Autoilua Tansaniassa

Kerroin teille jo aiemmin bussimatkailusta tansanialaisessa daladalassa. Se on kieltamatta eksoottinen elamys, mutta Tansanian tiet ovat jo itsessaan ihan oma lukunsa - niita on vaikea kuvata eurooppalaisille. Ajatelkaa oikein huono suomalainen tie, lisatkaa siihen mutaa, kivenlohkareita, sade-eroosion syvat juovat, runsaasti kuoppia ja paasette ehka lahelle. Hyva tie on hyva taallakin ja talla alueella valmistuu parhaillaan monta uutta asfalttitieta, mutta loput teista ovat usein melkoisia survival-ratoja. Tassa malliksi muutamia kuvaotteita automatkoiltani Babatin, Kateshin ja Gendabin siirtymilta. Ja mina olen oikeasti melko vahan kuitenkin automatkaillut taalla, joten aika hyvalla prosentilla on sattunut ja tapahtunut milloin mitakin.


Tien ollessa kuiva, ajaminen on yleensa ihan suoritettavissa oleva juttu ja paikoin matkanteko jopa ihan sujuvaa. Sateen sattuessa tai niiden jalkeen tiet kuitenkin muuttuvat monin paikoin melkoiseksi mutavelliksi.


Kuivatkin tiet ovat kuitenkin sellaista rytyytysta autoille, etta on ihme miten ne pysyvat yhtena kappaleena. Ja usein eivat pysykaan. Tassa irtosi puskuri kiinnikkeistaan matkallamme Babatiin, otti yhden pompun liikaa.


Puskurinirrotustalkoot. Miehet ei saaneet sita taidolla irti, niin mina lopulta irrotin voimalla. Suomalainen auton omistaja ei olis ehka sellaista riuhtomista sallinut, mutta Kahembe sanoi, etta ei se haittaa jos irtoaa jotain muutakin, korjataan sitten myohemmin - kunhan matka jatkuu. Autot tosiaan ovat jotain, mita korjataan korjaamasta paastya.


Matkalla Kateshista Gendabiin. Aina ei erota tieta joesta, tassa kuitenkin kyseessa tie. Kuski painoi kaasua valttaakseen mutaan juuttumisen ja auto meni holtittomasti milloin oikea ja milloin vasen kylki edella. Kaikki autossa olijat olivat varmoja, etta tormaamme johonkin tien vierella - tai jopa sen keskella - kasvavaan puuhun.


Kuskin hurjista yrityksista huolimatta emme selvinneet murakoista, vaan jaimme lopulta auttamattomasti jumiin. Paikalliset viljelijat tekivat melkoisesti toita saadakseen meidat irti mutavellista, minka jalkeen he olivat yhta mutaisia kuin automme. Maksoimme heille vaivasta ja lepyttelimme akaisen taksikuskin tarjoamalla pari ylimaaraista bensalitraa ja pesemalla auton koulun pihalla. Ja voin kertoa ettei tama kuraisuus rajoittunut vain ulkopuolelle...


Viimeisin matkani Babatiin meni sitten tallaisissa merkeissa. Taas yksi monttu liikaa ja pyora tippui ripustuksiltaan. Paiva pimeni nopeasti seitseman maissa ja niinpa autoa korjattiin kuun ja taskulampun valossa useampi tunti. Taman kuvan valaistus on salaman aiheuttama illuusio, muutoin renkaan alta nakyi vain himmea kannykkataskulampun hohde. Ja koska pimeassa ajaminen on taalla vaarallista ja hankalaa, loppumatka ajettiin n. 20 km/h ja senkin takia perillepaasy venyi yon puolelle. Kaksi tyomiesta matkusti lavalla ja saalin heita erityisesti, silla kyyti oli roykkyisyyden lisaksi pitka eika taalla ole yolla mikaan lammin.

Mutta yksi peli ei ole minua viela pettanyt: bajaji. Paikallinen mopotaksi on edullinen ja kohtalaisen varma, joskin jousitukseltaan olematon ja hidas. Myos moottoripyria, swahiliksi pikipiki, kaytetaan taalla yleisesti takseina ja ne ovatkin suosittuja, mutta vaikka rakastan niita Suomessa, taalla olen loytanyt piilevan itsesuojeluvaistoni ja pitaytynyt poissa tarakalta. Eli kylla, ystavat rakkaat, yritan tulla taalta ehjana kotiin!

Vesi virtailee ja elämä soljuu

Vettä tulee taas hanasta ja eläma soljuu jälleen melko tavanomaisissa uomissaan.

Kyläläiset yrittivät käyttää aiemmin kuvaamaani vesikriisiä hyödykseen saadakseen kiristettyä yhden uuden lisätankin, eivätkä antaneet aluksi Haydomin sairaalalle lupaa korjata vedenkeruu-systeemiä ilman sen rakentamista. Kiivaita keskusteluja käytiin, painetta kasattiin puolin ja toisin, kompromissiakin haettiin eikä ainakaan ulkopuolinen lopulta pystynyt millään saamaan täysin tarkkaa kuvaa tapahtumien kulusta. Siitä viimeksi kaivatusta filtteristä ei kukaan ole enää puhunut sanaakaan.

Yhdeksän päivää myöhemmin meillä siis kuitenkin virtasi vesi taas hanasta, joskaan ei ihan puhdas sellainen. Nyt onnettomuudesta on kulunut kaksi viikkoa ja vesi on yhä niin ruskeaa, ettei tulisi mieleenkään juoda sitä edes keitettynä tai käyttää sitä ruoanvalmistukseen. Peseytymiseen ja vessan huuhtomiseen se kuitenkin kelpaa, mikä helpottaa veden hakua jo huomattavasti. Ehkäpa sekä vesi että tilanne kirkastuvat vielä kokonaankin, suunta on ainakin lupaava.

Ja muistatteko kun viimeksi mietin, ettei tämä ehkä ollutkaan ensimmäinen kerta? Viime viikonloppuna daladalassa matkalla Babatista Kateshiin satuin onnekseni englanninkielentaitoisen miehen viereen, joka luki sanomalehtea (uskokaa tai älkää, hän onnistui siinä sumpussa tekemaan senkin!). Kyselin hieman maailman kuulumisia ja puhuimme myos Gendabin tapahtumista.

Hän kertoi minulle, että onenttomuudessa oli kuollut vain yksi ihminen, koska ennenvanhaa ihmiset tiesivät, että onnettomuuden sattuessa vesi kulkisi juuri tätä reittiä eikä sen varrelle rakennettu taloja. Myohemmin tulleet eivät kuitenkaan enää olleet muistaneet tai uskoneet tätä vanhaa viisautta ja siksi nuo muutamat talot osuivat vesimassan tielle. Hanang on siis itkenyt ennenkin, mutta vasta nyt itkettänyt kyläläisiä. Tai ainakin näin olen antanut itselleni kertoa - virallinen ja oikea totuus asioista on täällä melko vaikeasti saavutettava tiedon muoto.

