Autohaveri nro 1

Saatatte muistaa väitteeni, että kaikkein vaarallisinta Tansaniassa on moskiitot ja liikenne? Leijonat, ryöstöt tai maanjäristykset eivät ole mielestäni erityisen relevantteja huolenaiheita, mutta liikenteen vaaroja mietin monet kerrat etukäteen, kun suunnittelin Tansaniaan lähtöä lapsen kanssa.

Ehdimme olla täällä noin kolme viikkoa ennen autohaveria nro 1, mikä on mielestäni vielä aika kohtuullista, sillä reissu oli jo viides pitempi ajomatka ja viimeksi täällä ollessani  peräti noin joka toisella tai kolmennella reissulla sattui jotain; autorikko, jumiutuminen mutaan, irronnut ikkuna tai mitä näitä nyt on.
Olimme matkalla maatalousalan koulutuskeskukseen keskustelemaan siitä, kuinka he voisivat ehkä auttaa meitä koulun puutarhan ja kalalammikoiden kanssa. Paikka oli suuren hautavajoaman juurella ja tie asfaltoidulta päätieltä poistumisen jälkeen todella huono. Kun tiessä siinä kohdin oli syvä, veden tienmyötäisesti uurtama eroosioura ja kun kuski (joka ei tällä kertaa ollut mieheni) samalla (lue: väärällä) hetkellä totesi puhelimeen: ”Huono tie, en voi nyt puhua” niin siinä sitä sitten oltiin.

Tällaisessa montussa tällä kertaa.

Noh, avuliaat ihmiset auttoivat nostamaan auton pahimmasta montusta, mutta akseli oli vinksallaan ja auto selvästikin sen reissun pääteasemalla. Siinä missä meitä muita otti päähän, tytsy oli suorastaan tohkeissaan ja huuteli auton ikkunasta ilmoille iloaan siitä, kun tapahtui kaikkea ihanan jännää ja ympärillä oli paljon ihmisiä. Mutta mitäpä se murehtiminen moisessa tilanteessa auttaa? Koulutuskeskus oli jo ihan näköetäisyydellä, joten otimme tytön kantoreppuun ja marssimme tapaamiseemme. Saimme paljon hyvää tietoa ja kyydin Babatiin illan jo pimetessä. Molemmista olemme syvästi kiitollisia.

Saa nähdä millaiseen järjestysnumeroon reissun aikana päästään autohavereissa? Olisipa perin onnekasta, jos tämä jäisi ainoaksi.

Käsittämättömyyttä ja käsidesittömyyttä

Olemme nyt viettäneet viikon SINI Harghushayn koululla ja päässeet vihdoin kunnolla käsiksi projektiin. Harghushay on Hanang-vuoren kupeessa sijaitsevan Gendabi-kylän sivukylä ja ilmasto siellä on korkean sijainnin vuoksi tansanialaisittain melko kohtuullinen tähän aikaan vuodesta. Nyt  pitäisi olla sadekausi meneillään, mutta enimmäkseen on ollut vielä melko kuivaa, muutamaa kunnon sadepäivää lukuun ottamatta. Ihmiset kuitenkin toivovat sateita hartaasti, sillä kahtena edellisenä vuotena sato on jäänyt kuivuuden takia heikoksi ja monen perheen tilanne alkaa olla tukala.

Ilokseni voin sanoa, että koululla asiat näyttäisivät olevan päällisin puolin mallillaan, vaikka juuri alkaneen kouluvuoden takia ollaankin käynnistelyvaiheessa eivätkä aivan kaikki lapset ole vielä ilmoittautuneet. Lasten paimennus perheen maissipelloilta koulun penkille kun voi joskus teettää vähän töitä. Mutta ympäristö on rehevämpi kuin kaksi vuotta sitten, kalalammikoista pidetään huolta, kouluruokailu on käynnistynyt, kaikki jättämäni opetusmateriaalit ovat tallessa ja muutenkin koululla on ollut lukuisia ilon aiheita.

On myös asioita, joita on syytä parantaa ja kehittää yhdessä eteenpäin ja sitten vielä niitä, jotka ovat ihan käsittämättömästi retuperällä: jos vesiputki on ollut rikki vuoden ja vesi virtaa valtoimenaan, miksei kukaan ole tehnyt mitään, ilmoittanut kenellekään? Jos ikkunoista puuttuu kahvoja ja niihin viritellään narukiinnityksiä, miksi samaan aikaan toisaalla on nippu uusia kahvoja, asentamattomina? Eli sekä iloja että ihmetyksen aiheita täältä löytyy heti kättelyssä, joten mielenkiinnolla odotan mitä tuleman pitää kunhan pääsemme asioihin vähän syvemmälle.

