Kriisi jatkuu, tilallinen murhattu

Kirjoitin aiemmin siitä, kuinka minä ja tansanialainen perheeni ihmettelimme maagisesti yössä loimuavaa taivaanrantaa. Tuolloin maissiviljelmät paloivat Babatin lähellä, suurtilallisen ja karjankasvattajien vuosia kytenyt kriisi oli kirjaimellisesti roihahtanut liekkeihin. Kriisi ei edelleenkään näytä laantuneen hallituksen varoituksista huolimatta, sillä samalla alueella on pari päivää sitten suurtilallinen Sifael Jackson tapettu julmasti väijytyksessä, käyttäen keihäitä ja viidakkoveitsiä (BBC:n uutinen aiheesta). Tänä vuonna jo neljä tilaa on joutunut hyökkäyksen ja tuhopolttojen kohteeksi.

Tansanian valtio suosii nykyään itsenäisyyden jälkeisestä linjastaan poiketen suurtiloja mm. maksimoidakseen ruoantuotannon ja maatalouden kehittymisen, mutta pienviljelijät syyttävät toiminnan vaarantavan heidän elinkeinonsa. Valtio puolestaan pelkää väkivaltaisuuksien karkoittavan investoijia, jotka ovat elintärkeitä Tansanian "vihreälle vallankumoukselle", jonka tavoitteena on kehittää maanviljelyä ekologiselta pohjalta tehokkaammaksi, ja sen avulla vähentää mm. kuivuuden aiheuttamia riskejä ja nostaa pienviljelijöitä pois köyhyydestä (ks. AGRA - Alliance for a Green Revolution in Africa). Maataloudella on valtava merkitys Tansanialle ja tansanialaisille, sillä se kattaa kolme neljäsosaa maan viennistä ja noin 80% väestöstä saa siitä elantonsa.

Tansaniaa tarjoiltu opiskelijoille

Tänään pidin Laukaassa Bovallius-ammattiopiston opiskelijoille kaksi tilaisuutta, joissa kerroin kokemuksiani Tansaniasta. Yritin valita kuvia mahdollisimman konkreettisista aiheista sekä jonkin verran kuvia, jotka edes etäisesti liittyisivät meillä opiskeltaviin asioihin. Lisäksi toin paikalle kankaita, keihäitä, eebenpuisia eisineitä ja muuta aarteistoa.

Tilaisuudet kestivät noin tunnin kumpikin ja ne olivat ainakin minulle itselleni todella mukavia: opiskelijat olivat hyvin mukana ja esittivät ison joukon hyviä kysymyksiä: miksi afrikkalaisilla on musta iho, mitä villieläimiä näin, millainen on paikallinen hedelmätori, oliko kaktuspuissa piikkejä, mitä kieltä siellä puhutaan ja millaisia käsitöitä Tansaniassa tehdään? Opiskelijat lähettivät alkuvuodesta Harghushayhin myös kirjeitä ja oli hienoa näyttää autenttisin kuvin, että ne ovat löytäneet tiensä perille.

Olen työskennellyt kohta 10 vuotta Bovallius-ammattiopiston (aiemmin Kuhankosken erityisammattikoulu) palveluksessa, mutta viime vuosina ensin kv-hankkeen ja sittemmin viestinnän vallattua työaikani, tapaan opiskelijoita nykyään harmittavan vähän. Siksi tällaiset päivät ja kohtaamiset ovat aivan ihania, hyvin tärkeitä minulle. Ja sen myötä ei vaan voi välttyä kaipaamasta opettajan työtä Tansaniassa, vaikke se aina helppoa ollutkaan. Individualisti kaipaa yhteisöä, asioiden kanssa painija nenätysten olemista?

Mutta kiitos kaikille päivästä, saadusta palautteesta ja syntyneistä keskusteluista - jäi hyvä mieli!