Blogin 2000 katselukertaa

Tilastot kertovat, että blogi on tänä viikonloppuna ylittänyt 2000 katselukerran rajan! Kiitos siitä teille kaikille blogia seuraaville sekä sitä täällä tai muuta kautta kommentoineille. Palaute kannustaa kirjoittamaan, joten yritän jatkossakin tarjota teille kuulumisia ja kuvia, vaikka se täällä vaatiikin välillä melkoista vaivannäköä.

Esimerkiksi tänä viikonloppuna rankkasateen aiheuttamat sähkökatkot sotkivat kirjoittelusuunnitelmani melko perusteellisesti ynnä aiheuttivat ilmiön, jota kotona muistan kutsuneeni "shoppailuksi". Se on sitä, kun mennään kauppaan tai kaupungille ilman, että oikeasti tarvitaan yhtään mitään, mutta palataan kuitenkin monen muovikassin kanssa takaisin. Täällä moinen tuntuu ihan hassulta, mutta pistän tämänpäiväisen hyvällä omallatunnolla paikallisen pienyrittäjyyden, talouselämän ja tekstiiliteollisuuden tukemisen piikkiin. Sitä paitsi kauppojen kiertely on yksi tapa päästä juttusille paikallisten kanssa.

Mutta sähköt palasivat aikanaan ja jotain hyödyllisen kaltaistakin ehdin saada aikaan. Ja univeltahan kuitataan "sitten joskus"? Tuo ajattelutapakin on jotain, minkä muistan enää etäisesti kotipuolesta, mutta pulpahtaa se näemmä joskus pintaan täälläkin. Mutta kiitos siis teille kaikille ja ollaan taas yhteyksissä!

Surullinen sunnuntai

Gendabi on kylä, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään. Jos Gendabi olisi hotelli, sunnuntai täällä olisi hotellikuolema: jos et mene kylälle kirkkoon, parinsadan sivun jälkeen sunnuntainen pyykinpesu alkaa käydä jo vaihtelusta. Viime sunnuntai oli kuitenkin erilainen ja se oli surullinen sunnuntai. Kylämme päätyi vasten tahtoaan Tansanian kansallisiin uutisiin.

Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä 13.2.2011 Gendabissa tapahtui jotain poikkeuksellista: keskellä pimeää yötä Hanang-vuorelta syöksyi alas valtava vesimassa repien mukaansa puita ja kiviä, raivaten kaiken tieltään. Kyläläiset kertoivat kuulleensa outoa ääntä ja nähneensä valon vuoren rinteellä ja seuraavassa hetkessä vesi törmäsi kylään. Onnekkaasti valtavan vesivyöryn reitille ei osunut kovin montaa taloa ja niistäkin useimmat ihmiset olivat ehtineet paeta äänen pelästyttäminä. Jotkut talot olivat säilyneet kutakuinkin ehjinä, sillä vesi oli vain virrannut niiden läpi – ikkunasta sisään ja toisesta ulos.

Eräästä talosta virta kuitenkin hajotti puolet seinistä ja tempaisi mukaansa sängyn, jossa nukkui perheen kaksi poikaa. Toinen pojista onnistui pimeydestä huolimatta tarraamaan läheiseen puuhun ja tuli pelastetuksi. Hänen 14-vuotias veljensä ei ollut yhtä onnekas, vaan kuoli ajautuen virran mukana koko matkan aina suolajärvelle asti. En voi edes kuvitella kuinka suurta kauhua poika on ehtinyt kokea elämänsä viimeiset henkäykset.

Vielä viime viikolla tässä oli makuuhuone, jossa nukkuivat vanhemmat ja kaksi lasta.

  

Sunnuntain suuri osa kyläläisistä etsi poikaa ja loput olivat järkytyksestä lamaantuneita. Kukaan ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut, sillä tuo mystinen virta oli jo asettunut pieneksi puroksi jättäen vain todisteet jälkeensä. Kukaan ei halunnut tai pystynyt kiipeämään vuorelle katsomaan katastrofin alkulähdettä.

Syy ei ole vieläkään tarkkaan selvillä, mutta kyläläiset puhuvat valosta. En tiedä oliko kyseessä salama, mielikuvitus vai mikä, mutta joku puhuu välähdyksestä ja osa vannoo että valo kulki veden mukana. Syystä tai toisesta vuorella sijaitsevalla järvellä jokin oli kuitenkin pettänyt niin, että suuri vesimassa oli äkillisesti vapautunut ja syöskynyt rinnettä alas. Onnettomuuden alkulähteiltä on kylään kaiketi ainakin 10 kilometriä ja koko tälle matkalle vesi uursi itselleen uuden tien, tien täynnä kivenlohkareita, puunrunkoja, katkenneita oksia, paljaita juurakoita ja mutaa, siihen missä aiemmin oli peltoa ja metsää. Kylän jälkeen vesi asettui jo suunnilleen vanhoihin uomiinsa ja matkasi suolajärvelle aiheuttamatta enää suuria tuhoja kylän sillä puolen.

Ennen onnettomuutta kaikki tämä oli peltoa, nyt tilalla on kilometritolkulla kivikkoa.

Kylän vanhimmilla on oma teoriansa onnettomuudesta. He uskovat, että järvessä asuu valtava käärme ja tarina kertoo, että kun käärme jättää järven, järvi tyhjenee. Käärmeellä on kultainen muna ja sitä se kantaa edessään ja siitä tuli tuo outo valo, joka kulki veden mukana.

 
Vesi on kuljettanut mukanaan valtavia määriä valtavan suuria kiviä ja puita alas vuorelta, sen voima on ollut aivan uskomaton. Tiheämmin asutulla alueella lopputulos olisi ollut katastrofaalinen.

Pojan kohtalo suretti kaikkia, mutta kun katsoi veden voiman aikaansaannoksia, oli pakko todeta että kylällä oli ollut tosiaankin onnea veden reittivalinnan suhteen, kun enempää ihmisiä ei kuollut. Mutta jotain olennaista vesi oli tuhonnut ja ihmiselämän jälkeen se olikin ehkä korvaamattominta mitä kylällä oli: kylän toisen vesilähteen säiliön täyttymisestä huolehtinut patorakennelma säiliöineen ja putkineen oli hajonnut. Varsinaiset tankit olivat ehjiä, mutta ne eivät enää täyttynyt.

Tässä oli yhdeksän metriä syvä vedenkeruuallas ja ilmeisesti jonkinlainen pato, mutta nyt voimme vain arvailla miltä se mahtoi alkujaan näyttää.

