuun viemistä, kuten kalalammikoiden kehittämistä, puiden, pensaiden, hedelmäpuiden ja kasvien istutuksia sekä kahden opettajatalon valmistumista.

Samalla haluan kiittää rakasta miestäni, perhettäni ja kaikkia ihania ystäviä, jotka tekstiviestein ja sähköpostin kautta ovat kannustaneet minua tämän haaveeni toteuttamiseksi.

Jätän Harghushain tietäen että ihmisillä on nyt paremmat oltavat ja hyvä tulevaisuus kiitos sponsorin eli lämpimät terveiset ja kiitokset Sinituotteelle Hyvinkäälle.

Peruskoulun opettaja Anja Hutton (vähän ennen aikojaan eläkkeelle jääneenä)

Autoilua Tansaniassa

Kerroin teille jo aiemmin bussimatkailusta tansanialaisessa daladalassa. Se on kieltamatta eksoottinen elamys, mutta Tansanian tiet ovat jo itsessaan ihan oma lukunsa - niita on vaikea kuvata eurooppalaisille. Ajatelkaa oikein huono suomalainen tie, lisatkaa siihen mutaa, kivenlohkareita, sade-eroosion syvat juovat, runsaasti kuoppia ja paasette ehka lahelle. Hyva tie on hyva taallakin ja talla alueella valmistuu parhaillaan monta uutta asfalttitieta, mutta loput teista ovat usein melkoisia survival-ratoja. Tassa malliksi muutamia kuvaotteita automatkoiltani Babatin, Kateshin ja Gendabin siirtymilta. Ja mina olen oikeasti melko vahan kuitenkin automatkaillut taalla, joten aika hyvalla prosentilla on sattunut ja tapahtunut milloin mitakin.


Tien ollessa kuiva, ajaminen on yleensa ihan suoritettavissa oleva juttu ja paikoin matkanteko jopa ihan sujuvaa. Sateen sattuessa tai niiden jalkeen tiet kuitenkin muuttuvat monin paikoin melkoiseksi mutavelliksi.


Kuivatkin tiet ovat kuitenkin sellaista rytyytysta autoille, etta on ihme miten ne pysyvat yhtena kappaleena. Ja usein eivat pysykaan. Tassa irtosi puskuri kiinnikkeistaan matkallamme Babatiin, otti yhden pompun liikaa.


Puskurinirrotustalkoot. Miehet ei saaneet sita taidolla irti, niin mina lopulta irrotin voimalla. Suomalainen auton omistaja ei olis ehka sellaista riuhtomista sallinut, mutta Kahembe sanoi, etta ei se haittaa jos irtoaa jotain muutakin, korjataan sitten myohemmin - kunhan matka jatkuu. Autot tosiaan ovat jotain, mita korjataan korjaamasta paastya.


Matkalla Kateshista Gendabiin. Aina ei erota tieta joesta, tassa kuitenkin kyseessa tie. Kuski painoi kaasua valttaakseen mutaan juuttumisen ja auto meni holtittomasti milloin oikea ja milloin vasen kylki edella. Kaikki autossa olijat olivat varmoja, etta tormaamme johonkin tien vierella - tai jopa sen keskella - kasvavaan puuhun.


Kuskin hurjista yrityksista huolimatta emme selvinneet murakoista, vaan jaimme lopulta auttamattomasti jumiin. Paikalliset viljelijat tekivat melkoisesti toita saadakseen meidat irti mutavellista, minka jalkeen he olivat yhta mutaisia kuin automme. Maksoimme heille vaivasta ja lepyttelimme akaisen taksikuskin tarjoamalla pari ylimaaraista bensalitraa ja pesemalla auton koulun pihalla. Ja voin kertoa ettei tama kuraisuus rajoittunut vain ulkopuolelle...


Viimeisin matkani Babatiin meni sitten tallaisissa merkeissa. Taas yksi monttu liikaa ja pyora tippui ripustuksiltaan. Paiva pimeni nopeasti seitseman maissa ja niinpa autoa korjattiin kuun ja taskulampun valossa useampi tunti. Taman kuvan valaistus on salaman aiheuttama illuusio, muutoin renkaan alta nakyi vain himmea kannykkataskulampun hohde. Ja koska pimeassa ajaminen on taalla vaarallista ja hankalaa, loppumatka ajettiin n. 20 km/h ja senkin takia perillepaasy venyi yon puolelle. Kaksi tyomiesta matkusti lavalla ja saalin heita erityisesti, silla kyyti oli roykkyisyyden lisaksi pitka eika taalla ole yolla mikaan lammin.