Ensimmäiset viikot Tansaniassa olivat melko tuskastuttavaakin asettumista ja säätämistä, mutta tämän viikon reissu SINI-koululle tuntui jo lähestulkoon mukavalta. Lämpimän vastaanoton lisäksi näin oli pitkälti siksi, että eurooppalaisittain vaatimattomassa ja sähköttömässä mutta sinällään asiallisessa opettaja-asunnossa arki ei-vielä-aivan-kävelevän-lapsen kanssa on kuitenkin kodinomaisempaa kuin näennäisesti paremmin varustetussa guest housessa. Osin saanemme kiittää mukavuuden tunteesta myös tällä kertaa mukaan otettua moskiitto-sprayta ja sen myötä parantuneita yöunia?

Viikko sujui siis verraten leppoisasti ja saimme paljon asioita selvitettyä projektiin liittyen. Mutta kuten todettua, myös ensimmäiset kunnon sateet koettiin. Kyläläiset ovat iloisia, mutta jos nyt konttaavan lapsen puhtaana pitäminen on täällä muutenkin täysin mahdotonta, sateella moinen tuntuu jo ajatuksenakin läpeensä naurettavalta. Pihalla on märkää ja kuraista, sisällä kuraista ja märkää ja kaikkea pitäisi päästä katsomaan ja koskemaan. Kävelemään oppimista odotellessani olen aikaa sitten luovuttanut puhtaiden vaatteiden ja käsidesin suhteen, mutta pikkuhiljaa taidan luovuttaa kokonaan; lapseni on kovin tutkivainen ja ehtiväinen ja kerta kaikkiaan päättänyt muuttua mustaksi Afrikassa ollessaan. [Tähän piti tulla kuva yhdestä vasta käsiään ja polviaan myöten mustasta ja kolmesta kokomustasta lapsesta leikkimässä hiilenpaloilla, mutta nettiyhteys tahmaaaaaaa jälleen kerran, joten luovutan...]

Lääkäri määrää

Meidän piti tänään olla jo SINI-koululla, mutta niin vaan vielä hengataan täällä "Babati-cityssä". Mies sai jo pari päivää sitten aikamoisen turvotuksen toiseen jalkaan ja eilen vaiva paheni siinä määrin kivuliaaksi, että liikkelle lähteminen onnistui vain kipulääkkeen voimin eikä helposti sittenkään ja kuumekin nousi. Totesimme yksituumaisesti, että lähtöä on siirrettävä kunnes vaiva on vähintäänkin paranemaan päin. Optimistisesti toivomme, että näin olisi jo huomenna sillä ainakin nyt vaivaan on saatu lääkkeet.

Oleilumme organisaattorin Mr. Kahemben poika on lääkäri, ja pitkällisen yhteistyöprojektin edustajina saimme kunnian nauttia yksityisvierailun ylellisyydestä eli vuoren ei edes tarvinnut mennä Muhammedin luo, vaan koipi tutkittiin tuossa guest housen käytävällä. Nopea analyysi oli, että todennäköisesti kyseessä on jonkinlainen allerginen reaktio moskiitonpuremiin, joita (itsepäinen?) mies lyhyellä Harghushayn reissullamme ehti hankkia lukuhetkensä aikana huomattavan määrän juuri nilkkoihin. Mutta vähintäänkin jonkinlainen tulehdus eli kun ottaa sekä antibioottia että antihistamiinia, niin kyllä sen siitä pitäisi helpottaa.

Herra tohtori lupasi kirjoittaa miehelle reseptin ja pyysi kynää ja paperia. Jonkin verran hämmentävä tämä resepti meistä oli, mutta olihan siinä toisaalta kolmella lyhyellä rivillä ihan asianmukaisesti lääkkeiden nimet, annosteluohjeet ja allekirjoitus, jotka osoittivat että näin lääkäri määrää. Että miksipä ei?

Tämän lappusen kanssa minä (meistä kahdesta tervejalkaisempana)
marssin apteekkiin ja sain lääkkeet - ihan niin kuin lääkäri oli määrännyt.

Että semmoinen pikkureissu – ja yö!