Toinen vesilähde palvelee yhä, mutta vain osa kylästä saa vetensä sieltä eikä meidän koulumme kuulu tähän onnekkaampaan osaan. Meitä palveleva säiliö tyhjeni parissa päivässä ja niin juokseva vetemme oli loppu. Olimme hankkineet lisää sankkoja täyttäneet niitä vedellä, mutta siitä huolimatta isäntämme joutuu nyt hakemaan vettä kolmen kilometrin päästä suurilla, 60 litran kanistereilla. Onneksi polkupyörä on apuna.

Tämä kuva on niiltä ajoilta, kun meille vielä tuli juoksevaa vettä.

Padon ja keruualtaan korjaaminen voi olla täkäläisittäin iso, pitkä ja kallis urakka, mutta jos meillä on tuuria, se ei ole sitä, vaan vettä voi tulla taas päivänä minä hyvänsä. Aikanaan kanadalaisomisteinen suuri maatila jossain suolajärven takana on rakennuttanut nämä vesijärjestelmät kuljettamaan vettä itselleen ja palvelemaan samalla kylää. Nykyään norjalaisomisteinen Haydomin sairaala omistaa maatilan ja ilmeisesti vesijärjestelmänkin, joten sillä on intressi auttaa korjauksissa, vaikka se periaatteessa onkin kuulemma hallituksen tehtävä. Sairaala on tunnettu vastuullisuudestaan, hyvästä erikoissairaanhoidostaan ja siitä, että se auttaa kristillisin periaattein myös vähävaraisia, joten tämäkään tuskin on sille vastenmielistä.

Haydomin sairaalan kaivinkone ja traktori matkalla vuuorelle tutkimaan vahinkoja ja toivottavasti myös korjaamaan niitä.

Kolmen metrin syvyydessä maanpinnan alla oli jonkinlainen suuri suodatin, ja jos se on yhä paikallaan, vedenkeruu saadaan elvytettyä nopeasti. Jos vesi on kuitenkin vienyt filtterin mukanaa, joudutaan uusi tilaamaan ulkomailta ja prosessi pitkittyy määrättömäksi ajaksi. Koska vesi on uurtanut tietään niin syvään ja vienyt valtavasti maata mennessään, molemmat vaihtoehdot ovat mahdollisia.

Kun katsoo vastapuolen katkennetia puita ja oksia, saa jonkinlaisen käsityksen vesimassan voimasta ja korkeudesta.

Kylällä odotetaan nyt uutisia korjausaikataulusta, kannetaan vettä ja viedään lehmiä kauempana oleville juomapaikoille juomaan. Tapahtuma on aiheuttanut surua ja huolta, mutta silti ihmiset ottavat asian jotenkin hyvin praktisesti - meidän elämämme jatkuu ja asiat ratkeavat kun ratkeavat. Keskiviikkona teimme opettajien kanssa 20 km kävelyn (entiselle) padolle ymmärtääksemme paremmin mitä oli tapahtunut. Matkan pituus oli ilmoitettu minulle lähtiessämme puolta lyhyempänä, helteessä patikointi, lohkareilla taiteilu ja ylärinteeseen kapuaminen kävivät voimille enkä ollut ottanut tarpeeksi vettä mukaan. Tämän ainoan kerran Tansaniassa join lähdevettä suoraan purosta, sitä vettä jonka Hanang meille tarjosi ja joka ei nyt virrannut putkiimme vaan vapaasti kohti suolajärveä.

Kuuntelin virtaavan veden ääntä, mietin mistä kaukaa se tulee luokseni kulkeakseen ohitseni, mikä on sen tarina? Sillä hetkellä tajusin, että Hanang-vuorella on enemmän salaisuuksia kuin olin osannut kuvitella. Suuri, hiljainen ja vihreä oli yhä läsnä, ei vain sammunut tulivuori vaan edelleen osa elämää ja kuolemaa. Ehkä olin aavistanut jotain kun olin vuorta katsoessani nähnyt sillä itkevät silmät - siltä se minusta näytti. Ehkä vesi on joskus aiemminkin vuotanut suruna kylään, kun Hanang on itkenyt? Kysyin asiaa ja sain kuulla, että kyläläisten kertoman mukaan joskus 70-luvulla oli ollut vastaava onnettomuus, pienempi vain. En voi kuitenkaan tietää mikä on totuus vuoren kyynelistä, sillä Hanang ei kerro surujaan eikä salaisuuksiaan - joskus vain muistuttaa meitä ihmisiä siitä, että sillä on niitä.

Täällä hautajaiset järjestetään aina hyvin nopeasti. Poika haudattiin tiistaina. Minä en harrasta iltarukouksia, mutta sinä iltana mieleeni tulivat väkisinkin lapsuudesta tutut sanat: Sijaltain jos en nousisi, taivaaseen ota tykösi. Elämä on hauras, joskus seuraavaa aamua ei ehkä olekaan?

Meidän keittiössä

Ruoanlaitto on työlästä ja siihen käytetään paljon aikaa, useita tunteja päivässä, varsinkin nyt meidän täällä ollessamme. Opettajien kertoman mukaan normaalisti yleisin ruoka on sormin syötävä maissipuuro, ugali, jonka jälkeen tulevat maissi-papu-sekoitus, makande, ja kolmantena riisi. Lihaa syödään n. kolme kertaa viikossa ja perunoita ehkä kerran kuussa. Mutta koskapa heillä nyt on mzungu-vieraita, joita varten on annettu täkäläisittäin hyvät ruokarahat, talossa syödään tällä hetkellä hieman vieraskoreasti – sosial food, kuten he sanovat. Lihaa on lähes päivittäin ja perunaakin tuon tuosta, ugalia "joudumme" syömään vain noin kerran viikossa. Yritän nyt hieman kuvata mitä meidän keittiössämme tapahtuu, jotta me saamme pöytään jokapäiväisen ruokamme.

Ruoanlaitto tapahtuu hiilillä, jotka eivät ilmeisesti ole ihan tarkalleen ottaen laillisia täällä? Polttopuuksi kun kelpaavat kuivat oksat, mutta hiilien tekemiseksi tarvitaan kunnon puuta. Yleistä hiilillä kokkaaminen joka tapauksessa on. Ja kun illalla lopetetaan ruoan valmistus, tuhkaruukun sisään haudataan yksi hiili, jolla hiillos saadaan aamulla nopeasti syttymään eikä siihen tarvitse käyttää liiemmälti aikaa. Alla näette "hiilihellamme", joka on eräänlainen matala grilli, paitsi että täällä sillä ei grillata vaan sillä keitetään, paistetaan ja kuumennetaan - tässäkin meillä on jo öljy kuumenemassa. 