Iloisia jälleen- ja ensitapaamisia tiedotustilaisuudessa

Olen ollut nyt kuukauden kotimaisemissa ja blogissa on ollut luvattomankin hiljaista. Kotiutumisessa, työssä ja elämässä on ollu sen verran ajattelemisen aihetta, että Tansanian kokemukset ja kaipaus on painettu pinnan alle odottamaan sitä, että on taas voimia päästää ne iholle, aikaa katsoa niitä kunnolla.

Viime viikolla tuli eteen yksi niistä hetkistä, jotka ovat väkisinkin saaneet minut palaamaan ajatuksissani Tansanian taivaan alle: osallistuin Sinituotteen tiedotustilaisuuteen, jossa kerrottiin tiedotusvälineille ja omalle henkilöstölle projektin vaiheista ja minun ja Anjan kokemuksista paikan päältä. Valmistautuessani tapahtumaan kaivoin esiin kaikki ne kuvat, jotka ovat koneellani yhä koskemattomana ryppäänä, lajittelematta, karsimatta. Totesin, että hyvistä järjestelyaikomuksistani huolimatta kuvat olivat kuukauden jälkeenkin yhtä sekaisin ja käsittelemättä kuin kokemukset. En ollut juurikaan ajatellut kumpiakaan ja siinä ne taas olivat: kuvat tietokoneen näytöllä ja tunteet pinnassa, tuttuna möykkynä sydänalassa.


Tiedotustilaisuuden osallistujia Sinituotteella, Hausjärvellä, Erkylän kartanon mailla.

Tiedotustilaisuus järjestettiin Hausjärvellä, Erkylän kartanossa. Kartanon päärakennus on rakennettu 1800-luvun puolivälissä ja miljöö erittäin viehättävä. Erkyläjärven rannalla sijaitsee myös Suomen ensimmäinen kansakoulu, 1857 toimintansa aloittanut Eskon koulu, jonka toiminnan kartanon rakennuttaja ja silloinen omistaja Johan Reinhold Munck rahoiti. Ja nyt, 150 vuotta myöhemmin, Munckin perilliset ovat rakentaneet koulun Tansaniaan. En voi kieltää etteikö ajatus olisi minusta viehättävä; se kuinka paikalla ja suvulla on historia, josta punoutuu tarina vuosisatojen yli nykypäivään ja että siinä tarinassa on sijaa hyvyydelle.

Sinituotteen henkilökunta otti minut erittäin lämpimästi vastaan ja kaikki vaikuttivat vilpittömän kiinnostuneilta projektista. Näen blogini tiedoista, että Sinituotteen väkeä on käynyt ahkerasti ja säännöllisesti lukemassa myös tätä blogia eli kiinnostus ei tiivistynyt vain yhteen satunnaiseen iltapäivän hetkeen. Kiitos siitä kaikille teille jotka Erkylässä tapasin ja teillekin joita en tavannut: osallisuuden ja yhteisen tekemisen henki välittyi ja lämmitti - teissä ja firmassanne on jotain omanlaistaan taikaa.

Erkylässä tapasin myös matkaystäväni Anjan ensimmäistä kertaa kotiinpaluuni jälkeen ja ilo oli varmasti molemminpuolista. Tapasin vihdoin myös Johanna Hamro-Drotzin, joka vastaa Sinituotteella kouluprojektista ja jonka kanssa olemme vaihtaneet lukemattoman määrän sähköposteja ja puhuneet puhelimessa, muttemme koskaan tavanneet. Tuntui silti kuin olisimme vanhoja tuttuja. Lisäksi tapasin Johannan vanhemmat, Ilkka ja Monica Brotheruksen. Nämä ihmiset ovat saaneet aikaan sen, mitä minä Harghushayssa näin ja josta opin olemaan ylpeä ja jonka pieneksi osaksi myös minä olen tullut.


Mirja ja Anja - iloinen jälleennäkeminen tansanialaisissa tunnelmissa.