Käytiin nyt eka kertaa Harghushayssa katsomassa SINI-koulua, tarkoituksena lähinnä selvittää pikaisella yhden yön pysähdyksellä mitä meille varattuun opettaja-asuntoon täytyy vielä hankkia, että voidaan sinne asettua. Huonekalut kuulemma oli, mutta muuten ei ilmeisesti mitään eli jokainen muki, kattila, keitin ja pyyhe oli varauduttu tarvittaessa tuomaan itse. Mukana saattueessa meillä oli projektin uusi assistentti (ei vielä ihan virallinen sellainen) ja meidän nanny.

Tie Babatista koulun lähimpään kaupunkiin, Kateshiin, on saanut uuden ja uljaan asfaltin, joten miehen ensimmäinen pitempi ajoreissu Tansanian kuuluisan surkeilla teillä oli surkea vain loppuosaltaan. Ja kun aivan vastikään ei ollut satanut, ei meitä sielläkään odottanut mikään mutavelli, joten itse matkasta selvittiin kunnialla. Pointsit kuskille, joka muisti myös pysyä pääsääntöisesti tien vasemmalla puolella. Ja olipa tytsyllekin  saatu hankittua sellainen ihmetyksen aihe kuin turvaistuin.

Noh, sana meidän pienestä visiitistä oli ilmeisesti saapunut paikalle meitä nopeammin, sillä kun hikisinä ja teepaidat lerpattaen nousimme autosta parin-kolmen tunnin ajomatkan jälkeen, oli meitä vastassa täysimittainen delegaatio koulun, kylän ja vanhempien edustajia. Joukko piiritti meidät välittömästi kätelläkseen ja hetken päästä istuimme lapsi kainalossa keskellä tervetuliaistilaisuutta.

Olimme hämmentyneitä, uupuneita ja täysin valmistautumattomia vastaanottoon, joka oli kuitenkin kiitollisen ystävällinen ja ihmisten kohtaaminen tärkeää projektin kannalta. Puheita pidettiin ja kuunneltiin, swahilista englanniksi ja takaisin tulkaten. Kun tytyllä kävi välillä aika pitkäksi, heitti hän myös omat kommenttinsa väliin, ja siinä tarkkaavaisen tumman katserivin edessä kävi kyllä mielessä, että kaikenlaisiin seremonioihin sitä ihmislapsi joutuukin. Ja koska Tansaniassa ei voi  i-k-i-n-ä  käydä missään syömättä tai juomatta jotain, söimme lopuksi yhteisen aterian.

Kyläpäälliköiden, vanhempien ja koulun vastaanottokomitea.
Tutut voivat ehkä bongata kesämiehen uudistuneen lookin ;)

Ehdittiin takaisin talolla juuri ja juuri niin, että saatiin järjesteltyä tavarat, makuupaikat ja moskiittoverkot edes joten kuten ennen pimeän tuloa. Sitten tuli se pimeä, joka täällä on oikeasti pimeää, ja kun aurinkokennolamppuja oli vähemmän kuin ihmisiä, niin oli siinä uudessa paikassa vähän sompailua, ennen kuin saatiin iltateet ja -kahvit ja pesuvettä keitettyä ja kaikki iltatoimet tehtyä vieraassa paikassa.

Lopulta lapsi, assistentti ja nanny olivat painuneet peteihinsä ja ajateltiin istuskella hetki olohuoneessa lueskelemassa. Vartti riitti minulle: totesin että täällä oli paljon enemmän moskiittoja kuin muistin kahden vuoden takaa! Kello oli vasta yhdeksän, mutta kipusin suosiolla tytön viereen moskiittoverkon alle. Matti oli sitä mieltä, ettei niitä nyt ”niin paljon sentään ole” ja tuli vasta puolta tuntia ja mutta jo montakymmentä puremaa myöhemmin perästä.

Siitä alkoikin sitten yö, kun ei juuri nukuttu. Meillä oli pyöreä moskiittoverkko, joka laskeutuu telttamaisesti sängyn päälle, ja koska tyttö nukkui välissämme, me nukuimme aika reunoilla ja joka kerta jos erehdyit makaamaan kiinni verkossa, pieni ystävä tuikkasi hetken päästä iloisen tervehdyksen. Eli yritimme nukkua epämukavasti sumpussa ja silti erityisesti kyynärpäämme olivat jatkuvan hyökkäilyn kohteena.

Yötä oli pyöritty jo aika pitkästi, kun saimme vieraaksemme toisen tansanialaisen ystävän: ripulin. Kuuntelimme kumpikin tahoillamme, että toisen maha pitää ihan samaa kurinaa kuin omakin ja taisimme vain arvailla kumpi lähtee ensin. Mies lähti, hävisin aurinkokennolampun kanssa pihan perälle.