Kyläläisiltä saamme ostettua hiiltä suurissa säkeissä, jotka usein toimitetaan perille asti aasin kantamina - hyvin tyypillinen kuljetustapa täällä. Kun minulta kysyttiin käytetäänkö Suomessa koskaan hiiliä, yritin selittää kesäistä grillaustraditiotamme, mutten ole varma ymmärsivätkö he miksi ihmeessä ihmiset haluavat huvin vuoksi laittaa ruokaa ulkona eivätkä käytä edes kattiloita tai pannuja? 

Hiilet on siis hankittu ja on aika hankkia ruoka. Kerrankaan Siwa ei ole yllättävän lähellä. Lähinaapurista saadaan kuitenkin ostettua maitoa, ja joskus joku voi tulla tarjoamaan vihanneksia, mutta ei kovin usein. Harghushayn sivukylältä on noin kolme kilometriä Gendabin keskustaan, josta saa hankittua joitakin perustarpeita ja virvokkeita. Kanoja ja kananmunia on jonkin verran omasta takaa, mutta kun on pitkäaikaisia vieraita, näitäkin on ostettu lähiseudulta.  

Perheen isäntä palaamassa kylältä kananhakumatkaltaan. Musta kukko vasemmalla sai nimen Mr. Noisy, koska osoittautui aivan erityisen pahaääniseksi ja pontevaksi aamuherättäjäksi. Mr. Noisyn takia koko konkkaronkka joutui evakkoon takapihaltamme ja rauha palasi aamuihin.

Koska kylässä ei ole teurastuspaikkaa, esimerkiksi lihaa ei saa täältä, samoin ruokaöljy, leipä ja suurin osa hedelmistä ja vihanneksista haetaan lähikaupungista, Kateshissa, jonne on matkaa autoteitse noin 40 kilometriä. Kateshiin päästäkseen pitää lähteä aamulla kuuden maissa kävelemään Gendabista lähtevälle bussille ja neljän maissa iltapäivällä sama bussi kulkee takaisinpäin. Muita vuoroja ei ole. Joskus matka saatetaan taittaa oikoteitse kävellen, mutta se vie useamman tunnin. Erikoistapauksessa joku voi ottaa joskus moottoripyörätaksin, mutta on selkeä poikkeus. Varsinainen taksi tälle välille maksaa n. 13-20 euroa, joten se on paikallisille aivan liian kallista. Käytännössä siis "kaupassa käyntiin" menee koko päivä ja ostokset joutuu kantamaan kotiin ainakin viimeiset kolme kilometriä. Ja minä taidan olla ainoa jolla on reppu?

Yllä olevassa kuvassa teurastaja punnitsee meille lihoja Kateshissa. Eläin tapetaan aamulla ja lihaa myydään niin kauan kuin sitä on, uutta ei teurasteta ja toisaalta lihaa ei jätetä seuraavaan päivään. Liha on siis äärimmäisen tuoretta, mutta eurooppalaisia tällainen teurastus-, myynti- ja säilytyskäytäntö yleensä kauhistuttaa. Ostopäivän jälkeen lihaa voidaan syödä n. kolme päivää, vaikkei jääkaappia ole. Liha ei myöskään ole aina mitään filettä, sillä eläimestä syödään pitkälti kaikki käytettävissä olevat osat.

  

Kateshin katetulta vihannestorilta voi ostaa tomaattia, kurkkua, porkkanaa, sipulia, chiliä, makeita ja ruokabanaaneja, mangoja ja kaalia. Valikoima ei ole kovin laaja, mutta riittävä, ja jossain määrin vaihtelee sesongin mukaan. Mutta nyt olemme ostaneet ruoan, siirtykäämme keittiöön.

Tänään aloitime kuorimalla kovat ruokabanaanit. Ensin pitää kuitenkin öljytä kädet ruokaöljyllä, sillä nämä banaanit tekevät kädet hyvin tahmaisiksi. Kuori siivutetaan pitkittäissuunnassa osiin ja kuoret revitään irti siivu kerrallaan, mikä käy ihan työstä, koska ruokabanaanit käytetään raakoina eli ovat vielä vihreitä. Lopuksi pinta raaputetaan puhtaaksi kaikista kuoren jäämistä ja banaanit huuhdotaan vedessä.

 

Banaanien kanssa keitetään tänään perunoita, jotka on kuorittu ja suurin osa lohkottu. Tunnen piston sydämessäni kun muistelen pakastealtaan lohkoperunoita ja ranskalaisia. Kun siitä kuorimisesta ja pilkkomisesta on niin paljon vaivaa.

Joskus perunat ja banaanit keitetään vedessä, joskus öljyssä. Tänään käytämme siis öljyä ja täällä sitä kuluukin jatkuvasti suuria määriä. Ruoanvalmistus ei siis yleensä ole erityisen rasvatonta, josku joku sattuu sellaista arvostamaan.

Tässä Kateshista ostettu liha pilkotaan pieniin paloihin. Toinen pitää kiinni ja toinen leikkaa paloja irti ja tipputtelee ne veteen. Kuten sanoin jo aiemmin, lihasta käytetään kaikki osat. Tämän kertoivat olevan vatsalaukun sisäpintaa, jos nyt ymmärsin oikein. Mieleeni tuli lähinnä meillä koiranruoaksi tarjottava ”naudanmaha”, joka haisee varsin vastenmieliselle, mutta olin jo aiemmin todennut tämän aivan hyvän makuiseksi, en vain silloin vielä tiennyt mitä syön.

Tässä liha kypsyy kattilassa. Meillä on kaksi "hiilihellaa", sillä muuten ruoanlaitto olisi lähes mahdotonta.

Tuoreista tomaateista syntyy raastaen tomaattimurskaa chili-kastiketta varten, jota syödään usein näiden öljyssä keitettyjen "ranskalaisten" eli chipsien kanssa. Chili-kastike tarjoillaan erillisestä kupista, mutta tyypillisemmin maku ruokaan tulee ruoan "kastikkeen" pohjana käytetystä raastetusta tomaatista, porkkanasta, paprikasta ja sipulista. On vaikea uskoa, että ilman mausteita ruoasta voi saada niin maukasta, sillä meillä sama onnistuu lähinnä yrttien, pippureiden ja mausteseosten voimalla. Täällä ainoat mausteet ovat suola, tuoreet chilit ja joskus valkosipuli. Luulen että rannikolla tilanne on hieman toinen ja mausteita paremmin saatavilla?

Koska leikkuulautaa ei käytetä, kaikki pilkkominen tapahtuu tähän tapaan. Täkäläisten mielestä se on kätevää, vaikka minusta ei näytä yhtään siltä. Täällä ei juurikaan harrasteta salaatteja tai tuoreita vihanneksia, mutta koska ovat hoksanneet minun pitävän niistä, on meillä aika ajoin tarjolla kaaliraastetta, jossa on höysteenä porkkanaa, kurkkua ja tomaattia. 