Paikalla oli myös lehdistön edustajia. Kuvia katsettiin, kangoja leviteltiin, kertomuksia kerrottiin, muistoista tehtiin faktoja, kysymyksiin vastattiin ja virallisen osuuden jälkeen projektin tulevaisuudesta keskusteltiin kartanon kuistilla niin, että päivä ehti jo taipua illaksi ennen kotimatkaa. Päivä oli hyvä. Lämpimät ajatukset siivittivät kotimatkaani halki suomalaisen maiseman ja valoisan kesäillan.

Jotkin asiat eivät muutu ja yksi niistä on näemmä tämä runsassanaisuuteni. Halusin vain lyhyesti kertoa, että Sinituote järjesti tiedotustilaisuuden, jossa tapasin hienoja ihmisiä ja jonka ansiosta ja takia olen joutunut aloittamaan taas omien kokemusteni ja ajatusteni työstämisen. Siinä se lyhykäisyydessään.

Mutta kun niin paljon on aina kerrottavaa! Ehkä se on vähän turhaakin tarinointia, mutta ehkä kuitenkin lopulta ihmiselle onneksi - silloin asiat yhä koskettavat, ihmiset kohtaavat, ajatukset ja sanat elävät elämäänsä.

Mirja lähtee, mutta blogi elää

Olen lopettelemassa vapaaehtoistyöni Tansaniassa, vaikka jonkinlaista "lomaa" on vielä viikko jäljellä maan katseluun. Lähdemme siis pohjoiseen Gendabin ja Babatin maisemista enkä liene enää juurikaan netin äärellä - oletan. Koska nettiyhteydet ja sitä kautta blogin päivitysmahdollisuudet ovat muutenkin olleet täällä rajalliset ja näkemäänsä ja kokemaansa varmaan tulee vielä sulateltua Suomessakin, blogin päivitys tulee jatkumaan vielä reissun päätyttyäkin.

Toivon myös, etteivät siteeni ja suhteeni Tansaniaan lopu kokonaan kotiutumisen jälkeen, vaan yhteys säilyy ja ehkäpä kantaa hedelmää myös blogin aineksiksi myöhemminkin? Esimerkiksi Bovallius-ammattiopiston opiskelijoiden ja Harghushayn oppilaiden orastava kirjeenvaihto on yksi yhteys Suomen ja Tansanian välillä, joka ilahduttaa minua kovasti. Mutta nyt alan valmsitautua viimeiseen vierailuuni Singellä huomisaamuna ja sen jälkeen olen virallisesti lomalla. Palataan blogin merkeissä taas, mutta ehkä seuraavan kerran Suomen kamaralta?

Ystävät ja rakkaat, pian siis nähdään!

Loving and leaving Gendabi

Kirjoittelen tätä nyt Babatissa, Royal Beach Hotelin somassa, pyöreässä olkikattomökissä, ja tunnen itseni turistiksi tässä maassa, joka on viime kuukausina ollut minulle koti. Tunne on kummallinen: yhtä aikaa tuntee itsensä käsittämättömän vieraaksi ja samalla toisaalta myös vapaaksi, lomalla olevaksi.

Viime päivät Gendabissa olivat samalla tapaa ristiriitaisia. Iloitsin suunnattomasti isäni ja rakkaani saapumisesta Tansaniaan ja nautin yhteisestä tekemisestä ja meitä ympäröivistä tapahtumista täysin siemauksin, mutta tein samalla jo lähdön surutyötä. Päälle podin vielä klassista lomallelähtöstressiäni yrittäessäni saada kaiken valmiiksi ja työpöydän opettajanhuoneessa tyhjäksi. Rankkoja mutta hyviä päiviä siis.

Kyläpäällikkö solmii valkoisia vieraitaan lahjakankaisiin.