Mutta yksi peli ei ole minua viela pettanyt: bajaji. Paikallinen mopotaksi on edullinen ja kohtalaisen varma, joskin jousitukseltaan olematon ja hidas. Myos moottoripyria, swahiliksi pikipiki, kaytetaan taalla yleisesti takseina ja ne ovatkin suosittuja, mutta vaikka rakastan niita Suomessa, taalla olen loytanyt piilevan itsesuojeluvaistoni ja pitaytynyt poissa tarakalta. Eli kylla, ystavat rakkaat, yritan tulla taalta ehjana kotiin!

Vesi virtailee ja elämä soljuu

Vettä tulee taas hanasta ja eläma soljuu jälleen melko tavanomaisissa uomissaan.

Kyläläiset yrittivät käyttää aiemmin kuvaamaani vesikriisiä hyödykseen saadakseen kiristettyä yhden uuden lisätankin, eivätkä antaneet aluksi Haydomin sairaalalle lupaa korjata vedenkeruu-systeemiä ilman sen rakentamista. Kiivaita keskusteluja käytiin, painetta kasattiin puolin ja toisin, kompromissiakin haettiin eikä ainakaan ulkopuolinen lopulta pystynyt millään saamaan täysin tarkkaa kuvaa tapahtumien kulusta. Siitä viimeksi kaivatusta filtteristä ei kukaan ole enää puhunut sanaakaan.

Yhdeksän päivää myöhemmin meillä siis kuitenkin virtasi vesi taas hanasta, joskaan ei ihan puhdas sellainen. Nyt onnettomuudesta on kulunut kaksi viikkoa ja vesi on yhä niin ruskeaa, ettei tulisi mieleenkään juoda sitä edes keitettynä tai käyttää sitä ruoanvalmistukseen. Peseytymiseen ja vessan huuhtomiseen se kuitenkin kelpaa, mikä helpottaa veden hakua jo huomattavasti. Ehkäpa sekä vesi että tilanne kirkastuvat vielä kokonaankin, suunta on ainakin lupaava.

Ja muistatteko kun viimeksi mietin, ettei tämä ehkä ollutkaan ensimmäinen kerta? Viime viikonloppuna daladalassa matkalla Babatista Kateshiin satuin onnekseni englanninkielentaitoisen miehen viereen, joka luki sanomalehtea (uskokaa tai älkää, hän onnistui siinä sumpussa tekemaan senkin!). Kyselin hieman maailman kuulumisia ja puhuimme myos Gendabin tapahtumista.

Hän kertoi minulle, että onenttomuudessa oli kuollut vain yksi ihminen, koska ennenvanhaa ihmiset tiesivät, että onnettomuuden sattuessa vesi kulkisi juuri tätä reittiä eikä sen varrelle rakennettu taloja. Myohemmin tulleet eivät kuitenkaan enää olleet muistaneet tai uskoneet tätä vanhaa viisautta ja siksi nuo muutamat talot osuivat vesimassan tielle. Hanang on siis itkenyt ennenkin, mutta vasta nyt itkettänyt kyläläisiä. Tai ainakin näin olen antanut itselleni kertoa - virallinen ja oikea totuus asioista on täällä melko vaikeasti saavutettava tiedon muoto.

Blogin 2000 katselukertaa

Tilastot kertovat, että blogi on tänä viikonloppuna ylittänyt 2000 katselukerran rajan! Kiitos siitä teille kaikille blogia seuraaville sekä sitä täällä tai muuta kautta kommentoineille. Palaute kannustaa kirjoittamaan, joten yritän jatkossakin tarjota teille kuulumisia ja kuvia, vaikka se täällä vaatiikin välillä melkoista vaivannäköä.

Esimerkiksi tänä viikonloppuna rankkasateen aiheuttamat sähkökatkot sotkivat kirjoittelusuunnitelmani melko perusteellisesti ynnä aiheuttivat ilmiön, jota kotona muistan kutsuneeni "shoppailuksi". Se on sitä, kun mennään kauppaan tai kaupungille ilman, että oikeasti tarvitaan yhtään mitään, mutta palataan kuitenkin monen muovikassin kanssa takaisin. Täällä moinen tuntuu ihan hassulta, mutta pistän tämänpäiväisen hyvällä omallatunnolla paikallisen pienyrittäjyyden, talouselämän ja tekstiiliteollisuuden tukemisen piikkiin. Sitä paitsi kauppojen kiertely on yksi tapa päästä juttusille paikallisten kanssa.

Mutta sähköt palasivat aikanaan ja jotain hyödyllisen kaltaistakin ehdin saada aikaan. Ja univeltahan kuitataan "sitten joskus"? Tuo ajattelutapakin on jotain, minkä muistan enää etäisesti kotipuolesta, mutta pulpahtaa se näemmä joskus pintaan täälläkin. Mutta kiitos siis teille kaikille ja ollaan taas yhteyksissä!