Ja tältä se sitten näytti, työn tulos. Taas kerran ilta on ehtinyt pimetä keittiössä hääräilyn aikana ja ruokailu tapahtuu joko öljy- tai aurinkokennolampun valossa. Illallista syödään usein joskus kahdeksan maissa. Vaihtelu ruoan suhteen on melko rajallista, varsinkin jos ollaan kuukauden siinä vaiheessa, että rahat alkavat olla vähissä. Samoista aineksista tehdään pitkälti samoja ruokia eli jos täällä viipyisi pitempään, alkaisi varmasti kaivata yhtä sun toista, mutta muuten olen ollut tyytyväinen ruokaan. Tämä on sentään sitä social foodia, monipuolisempaa kuin mitä täällä normaalisti syödään. Hyvää siis oli, jälleen kerran.

***

Lopuksi vielä yleisökysymys, jonka ratkaisemiseen yhteinen kielitaitomme ei riittänyt, ja johon en ole itse löytänyt vastausta: tunnistaako joku alla olevassa kuvassa olevan kasviksen? On kooltaan varsin pieni, mutta leikattuna rakenne näyttää hiukan kurkulta ja makukin raakana etäisesti sama, paitsi että siemenet ovat erittäin kitkeriä eli käytetään kypsennettynä.

Hyvaa ystavanpaivaa!

Hyvaa ystavanpaivaa, rakkaat! Olen ajatellut teita nyt aivan erityisesti ja lammolla - ei mahda mitaan sille etta ikava alkaa olla, kaipaan kaikkea mita yhdessa yleensa tehdaan.

Mina ja Anja paatettiin juhlistaa ystavanpaivaa taalla, vaikkei se erityisen suuri juttu taalla olekaan. Suurin seremonia lienee yleensa se, etta ystavanpaivana pukeudutaan punaiseen. Me paatimme kuitenkin askarrella oppilaiden kanssa ystavanpaivakortteja, tassa otos niista teillekin. Suurin osa ei ole varmasti piirtanyt kovin montaa kertaa elamassaan eika ilmeisesti kukaan nahnyt postikorttia, vaikka ovat luokilla 5-7?

Ripustamme kortit pyykkipojilla narulle, joka viritetaan luokan halki. Muuta rekvisiittaa luokissa ei juuri olekaan. Lisaksi aiomme puhkua ja puhaltaa ilmapalloja ja kirjoitella niihin mieltaylentavia ystavyyslauseita! Eli eikohan tasta tule mainio ystavanpaiva ja jos olemme olleet oikein onnekkaita, olemme seka loytaneet karkkia etta saaneet luvan jakaa niita oppilaille. Saas nahda.

Mutta iloa, rakkautta ja halauksia teille kaikille - tykkaan teista!

Karjavarkaat tuomiolla

Kerroinkin jo joskus aiemmin yöllisestä intiaanien kutsuhuutoa muistuttavasta "Ohojoooda" -huudosta, jolla kootaan kyläläiset yhteen, kun jollakulla on ongelma. Tuolloin huuto kantautuu eri puolilta kylää, voimakkaampana läheltä ja vaimeampana kaukaa. Olin kuullut tätä jo yhtenä yönä, joten eräänä aamuna herätessäni ohojadan keskelle, tiesin jo mistä oli kyse enkä ihmetellyt asiaa sen kummemmin. Perhe kuitenkin ihmetteli. Yleensä huutoa kuulee vain öisin, kun on vaikkapa karjaa kateissa tai on sattunut onnettomuus, ei päivän valjettua.

Asia ei selvinnyt meille aamusta, mutta päivällä eräs opettaja tuli hakemaan minua sanoen, että hän haluaa minun näkevän jotain mitä on tapahtumassa. Koulun tontin viertä kulkevaa tietä pitkin oli saapumassa suuri, keppejä heiluttava ja laulava joukko. Edellä kulki pari lehmää ja vuohia, ihmiset vaikuttivat riehakkaan iloisilta. Aamuisten huutojen syy selvisi: karjaa oli varastettu ja nyt karjavarkaat oli saatu kiinni.
Tarina kertoi, että lehmiä oli varastettu vain yksi, joten en tiedä liittyivätkö joukon edellä kulkevat lehmät varkauteen vai eivät.

Neljästä varkaasta kolme oli saatu kiinni. Yksi oli varastanut lehmän, loput kuljettaneet sitä ketjussa eteenpäin. Lehmän varastanut mies oli varastanut aiemminkin ja hänet oli selvästikin piesty: rinnuksilla oli verta ja vaatteet repeytyneet. Ilmeisesti myös toinen miehistä oli saanut osansa, mutta kolmas vaikutti ehjältä. Minulle selitettiin että täällä varkaan kohtelu riippui paljon tämän omasta asenteesta: katuva ja nöyrä sai paremman kohtelun kuin koppava, julma tai rikoksen uusiva. Varkaat kulkivat kädet paidoilla solmittuina ja paljain jaloin. Avojaloin täällä ei voi juosta pakoon, sillä maa on monin paikoin täynnä teräviä pieniä "piikkipalloja", jotka tarttuvat kiinni kenkään tai jalkapohjaan ja tekevät kipeää. Minun kengänpohjani olivat täynnä niitä ja olin vain kävellyt koululta parisataa metriä kokoontumispaikalle. Paljain jaloin en olisi kävellyt metriäkään.

Joukko saattoi varkaat kokoontumispaikalle, jonne miehet lopulta istuutuivat varkaiden seistessä joukon edessä, puuhun nojaten. He olivat maanviljelijöitä ja paimentolaisia, mutta tänään jokainen oli soturi ja osallistunut vihollisen kiinniottamiseen, siitä juhlinta. Mutta ihmiset olivat myös vihaisia. Varkaat oli jo tuomittu luovuttamaan yhteisölle kaikki lehmänsä, joita oli yhteensä viisi. Toinen riemukas joukko toi ne hetken päästä lähelle kokoontumispaikkaa, myös keppejä heilutellen ja laulaen. Nyt piti vain päättää mitä varkaille tehtäisiin seuraavaksi, mikä olisi lopullinen tuomio. Tätä varten joukko siirtyi uuteen paikkaan ja me poistuimme takaisin koululle, sillä työpäivä oli yhä kesken. Alkuperäiselle kokoontumispaikalle jäi vain kaksi naista, joista toinen itki. Hänen perheensä oli menettänyt kaikki lehmänsä. Hän oli varkaan vaimo.