Kävimme Gasaboyssa tutustumassa hieman huonommalla tolalla olevaan naapurikouluumme ja seuraamassa barbaiq-heimon perinteistä tanssia hyppimisineen ja huudahduksineen (tästä yritän teille kirjoitella ja laittaa kuvia myöhemmin hieman enemmän). Urakoin ahkerasti viimeisiä töitäni pois ja töiltä yli jäävä aika täyttyi myös luontevasti ohjelmasta: pelasin oppilaiden kanssa vielä viimeisen erän netballia, tutkailimme kalalammikoiden tilaa, kyläneuvoston edustajat kävivät tervehdyskäynnillä ja hyödynsin tilaisuuden sitouttaakseni kyläläisiä entistä tiiviimmin projektivastuuseen, kuvia otettiin ja iltajuhlaamme varten ostamani vuohi teurastettiin talon nurkalla. Hyvä varmaankin, että oli muuta ajateltavaa kuin edessä häämöttävä lähteminen?

Viimeinen yhteinen netball-peli Harghushayn tyttöjen kanssa.

Vuohen teurastus iltajuhlaamme varten, apuna oppilaita.

Siitä huolimatta koulun ja talon väliä kulkiessani katselin keltaisena hehkuvaa auringonkukkapeltoa, kypsyvää maissisatoa ja auringossa kuivuvia papuja. Kaikki tämä oli ollut matalaa, uutta kasvua kun tulin, lupaus tulevasta sadosta. Yhdessä kyläläisten kanssa olimme odottaneet viipyviä sateita, tuijotelleet taivasta. Maissi ja minä olimme kasvaneet täällä samaan aikaan.

Hanang vartioi tunnollisesti, kun auringonkukat ja lapset kasvavat. EDIT: Ja Kalpan kannatus...

Iltajuhla opettajien kanssa vietettiin hyvän ruoan äärellä eli suomalaiseen tyyliin tarjottiin alkupalaksi keittoa ja pääruokana oli tansanialaisittain vuohta muutamassa eri muodossa sekä riisiä, perunaa ja kaalisalaattia. Jälkiruokana oli suomalaisia lettuja muistuttavia chapateja suomalaisen marjahillon kanssa sekä Suomesta tuotuja kermakaramelleja.

Juhlassa kuultiin lämminhenkisiä puheita, pidin pienen loppuesittelyn materiaaleista ja opetusvälineistä joita koululle olin jättänyt (kiitos Anja kaapista, oli yliveto apu näiden järjestämisessä!), minulle lahjoitettiin pari seeprojen koristamaa kitengeä ja minä puolestaan lahjoitin koululle Anjan lähettämät kellot ja isäni vaivalla löytämät frisbeet sekä jaoin lisäksi opettajille Suomesta tuliaisina tulleet lippikset, kuorimaveitset, silmälasit ja käytetyt vaatteet. Luulen että lopputuloksena olimme kaikki kylläisiä, iloisia yhteisestä hetkestä ja tyytyväisiä myös saamiimme lahjoihin. Olin hiljaisesti kiitollinen siitä, ettei tämä ollut vielä jäähyväiset, vaan iloinen hetki jonka saatoin tallentaa mukavien muistojen osastolle.

Opettajat iltajuhlassa uusine aurinkolaseineen ja lippiksineen.

Viimeisenä aamuna oli vielä yhteinen aamupala rehtorin perheen kanssa, kyläneuvoston edustajien uusi tervehdyskäynti lahjojen kera, loppujen tavaroiden pakkaus, vielä muutamien puhelinnumeroiden tallennus ja opettajien kanssa yhteinen kuva koulun portailla. Sitten ei ollut enää mitään mihin käyttää energiansa, mitään mihin suunnata ajatuksensa. Oli lähdön aika.

Opettajien kanssa tässä on seisoskeltu monet kerrat, nyt viimeistä kertaa yhdessä. Kaksi opettajaa tosin on joukosta poissa.