Surullinen sunnuntai

Gendabi on kylä, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään. Jos Gendabi olisi hotelli, sunnuntai täällä olisi hotellikuolema: jos et mene kylälle kirkkoon, parinsadan sivun jälkeen sunnuntainen pyykinpesu alkaa käydä jo vaihtelusta. Viime sunnuntai oli kuitenkin erilainen ja se oli surullinen sunnuntai. Kylämme päätyi vasten tahtoaan Tansanian kansallisiin uutisiin.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 13.2.2011 Gendabissa tapahtui jotain poikkeuksellista: keskellä pimeää yötä Hanang-vuorelta syöksyi alas valtava vesimassa repien mukaansa puita ja kiviä, raivaten kaiken tieltään. Kyläläiset kertoivat kuulleensa outoa ääntä ja nähneensä valon vuoren rinteellä ja seuraavassa hetkessä vesi törmäsi kylään. Onnekkaasti valtavan vesivyöryn reitille ei osunut kovin montaa taloa ja niistäkin useimmat ihmiset olivat ehtineet paeta äänen pelästyttäminä. Jotkut talot olivat säilyneet kutakuinkin ehjinä, sillä vesi oli vain virrannut niiden läpi – ikkunasta sisään ja toisesta ulos.

Eräästä talosta virta kuitenkin hajotti puolet seinistä ja tempaisi mukaansa sängyn, jossa nukkui perheen kaksi poikaa. Toinen pojista onnistui pimeydestä huolimatta tarraamaan läheiseen puuhun ja tuli pelastetuksi. Hänen 14-vuotias veljensä ei ollut yhtä onnekas, vaan kuoli ajautuen virran mukana koko matkan aina suolajärvelle asti. En voi edes kuvitella kuinka suurta kauhua poika on ehtinyt kokea elämänsä viimeiset henkäykset.

Vielä viime viikolla tässä oli makuuhuone, jossa nukkuivat vanhemmat ja kaksi lasta.

  

Sunnuntain suuri osa kyläläisistä etsi poikaa ja loput olivat järkytyksestä lamaantuneita. Kukaan ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, sillä tuo mystinen virta oli jo asettunut pieneksi puroksi jättäen vain todisteet jälkeensä. Kukaan ei halunnut tai pystynyt kiipeämään vuorelle katsomaan katastrofin alkulähdettä.

Syy ei ole vieläkään tarkkaan selvillä, mutta kyläläiset puhuvat valosta. En tiedä oliko kyseessä salama, mielikuvitus vai mikä, mutta joku puhuu välähdyksestä ja osa vannoo että valo kulki veden mukana. Syystä tai toisesta vuorella sijaitsevalla järvellä jokin oli kuitenkin pettänyt niin, että suuri vesimassa oli äkillisesti vapautunut ja syöskynyt rinnettä alas. Onnettomuuden alkulähteiltä on kylään kaiketi ainakin 10 kilometriä ja koko tälle matkalle vesi uursi itselleen uuden tien, tien täynnä kivenlohkareita, puunrunkoja, katkenneita oksia, paljaita juurakoita ja mutaa, siihen missä aiemmin oli peltoa ja metsää. Kylän jälkeen vesi asettui jo suunnilleen vanhoihin uomiinsa ja matkasi suolajärvelle aiheuttamatta enää suuria tuhoja kylän sillä puolen.

Ennen onnettomuutta kaikki tämä oli peltoa, nyt tilalla on kilometritolkulla kivikkoa.

Kylän vanhimmilla on oma teoriansa onnettomuudesta. He uskovat, että järvessä asuu valtava käärme ja tarina kertoo, että kun käärme jättää järven, järvi tyhjenee. Käärmeellä on kultainen muna ja sitä se kantaa edessään ja siitä tuli tuo outo valo, joka kulki veden mukana.

 
Vesi on kuljettanut mukanaan valtavia määriä valtavan suuria kiviä ja puita alas vuorelta, sen voima on ollut aivan uskomaton. Tiheämmin asutulla alueella lopputulos olisi ollut katastrofaalinen.

Pojan kohtalo suretti kaikkia, mutta kun katsoi veden voiman aikaansaannoksia, oli pakko todeta että kylällä oli ollut tosiaankin onnea veden reittivalinnan suhteen, kun enempää ihmisiä ei kuollut. Mutta jotain olennaista vesi oli tuhonnut ja ihmiselämän jälkeen se olikin ehkä korvaamattominta mitä kylällä oli: kylän toisen vesilähteen säiliön täyttymisestä huolehtinut patorakennelma säiliöineen ja putkineen oli hajonnut. Varsinaiset tankit olivat ehjiä, mutta ne eivät enää täyttynyt.

Tässä oli yhdeksän metriä syvä vedenkeruuallas ja ilmeisesti jonkinlainen pato, mutta nyt voimme vain arvailla miltä se mahtoi alkujaan näyttää.