Joka tapauksessa tiesimme jo silloin, että mikä ikinä varkaiden kohtalo olisikaan, he olivat onnekkaita ollessaan tuomiolla Gendabissa. Tammikuussa, kuukautta aiemmin, oli läheisessä Dirman kylässä karjavaras ensin piesty henkihieveriin ja tämän ollessa yhä elossa, poltettu elävältä. Korruption takia moni poliisille luovutettu varas ostaa itsensä vapaaksi hyvin nopeasti, joten ihmiset ovat usein hyvin vihaisia ja katsovat, että varas saa rangaistuksen ainoastaan, jos he antavat sen itse. Monet uskovat, että ainoa keino lopettaa varkaudet on rankaista niistä niin kovasti, ettei niitä uskalleta tehdä. Elävältä polttaminen jaloista aloittaen ei kuulemma ole mitenkään tavattoman poikkeuksellista, vaikka laitonta tietysti onkin. Mutta Gendabissa ihmiset ovat sivistyneempiä, tiesimme ettei varkaita vahingoitettaisi vakavasti.



Myöhemmin kuulimme, että varkaat oli lopulta luovutettu poliisille. Myös neljäs mies ilmoittautui itse poliisille sanoen, että nämä ihmiset jahtaavat häntä syyttä suotta. Hän sattui olemaan sen miehen setä, jolta lehmä oli alun alkaen viety ja sukulaisuuden takia alkuperäinen uhri halusi auttaa setäänsä. Hän meni poliisin puheille anomaan vapautusta. Tämä ei miellyttänyt kyläläisiä, joille varas oli varas, riippumatta siitä kenen huonetta ja sukua tämä oli. Niinpä suuttuneet kyläläiset rukoilivat yhdessä onnettomuutta miehelle, joka oli lähtenyt pelastamaan väärille poruille hairahtanutta sukulaistaan.

Täällä rukous on vahva ase ja varsin usein käytetty. Esimerkiksi kerran aiemmin joku oli sytyttänyt perheen talon palamaan ja koko perhe oli kuollut. Tekijästä oli epäily, mutta kukaan ei voinut lopulta todistaa sitä varmaksi. Niinpä kyläläiset yhdessä rukoilivat: "Me emme tiedä kuka tämän teki, mutta sinä Jumala tiedät, koska olet hänet luonut. Rankaise häntä antamalla hänelle sama kohtalo, jonka hän antoi muille, polta hänen talonsa äläkä annan hänen enää nähdä seuraavaa kuuta." Mies, jota moni oli epäillyt, kuoli kynttilästä syttyneessä tulipalossa, alle kuukauden kuluttua tapahtumasta. Paikallisten usko näiden rukousten voimaan ja Jumalan oikeudenmukaisuuteen on vahva.

Koska näyttöä ei ollut, neljäs mies pääsetettiinkin lopulta menemään ja hän sai pitää lehmänsä. Opettajat arvelivat, että hänet tullaan sulkemaan yhteisöstä eikä kukaan auta häntä missään asiassa, mikä tekee elämästä hyvin hankalan. Luultavasti ainoa keino saada anteeksiantamus, on luovuttaa suosiolla lehmänsä ja sitten teko katsotaan kuitatuksi.

Lopputulos siis oli, että varkaat veivät yhden lehmän, mutta menettivät viisi, yhden varkaan päästessä pälkähästä – ainakin vielä tässä vaiheessa. Joitakin päiviä myöhemmin varkailta viedyt lehmät teurastettiin ja niistä laitettiin ruokaa, jonka kyläläiset söivät yhdessä, hyvällä ruokahalulla. Ja kuinka kävikään varkauden alkuperäiselle uhrille, lehmien omistajalle? Hän sai kyllä lehmänsä takaisin, mutta joutui moottoripyöräonnettomuuteen vielä samana päivänä, kun sai päälleen pahan rukouksen. Sairaalassa maatessaan hän oli luvannut luovuttaa yhden häristään yhteisölle, jotta nämä lakkaavat rukoilemasta hänelle lisää onnettomuutta eli hän on nyt yhden lehmän sijasta yhtä härkää köyhempi. Sen pituinen se draama.

Kuukausi ilman

Nyt on eräänlainen kuukausimerkkipäivä, joten listasin asioita, joita ilman olen ollut kuukauden. Listalta puuttuvat muutamat olennaiselta vaikuttavat asiat kuten perhe, ystävät, televisio, jääkaappi, halaukset ja meikkaaminen, koska todelliset ystävät ovat olleet mukanani täälläkin, televisiota olen katsonut pari kertaa paikallisessa ruokapaikassa, limpparia saa ostettua jääkaappikylmänä, Anja saapui seurakseni ja suomalaiseen tyyliin halasi minut kunnolla heti kättelyssä ja häihin olen kerran meikannut. Mutta nyt itse listaan eli olen nyt ollut kuukauden ilman:

• auton ajamista
• lemmikkejä
• palkkatyötä
• juustoa
• saunaa
• suomenkielisiä ja suomalaisia uutisia (oikeastaan kutakuinkin mitään uutisia: tietoni maailman tapahtumista perustuu neljään kuukauden aikana lukemaani sanomalehteen ja yhteen ruokapöytäkeskusteluun muutaman britin kanssa)
• vaatekaappia
• uunia ja sähköhellaa
• pitkiä aamu-unia
• pyykki- ja tiskikonetta
• ketsuppia ja sinappia
• hintalappuja
• pehmeää sänkyä ja tyynyä
• raanaveden juomista
• rajoittamatonta netin ja puhelimen käyttöä
• postiluukkua tai -laatikkoa eli postin kotiinkantosysteemiä (täällä on postilokerot postitoimistossa ja yhden lokeron voi jakaa suurikin joukko ihmisiä, esim. monen posti tulee vaikkapa kirkon lokeroon)
• minkäänlaista etanapostia, mukaanlukien lehdet ja mainokset
• löhösohvaa
• katuvaloja (as we know it)
• off-sesongin hedelmiä (esim. appelsiineja ei saa tähän aikaan mistään)
• viimeisiä käyttöpäiviä
• kokonaista vuorokautta puhtain koivin
• broileria
• vilpittömän onnellisen näköisen koiran tai kissan näkemistä
• lihaa jota ei ole teurastettu ostopäivänä (tosin ostopäivästä voi olla jo pari päivää eikä liha ole yleensä tässä välissä käynyt jääkaapissa)
• rappukäytävä-ääniä
• kahvinkeittimellä keitettyä kahvia
• vaakaa
• lämpömittaria (en tiedä yhtään paljonko täällä on tai on ollut lämmintä)

Muutama muukin asia vielä tulisi mieleen, mutta ihan kaikesta ei sentään passaa blogissa kirjoittaa.

Pelottavan punainen taivaanranta

Koska sain aamulle vielä  pienen nettiarmopalan, kirjoitan teille hieman paikallisia uutisia. Muita uutisia en juuri ole kuullutkaan, televisiota ei joko ole tai kieli on swahili, englanninkielistä sanomalehteä en ole nähnyt pariin viikkoon ja nettiaikaa ei ehdi käyttää uutissurffailuun. Mutta paikallisista uutisista olen edes ihan vähän perillä.