Ilmeisesti kevennys ei kuitenkaan ollut riittävä, sillä kun hän tovin kuluttua kömpi takaisin seuraamme, kuului rysähdys ja täydellisessä pimeydessä vietetyn typertyneen hetken jälkeen tajusimme, että sänky oli romahtanut altamme. Toi oikeastaan puolet sängystä: toinen puoli sängystä oli ylhäällä, toinen alhaalla. Kiroilua. Hämmentyneenä heräävä lapsi. Aavistuksen loivempaa sadattelua. Sängyn pettäminen alta nyt vaan on asioita, joita ei haluaisi kokea juuri silloin, kun kamppailee sulkijalihaksensa kanssa.

Tässä vaiheessa sitä toivoisi, että voi kun voisi vain nousta ylös, napsauttaa kattovalon päälle, katsoa mitä asialle on tehtävissä ja tarvittaessa painua vaikka sohvalle. Mutta ei. Mies yritti lampun kanssa kartoittaa tilannetta ja minä jäin kenottavaan sänkyyn pitämään jo kovin liikkuvaisen lapsemme verkon alla. Lopputulema oli, että toisen reunan pohjaa pitelevä palkki oli irronnut, sänky oli nyt miten oli eikä sitä saanut sen paremmin korjattua kuin toista puolta tiputettua alas, että olisi voitu nukkua lattiatasossa. Joten päät ylämäkeen, jalat alamäkeen ja odottamaan auringonnousua. Nukkumisesta oli aika turha puhua, mutta kello oli jo viisi ja tytsy oli täällä alkanut heräillä melkeinpä viimeistään kuudelta muutenkin, joten se oli sitten sellainen pieni aamutelttailu.

Kun aurinko alkoi sarastaa, moskiitot kaikkosivat hiljalleen ja me rohkenimme jalkautumaan. Jos meillä vanhemmilla olikin ollut aikamoinen yö itikoiden, ripulin ja sängyn kanssa, niin tyttö oli nukkunut oikein hyvin tietämättä edellä mainituista muuta kuin sen, että aamuyöstä oli oikein vekkulit yhteisköllöttelyt.

Vinoja aamutunnelmia ja aurinkokennolamppukin näemmä vielä
tiukasti käden ulottuvilla, kun ikinä ei tiedä mitä pimeässä sattuu...

Että semmoinen pikkureissu meillä oli. Seuraavana päivänä jututettiin rehtoria, kerrottiin suunnitelmistamme, katseltiin paikkoja ja lähdettiin takaisin Babatiin varustautumaan pitempää oleilua varten. Ei siitä sen enempää kuin että uupuneita matkalaisia olimme, ilta meni minulta vielä ihan kunnon oksennustaudissa ja seuraavaan oleiluun päätettiin varautua neliskanttisella (lue: suoraseinäisellä) verkolla ja moskiittosumutteella.

Ei se matka, vaan perille pääseminen?

Sanotaan että matka on tärkeämpi kuin perille pääseminen, mutta tällä hetkellä tunnelma on melkolailla päinvastainen: onpa hyvä olla ainakin hetken verran perillä eikä matkalla!

Ollaan nyt Babatissa eli toisessa tukikohdassamme ja asetuttu edes jotenkuten Mr. Kahemben guest housen tiloihin. Matka meni kyllä hyvin, mutta pari hyvin lyhyeksi jäänyttä hotelliyötä ja päivän verran matkalaukkujen roudaamista, 7000 km lentokoneessa istumista, passintarkastus- ja viisumijonoja, autossa istumista ja päälle päätteeksi ”pakollinen” ostospäivä Arushan helteessä veivät veronsa.

Mutta jos nyt aikuisia vähän ryydyttikin, niin tyty oli kyllä olosuhteisiin nähden ihan super-reipas, vaikka ihmiset, maisemat, paikat ja lämpötilat vaihtuivat koko ajan – jaksoi jopa olla aloillaan melkein koko pitkän lennon, vain nukahtamisen vaikeus lentokoneessa pisti muutaman kerran kiukuttamaan. Myös ostoskierros kantorepussa istuen hikisissä pikkuputiikeissa ja sitten paikallisessa ”the marketissa” Shopritessa kierrellen sujuivat myös äimistyttävän hyvin. Isossa kaupassa pääsi sentään kärryihin ja kun yhdessäkään lukuisista ostoskärryistä ei ollut ehjää istumaosaa, niin sitä lystimpi oli vallata koko kärry,  keekoilla vesipullolaatikon päällä ja touhuta omiaan.