Oman perheen ja V-kidsien hyvästely otti tosi lujille, mutta vasta opettajanhuoneen portailla pääsivät kyyneleet karkuun. Pyyhin silmäni, juttelimme vielä hetken kuskia odotellessa ja ajattelin että kyllä tämä tästä. Mutta kun kaikki oli kätelty ja jäljellä oli vielä Madam Giray, Pauliina, perheeni emäntä. Hänestä oli tullut minulle kuin sisko, olimme olleet kolme kuukautta samaa perhettä. Näin että hänellä oli sama tunne, sama möykky sydänalassa, sama tieto tulevasta ikävästä. Se oli liikaa. Halasin ja hyvästelin, itkin kun nousin autoon, itkin kun vilkutin, itkin kun koulu hävisi jonnekin selkäni taakse. Itkin kun auto keikkui pois Harghushaysta ja kääntyi seuraamaan Hanang-vuoren ympäri kiertävää tietä. Kyyneleet loppuivat pian, mutta sisimmässäni itkin yhä, kun vuoren tuttu hahmo alkoi jo kadota pilviin ja etäisyyteen. 

Tämä on ollut minun perheeni kolme kuukautta, nämä olivat ne haikeimmat jäähyväiset. Taustalla pilkistää reppu jo pakattuna.

Innokasta odotusta ja hiipivää haikeutta

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet ristiriitaisia: olen yhtä aikaa potenut lähestyvän lähdön haikeutta ja kaivannut kovasti ystäviäni Suomesta. Olen ajatellut aivan liikaa siihen nähden, ettei ole ollut ketään kenen kanssa oikeasti ruotia asioita ja tuntemuksia. Pidän kovasti ihmisistä täällä, mutta kielitaidollisista, ajankäytöllisistä ja persoonakohtaisista syistä keskustelut eivät useimmiten ole erityisen syvällisiä tai henkilökohtaisia, enemmän juttelua tai ajatusten vaihtoa keskiraskaassa sarjassa. Toki poikkeuksiakin on ja ne ovat aina olleet erityinen ilo.

Tiedän kuitenkin jo nyt, että tulen kaipaamaan tätä paikkaa ja näitä ihmisiä suunnattomasti, niin paljon että se sattuu, puristaa sydänalaa. Suomesta lähtiessäni tiesin, että näen kodin, rakkaani, ystäväni ja lemmikkini pian taas uudestaan, mutta täältä lähtiessä en tiedä tulenko koskaan takaisin ja jos, niin milloin? Ovatko nämä lopulliset jäähyväiset, sulkeutuuko tämä luku elämästäni vai risteävätkö polkumme uudestaan? Onko tämä jonkin alku vai loppu?

Mielenkiintoinen ilmiö on ollut, että kaikki opettajat ja muutama tuttu kauppias ovat vuoronperään kysyneet minulta, milloin tulen takaisin. Kukaan ei ole kysynyt, tulenko joskus takaisin. Ehkä se on vain heidän tapansa toivottaa tervetulleeksi uudestaan, mutta hassulta se säännönmukaisuudessaan silti tuntuu. Näkyykö se jotenkin naamasta, että tulen vielä jonain päivänä takaisin, onko se niin päivänselvää heille, vaikka minulle ei?

Jäljellä on kutienkin vielä kaksi viikko ja suureksi riemukseni saan viettää ne yhdessä kahden minulle tärkeän ihmisen kanssa; rakkaani ja isäni. Olen viimeisen viikon odottanut heitä innolla, jollaista en hyvään toviin muista kokeneeni - olen odottanut lauantai-iltaa kuin lapsi joulua! Jaettu kokemus tuo varmasti aivan uusia mahdollisuuksia peilata näkemäänsä ja kokemaansa, ja ehkä he täällä käytyään myös ymmärtävät hieman paremmin, mitä minä jään kaipaamaan. Tosin epäilen salaisesti, että he vain tulevat varmistamaan, että maltan lähteä kotiin..? Mutta lähden kyllä, mielellänikin jo, mutta sitä en tiedä jääkö Tansania ikuisesti iholleni, vai peseytyykö se hiljalleen pois, haalistuen aikayksiköiden virrassa lähes näkymättömiin. Minä en todellakaan vielä tiedä.