Viime viikolla eräänä iltana talon isäntä tuli sanomaan, että tulkaa katsomaan; nyt on taivaassa joku vika, se ei näytä normaalilta. Ja totta tosiaan, musta tähtien täplittämä taivas oli muuttunut koilisreunaltaan punaisen hehkuvaksi. Suomessa suuren kaupungin valot näyttävät suunnilleen samalta pienen matkan päästä katsoen, mutta täälläpäin ei ole suuria, valaistuja kaupunkeja. Kun taman tiesi, hehkuva taivas oli pelottava.

Kysyin voiko tuo olla tulipalo, mutta minulle sanottiin että vaikka on kuivaa, ei ole riittävän kuivaa maastopaloille. Siinä me ja joukko naapureita sitten seisoimme ja ihmettelimme hehkua. Jotain isoa sen oli joka tapauksessa oltava, siitä ei päässyt mihinkään. Ja vaikka kuinka mietin, en keksinyt mitään muuta vaihtoehtoa kuin tulipalon.

Pian seuraamme liittyi joku asiasta enemmän tietävä, ja saimme kuulla, että intialaisten sokeriruokoviljelmät ne siellä palaa jossain Babatin takana, paimentolaiset ovat ne sytyttäneet. Konflikti on alkanut jo vuonna 2007, jolloin paimentolaiset olivat päästäneet karjaansa laiduntamaan intialaisten maille (tosin jos saivarrellaan, niin tarkkaan ottaen kukaan ei varsinaisesti omista maata täällä, vaan vuokraa sen valtiolta 99 vuodeksi kerrallaan). Tuolloin oli ilmeisesti tapettu karjaa ja myös karjan omistaja oli saanut surmansa.

Tilanne on siitä pitäen hautunut enkä tiedä kovin tarkkaan välivaiheita, mutta mennellä viikolla se roihahti uudestaan ilmiliekkeihin – tällä kertaa hyvin kirjaimellisesti. Karjaa oli taas päästetty intialaisten ranchille (laidunmaata), sitä oli tapettu ja suuttuneet paimentolaiset olivat päättäneet polttaa intialaisten farmin (viljelysmaata), yhteensä 8000 hehtaaria sokeriruokoa. En tiedä pitääkö luku todella paikkansa, mutta näin olen antanut itselleni kertoa. Ja samalla poltettiin talot ja traktorit, mutta ihmisiä ei tiettävästi kuollut.

Osa tuntuu olevan sitä mieltä, että paimentolaiset ovat olleet piittaamattomia ja julmia, ja intialaisten suuttumus oikeutettua. Toiset taas tuntuvat ajattelevan, että varmastikin karja oli vain läpikulkumatkalla siirtymässä paikasta toiseen ja intialaiset ylireagoivat. Oli miten oli, nyt odotamme mitä tuleman pitää.

Joku oli sitä mieltä, että tästä voi tulla jopa poliittinen konflikti Intian ja Tansanian välille, koska eräs intialaisista on täkäläisen parlamentin jäsen ja sikäli erityisellä näköalapaikalla oleva henkilö. Toiset taas olivat sitä mieltä, että nyt tämä meni niin överiksi, että valtio tulee ja pistää stopin asialle ja konflikti saadaan vihdoin loppumaan.

Mutta jotenkin kummasti se pätee täälläkin, että niin kauan kuin konflikti ja kriisi ei ole takapihallasi eikä kukaan tuo sitä tv-ruutuusi, se on vain ”tuolla jossain”. Gendabin kylältä ja sen Harghushayn sivukylältä katsoen kaikki tämä tapahtuu jossain kaukana eikä juurikaan kosketa meitä, värjää vain taivaanrantamme. Menimme jatkamaan ruoan laittamista.

Kynän & kameran taltioimaa

Minulla oli tälle viikonlopulle mielessäni montakin asiaa, joista halusin teille kirjoittaa, mutta nettiaikani typistyi murto-osaan suunnitellusta, joten mahdollisuuteni ovat rajalliset. Ehkäpä on taas yritettävä tehdä päivän retki Kateshiin nettikahvilaan seuraavaa Babatin käyntiä odotellessa. Tässä kuitenkin ainakin hieman kuvia ja kuulumisia.

Kateshin paikalliset markkinat koettu. Ne pidetään joka kuun 9.-10. ja 28. päivä. Opin että markkinat on näkemisen väärti, mutta bussit ammuttu täyteen vielä tavallista tehokkaammin eli kannattaa vähän pelata, että saa istumapaikan. Opin myös ettei Visalla tai Masterilla saa rahaa Kateshista, joten tyydyin katselemaan hulinaa tekemättä ostoksia. Lehmät, lampaat, vuohet, kanat, kengät (uudet ja käytetyt), vaatteet, vihannekset, hedelmät, maissi, riisi, peruna ja kaikenlainen krääsä vaihtoivat omistajaa. Koska alueen maissi- ja papusatoa vasta odotetaan, ihmisillä on nyt vähän rahaa ostaa mitään. Tämään meillä, mzungulla ja moafricalla, oli siis sama ongelma.

Maissista ja pavuista puheen ollen on todettava, että sato on kuivuuden takia vaarassa, koska pariin viikkoon ei ole satanut ollenkaan. Ellei sadetta tule lähipäivinä, ongelma on iso ja todellinen. Pavuista luultavasti on jo menetetty suuri osa; vaikka vettä tulisikin, sato jää pieneksi. Sekä sateessa että satokauden vaiheessa on paikallisia eroja, mutta monin paikoin tilanne näyttää huonolta. Ja jos ainoa rahasi tulee maasta, tämä on kova isku perheelle... Myös edellinen auringonkukkasato jäi erittäin huonoksi, joten nyt tärkeän öljyn hinta on poikkeuksellisen huima. Maissit ja pavut ovat kuitenkin perusruokana vielä tärkeämpi, joten lähettäkää ne lumisateet sieltä Suomesta tänne meille, kiitollisina otetaan vastaan!

Opettajille on omat maatilkut, shambat, koulun liepeillä ja yhdellä opettajista on jopa kastelusysteemi. Kuivuuden lisiessä vedenpaine on kuitenkin käynyt sen verran heikoksi, ettei kastelusta enää tule oikein mitään. Sankoilla vettä kannetaan kukille ja istutetuille puuntaimille, mutta maissin kasteluun menetelmä on mahdottoman työläs.

Pyykkipäivä meidän takapihalla. Vihdoin minäkin sain pestä omat vaatteeni ja tällä viikolla sain jopa luututa oman huoneeni lattian. Tästä viraan ja valkoisen osasta on pitänyt pyritellä irti ihan tosissaan, mutta pienin askelin asia kuitenkin edistyy. En minä tänne passattavaksi tullut, vaan töihin. 