Toinen vesilähde palvelee yhä, mutta vain osa kylästä saa vetensä sieltä eikä meidän koulumme kuulu tähän onnekkaampaan osaan. Meitä palveleva säiliö tyhjeni parissa päivässä ja niin juokseva vetemme oli loppu. Olimme hankkineet lisää sankkoja täyttäneet niitä vedellä, mutta siitä huolimatta isäntämme joutuu nyt hakemaan vettä kolmen kilometrin päästä suurilla, 60 litran kanistereilla. Onneksi polkupyörä on apuna.

Tämä kuva on niiltä ajoilta, kun meille vielä tuli juoksevaa vettä.

Padon ja keruualtaan korjaaminen voi olla täkäläisittäin iso, pitkä ja kallis urakka, mutta jos meillä on tuuria, se ei ole sitä, vaan vettä voi tulla taas päivänä minä hyvänsä. Aikanaan kanadalaisomisteinen suuri maatila jossain suolajärven takana on rakennuttanut nämä vesijärjestelmät kuljettamaan vettä itselleen ja palvelemaan samalla kylää. Nykyään norjalaisomisteinen Haydomin sairaala omistaa maatilan ja ilmeisesti vesijärjestelmänkin, joten sillä on intressi auttaa korjauksissa, vaikka se periaatteessa onkin kuulemma hallituksen tehtävä. Sairaala on tunnettu vastuullisuudestaan, hyvästä erikoissairaanhoidostaan ja siitä, että se auttaa kristillisin periaattein myös vähävaraisia, joten tämäkään tuskin on sille vastenmielistä.

Haydomin sairaalan kaivinkone ja traktori matkalla vuuorelle tutkimaan vahinkoja ja toivottavasti myös korjaamaan niitä.

Kolmen metrin syvyydessä maanpinnan alla oli jonkinlainen suuri suodatin, ja jos se on yhä paikallaan, vedenkeruu saadaan elvytettyä nopeasti. Jos vesi on kuitenkin vienyt filtterin mukanaa, joudutaan uusi tilaamaan ulkomailta ja prosessi pitkittyy määrättömäksi ajaksi. Koska vesi on uurtanut tietään niin syvään ja vienyt valtavasti maata mennessään, molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia.

Kun katsoo vastapuolen katkennetia puita ja oksia, saa jonkinlaisen käsityksen vesimassan voimasta ja korkeudesta.

Kylällä odotetaan nyt uutisia korjausaikataulusta, kannetaan vettä ja viedään lehmiä kauempana oleville juomapaikoille juomaan. Tapahtuma on aiheuttanut surua ja huolta, mutta silti ihmiset ottavat asian jotenkin hyvin praktisesti - meidän elämämme jatkuu ja asiat ratkeavat kun ratkeavat. Keskiviikkona teimme opettajien kanssa 20 km kävelyn (entiselle) padolle ymmärtääksemme paremmin mitä oli tapahtunut. Matkan pituus oli ilmoitettu minulle lähtiessämme puolta lyhyempänä, helteessä patikointi, lohkareilla taiteilu ja ylärinteeseen kapuaminen kävivät voimille enkä ollut ottanut tarpeeksi vettä mukaan. Tämän ainoan kerran Tansaniassa join lähdevettä suoraan purosta, sitä vettä jonka Hanang meille tarjosi ja joka ei nyt virrannut putkiimme vaan vapaasti kohti suolajärveä.

Kuuntelin virtaavan veden ääntä, mietin mistä kaukaa se tulee luokseni kulkeakseen ohitseni, mikä on sen tarina? Sillä hetkellä tajusin, että Hanang-vuorella on enemmän salaisuuksia kuin olin osannut kuvitella. Suuri, hiljainen ja vihreä oli yhä läsnä, ei vain sammunut tulivuori vaan edelleen osa elämää ja kuolemaa. Ehkä olin aavistanut jotain kun olin vuorta katsoessani nähnyt sillä itkevät silmät - siltä se minusta näytti. Ehkä vesi on joskus aiemminkin vuotanut suruna kylään, kun Hanang on itkenyt? Kysyin asiaa ja sain kuulla, että kyläläisten kertoman mukaan joskus 70-luvulla oli ollut vastaava onnettomuus, pienempi vain. En voi kuitenkaan tietää mikä on totuus vuoren kyynelistä, sillä Hanang ei kerro surujaan eikä salaisuuksiaan - joskus vain muistuttaa meitä ihmisiä siitä, että sillä on niitä.

Täällä hautajaiset järjestetään aina hyvin nopeasti. Poika haudattiin tiistaina. Minä en harrasta iltarukouksia, mutta sinä iltana mieleeni tulivat väkisinkin lapsuudesta tutut sanat: Sijaltain jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Elämä on hauras, joskus seuraavaa aamua ei ehkä olekaan?