Mutta sen tiedän nyt kipeästi, että ihminen voi yhtä aikaa surra ja iloia samaa asiaa; lähtöä.

Tuulta ja aurinkoa
laihoja koiria
repaleisia paitoja
kiiltäväkylkisiä vuohia
liitupölyä
ja likaiset jalkapohjat

Tässä ei ole mitään tuttua
ja silti kaikki
Minä kietoudun tähän maisemaan
kuin kirkasväriseen kangaan
ja uskon että näin on ollut aina

Uutiset
totisena loistavat hehkulamput
baari-illat
käskystä käynnistyvä auto
viileän kaupan käytävillä tehtävät valinnat
komedian väliajalla
kahvia ja pullaa
haitarimusiikkia kuulaassa kesäyössä

Missä minä olin silloin
kun sellaista unta näin?

Oppilaiden kodeissa kyläilemässä

Tämä on eräänlainen yhden päivän matkakertomus, joka sisältää tyttöjä, taloja, vaatimatonta ruokaa, kitkerää maitoa ja erittäin-matalia-jakkaroita. Ei siis varsinaisesti lyhyttä ja napakkaa luettavaa. Laiskasti lukevat tai kiireessä surffaavat voivat taas keskittyä kuvien kateseluun - jokaiselle jotain.

Olin eräänä sunnuntaina itsekseni pienellä kävelyllä, kun törmäsin lehmien juottopaikalla oppilaaseeni, seitsemäsluokkalaiseen Elisabethiin. Keskustelu jäi harvasanaiseksi, mutta hänen kielitaitonsa riitti kutienkin toivottamaan minut tervetulleeksi kyläilemään luokseen, "sit in the house" kuten hän asian ilmaisi. Kiitin kutsusta, kieltäydyin kohteliaasti ja heilautin läksiäisiksi kättäni: ”Tomorrow, kesho”, nähdään huomenna. Kuten myöhemmin sain todeta, eleeni (tietenkin?) tulkittiin lupaukseksi tulla käymään kylässä seuraavana päivänä.

Olin hieman hämmentynyt, kun koulun jälkeen minua odotettiin tilille lupauksestani. Se tehtiin niin ujosti mutta innokkaasti, etten oikein tiennyt kuinka moisesta raatsisi kieltäytyä. Emmin silti, koska opettajana voisin asettaa oppilaat näin eriarvoiseen asemaan. Lisäksi en voinut paikallisten kielitaidolla ja omalla tökköswahilillani odottaa minkäänlaista kunnollista keskustelua, ja vierailusta saattaisi tulla lähinnä kiusallinen. Olin toki käynyt muutamissa kylän taloissa, mutten ilman paikallisen opettajan seuraa. Ja ennen kaikkea: minun pitäisi syödä mitä ikinä tarjotaan. 

Päätin kuitenkin lähteä, mutten halunnut ketään opettajista mukaani tulkiksi. En vieläkään ollut oikein perillä yhteisön sisäisistä sosiaalisista asetelmista, vivahteista ja odotuksista, mutta sen olin jo oppinut, että minun seurassani oppilaat käyttäytyivät nykyään vapaammin kuin muiden opettajien. Emäntäni Madam Giray puisteli päätään yksin lähtemiselleni: et ymmärrä mitään, oppilaat häiritsevät sinua koko matkan, sinua kierrätetään talosta taloon ja joudut syömään joka paikassa. Ohje oli että pakko syödä jos tarjotaan, mutta maistat aina vain vähän. Tansaniassa on kerta kaikkiaan mahdotonta vierailla kenenkään luona syömättä tai juomatta jotain.