Ruoka kyllä tehdään alusta loppuun itse, mutta se mikä valmiina ostetaan on usein melkoista huttua, kuten leipä, useimmat mehut ja vaikkapa tämä margariini, jota ei tarvitse säilyttää kylmässä.

Kävimme hurvittelemassa ihmisten ilmoilla – eli kirkossa. Rahankeräys seurakunnan palvelijoille kesti loputtoman kauan, kun jokaiselta kysyttiin erikseen lahjoitettava summa, joka useimmiten vielä ilmoitettiin ääneen muulle seurakunnalle. Päälle kerättiin vielä tavallinen kolehti. Ei ole kirkolla helppoa täällä. En ole kuitenkaan enää aivan varma onko tämä vaivan väärtiä, vaikka jotain vaihtelua Gendabissa vietettyihin viikonloppuihin tuokin. Onneksi sekä swahilini että iraqin kieleni ovat niin huonot, ettei tule ainakaan oppiristiriitoja. Meitä oli kirkossa kaksi, jotka ei ymmärretty mistään mitään: minä ja kolehtiin lahjoitettu kana.

  

Gendabin kylänraitilla sunnuntaikävelyllä. 

Täällä kaktukset on jotain ihan muuta kuin ne kastelematta jääneet, pienet, söpöt piikkipallerot ikkunalaudoilla.

*

Manikyyri- ja pedikyyripäivä. Muutkin ovat huomanneet vaikeuteni pitää valkoiset jalat valkoisina, joten minulle tarjottiin muovisäkin palalla ja saippualla hinkkausta pinttyneisiin jalkapohjiini. Sitten otin ja hajotin kynsileikkurini, joten ei auttanut kuin opetella paikalliseen tyyliin leikkaamaan kynteni partaterällä. Kovasti nauroivat sekä meidän kummille kynsienleikkuutavoillemme että minun kömpelöille ensiyrityksilleni.

*

Paikkasin halvan repun irtoamassa olevan olkaimen ja parsi mustalla langalla sinisten alushousujen repsottavan kuminauhan. Täällä kaikki käytetään loppuun, pienistä rispaantumisista ei piitata, joten siinä hengessä.

*

Ette kuulkaa usko kuinka vaikeaa voikaan olla selittää juusto, marja, pizza, hampurilainen, ketsuppi tai revontulet?! Tai savupiippu? Täällä kun tulia pidetään majoissa sisällä eikä mistään putkista, piipuista tai hormeista ole tietoakaan.

Minua oltiin aiemmin varoiteltu, että pitäisi tukkia ovenalus iltaisin, ettei tule rottia nakertamaan omaisuuttani. Tänään siivotessa löysin lattialta puoleksi syödyn pähkinän (pähkinäpussi oli pöydällä) ja myöhemmin päivällä minulle esiteltiin tämä kaveri. Rotaksi väittivät, mutta jokin pienempi hiiro kuitenkin. Oli miten oli, meistä kahdesta hänelle kävi huonommin, mutta silti mielellään välttäisin näitä yöllisiä kohtaamisia jatkossa...

Tänään nautin opettamisesta! Ei mitään mullistavaa, mutta oppilaat tuntuivat hoksaavan, sain tehdä asioita omalla tavallani ja iltapäivän extra-ryhmässä Kultakutri ja kolme karhua oli hitti. Kun sanoin haluavani lukea oppilaille kirjoja, jotka toin mukanani - esim. Pinoccio, Gulliverin matkat ja Robin Hood - evästys oli, että kokeillaan vaan, mutta täkäläiset eivät kuulemma perusta tarinoista. Ihmisillä on liian kiire pyörittää arkea ja kun iso osa vanhemmista ei osaa lukea, kirjoja ei lueta eikä tarinoita arvosteta. Mutta pah, etteivät muka arvosta tarinoita! Kaikki lapset rakastaa hyviä, hyvin kerrottuja tarinoita, mutta kaikki vaan ei tiedä sitä vielä.

* 

Tänään käytiin myös hyvä keskustelu ruumiillisesta kurituksesta. Näkemyksemme eivät edelleenkään kohtaa eikä tunnu menevän päivääkään ilman, että keppi viuhuu jossain, mutta ehkä ymmärrämme toisiamme hivenen paremmin.

*

Vincent, nuorin V-kidseistä, on päässyt tämänhetkiselle suosikkinaurujeni TOP 3 -listalle heti K. Hämäläisen ja H. Halmisen jälkeen :)

* 

Jäähyväisten aika eli letitpurkupäivä, lettien kesto vain vajaat pari viikkoa. Tervetuloa taas ongelmatukka ja tukkaongelmat. Mutta oli itse asiassa ihan mukava istua naapurin rappusilla nopeasti pimenevässä illassa ja purkaa lettejä "naisten kesken", aivan erityisesti naapurin "mummo" on minusta jotenkin hauska persoona ja yritämme tulle parhaamme mukaan juttuun englannin ja swahilin sekoituksellamme.

*

Uusi opettajapariskunta aloitti työt koululla. Ylellisyyttä: heillä on moottoripyörä!

Opettajainhuone muutti pienestä toimistosta isoon luokkaan, koska meitä on nyt niin paljon. Muutossa pöydät kannettiin ronskisti tavaroineen päivineen ja tietenkin juuri minun pöytäni kippasi...

Anja saapui Suomesta seurakseni kuukauden ajaksi. Pyysi kertomaan kaikille tutuilleen tätä kautta, että on onnellisesti perillä ja voi hyvin. Kuvassa Anja signeeraamassa koulun vieraskirjaa eli on nyt virallisesti kirjoilla. Tänään meillä oli vieraana myös kartoitusmatkalla oleva brittiläinen Mark. Markin kanssa oli hyvä harjoitella vaihteeksi sujuvaa englantia, kun täällä on tullut tapa puhua vähän turhankin hitaasti ja selkeästi. Ja Anjan kanssa oli hyvä harjoitella Suomea, yllättävän kankeasti muuten irtosi ihan ensi alkuun ja välillä vaihtui ihan vaan vahingossa englantiin.

Matka Gendabista Babatiin on aika rÿkkyinen eivätkä edes täkäläiset sitkeät, urheat autot aina kestä. Puskuri tippui kiinnikkeistään ja kun ei miehet saaneet toisen puolen pultteja auki, niin minä reippaana tyttönä väänsin (omistajan luvalla) puskurin irti ja solmin muoviristikon narulla kiinni ja päästiin jatkamaan matkaa, lisävalo'puskuri takapenkillä. Mark ihmettelee tilannetta ja pian hämärtyvää iltaa.

Kyllä, suihkusta voi saada sähköiskun (tämä on näitä Babatin ihmeitä). Mutta ei hätää, olen hengissä ja matka jatkuu :)