Babatissa on jo ehditty pitää vähän projektipalaveria ja saada niitä ajatuksia kasaan, mutta muuten on kovin sekavaa oleminen vielä. Lastenhoitajan kanssa vasta tehdään tuttavuutta, tavarat hakee paikkaansa eikä huoneissa ole mitään kaappeja tms. mihin niitä voisi järjestellä tai nostaa pienimmän ulottumattomiin,  tytyn ruokailut, aurinkorasvat, päiväunet ja muut pitää koko ajan miettiä erikseen (rutiinit syntyvät sitten aikanaa) ja lisäksi puhelinyhteyksien ja nettiliittymän avaaminen on vaatinut melkoista temuamista ja aivojumppaa. Ei siis puhettakaan että kolmestaan voitaisiin asua ja tehdä vielä töitäkin yhdessä huoneessa, ainakaan ennen kuin saadaan tavaroita eri osoitteisiin.

Mutta jotain tuttuakin tässä on: jo lentokentällä tuoksui ja kuulosti ihan tutulta öiseltä Tansanialta, tähtitaivas oikesti ON kirkkaampi täällä, vaatimaton swahilin sanastoni alkaa palautua ja guest housen huoneessa nro 7 näyttää asuvan edelleen se sama vaalea lisko kuin viimeksikin. Blogin pitkäaikaisemmat lukijat saattavat muistaa sen herättäneen hämmennystä aamupöytäkeskustelussa teemalla: ”There is a blond geek in my room.”

(On muuten pakko vielä todeta, että vaihdettuani muutaman vaipan lentokoneen vessassa – sinänsä onnistuneesti mutta ahtaasti – olen entistä vahvemmin sillä kannalla, että elokuvien kiihkeät kohtaukset vastaavissa tiloissa liioittelevat sekä tilenteen jänittävyyttä että miellyttävyyttä.)

Lähdön äärellä

Viimeinen viesti Suomen kamaralta, huomenna tähän aikaan ollaan jo toivottavasti Arushassa, jossa nukutaan yksi yö ennen kuin jatketaan Babatiin. Arusha on Tansanian toiseksi suurin kaupunkin, joten siellä on tarkoitus tehdä myös isompia ostoksia, sillä tähän tietoon meille on varattu SINI-koululla Gendabissa opettaja-asunto, jossa on kyllä sängyt ja ehkä muutama muu huonekalu, mutta mitään ruoanvalmistus-, pesu- ja muita arkitarpeistoja ilmeisesti ei. Ja vaikka kakkostukikohtamme Babati sentään on jo jonkinlainen kaupunki, läheskään kaikkea siellä ei ole saatavilla. Ainakin juustoa ja jugurttia pitänee yrittää Oonalle löytää, ettei kulttuurishokki ole heti liian kova - mitään meijerituotteitahan maassa ei ole laajalti saatavilla.

Tänään ollaan yksi yö Helsinki-Vantaalla lentokenttähotellissa ja niin Oona pääsi ylellisesti ja riemukkaasti Hiltonin ammeeseen iltapolskuttelemaan. Nyt pitää nauttia kun vielä voi; kohta on vain niitä tansanialaisia suihkuja, joiden kanssa saa välillä ihan tosissaan varoa sähköiskua, kun putkesta tulee vain kylmää vettä, joka sitten lämmitetään siinä suuttimessa. Ja ne kytkennät siellä nyt on aina mitä on... Nostalgista. Ja tämä ylellisyys siis vain siellä missä on sähköä eli Gendabissa sitten vain sitä kylmää vettä. Vaan eipähän tule sähköiskua! Tosin eipähän sitä kaikille tule sitä kylmääkään vettä - ei varsinkaan mistään omasta hanasta - vaan kyllä sen useimmat joutuu kantamaan kauempaa.

Alan näemmä taas tulla kirpaisevan tietoiseksi siitä, kuinka epätasaisesti maailmassa hyvinvointi jakautuu ja olen sentään vasta Helsingissä. Taidan painua pehkuihin niin ehdin nukkua jonkun tunnin ennen aamuöistä herätystä. Sitten voidaan lähteä matkaan ja ehkä ennen matkan päättymistä tehdä edes jotain pientä sen hyvinvoinnin jakamiseksi uudelleen ja vähän reilummin. Edes jotain. Sinituotetta kiitän jo tässä vaiheessa lämpimästi tästä mahdollisuudesta ja heidän pitkäjänteisestä ja pyyteettömästä työstään tällä saralla.

Hyvää yötä ja palataan asian äärelle seuraavan kerran Tansanian maaperältä!