Saattojoukkoni koostui aluksi noin kymmenestä tytöstä, jotka kaikki halusivat kävellä mahdollisimman liki, pitelivät käsistäni, vertailivat kävellessään valkoista ihoani omaansa ja silittivät letitettyä tukkaani. Koulun jäätyä taakse ujoista ja puhumattomista tytöistä kuoriutui nopeasti kikattavia, kinastelevia ja puhua pälpättäviä teinejä. Ja englantiakin he yrittivät puhua parhaansa mukaan, kyselivät sanoja, nyökyttelivät puheilleni: ”Yes, yes”. Välillä pysähdyimme poimimaan puista marjoja: oransseja ja vihreitä, osa palkomaisesti kasvavia. Kaikista piti lopuksi sylkäistä kivi pois. 

Marjanpoimintaa.

Elisabethin talolle tultaessa eräs seurueen tytöistä selitti pahoitellen, että tämä on todella, todella huono talo. Halusin kohteliaasti sanoa, että se on ihan kelpo talo, mutten kaiketi olisi saanut sanottua sitä vakuuttavasti. Puu- ja saviseinäinen, olkikattoinen talo oli pieni, pimeä ja täynnä kärpäsiä, täkäläisittäinkin vaatimaton. Karjalle ei ollut aitausta avoimella pihalla eli karjaa ei ehkä ollut, vain pieni piharakennus toimitti eläinsuojan virkaa. Perheen äiti viittoi minut eteiseen ja minut istutettiin hyvin-matalalle-jakkaralle, joita täällä näkee usein – tuoleja harvemmin. Minä kyykötin jakkaralla ja yritin hymyillä emännälle, joka ei puhunut englantia. Saattajani häärivät jotain peremmällä ja pian oviaukko täyttyi puhumattomina tuijottavista lapsista. Totta totisesti, kiusallista heti kättelyssä.

Olin lähes helpottunut, kun tytöt hetken päästä kutsuivat minut peremmälle, vaikka paikalliset tavat tuntien tiesin sen olevan ruokakutsu. Olen melko kaikkiruokainen enkä erityisen bakteerikammoinen, mutta kyläläisten ruoat ja kotien keskimääräisen puhtaustason tietäen on myönnettävä, että ajatus ei houkuttanut. Mutta ei kun peremmälle.

Kahden ohuen puunrungon muodostama oviaukko oli niin pieni, että minun piti kumartua ja likistyä siitä läpi. Pimeään huoneeseen tihkui valoa vain eteisestä ja hiilloksesta, silmien pitit totutella. Minut istutettiin kovalle, patjattomalle sängylle ja eteeni tuotiin lommoinen metallilautanen täpötäynnä riisiä. Otin lusikan kauniiseen käteeni, söin hieman mautonta ja lähes suolatonta riisiä ja palautin loput niin kohteliaasti kuin suinkin osasin. Se oli selvästi pieni pettymys, mutta ei kohtuuton, joten ajattelin jo selvinneeni tilanteesta kunnialla.

Elisabethin kotitalo, yhtä punainen kuin maa josta se on tehty.

Seuraavaksi minulle kuitenkin – kauhukseni – kiikutettiin mukillinen maitoa. Olin jo oppinut, että täällä maito on yleensä hapanta, etäisesti piimän tapaista ja hieman kitkerää ja niin se oli nytkin. Tytöt toivat minulle näytille kasvovoidepurkin ja selittivät, että tämä on sama. Vähän aikaa löi tyhjää, sitten tajusin: cream, kerma. Siitä siis nämä rasvakokkareet. Sekoittelin juomaa lusikalla ja maistelin minkä pystyin, mutta närppimiseksi jäi. Vetosin vatsaan, ei voi juoda paljon maitoa. Nolotti silti; monelle täällä tämä oli herkkua. Lähtiäisiksi sain vielä kaksi tuoreuttaan lämmintä kanamunaa. Kiitin ja jatkoimme matkaa. Tytöt viittilöivät, että eteenpäin, seuraavaan taloon. Madam Giray oli ollut oikeassa: selvästikään yksi talo ei riittäisi.  

Innokas saattojoukkoni. Onneksi tämä talo ei ollut asuttu, ei sentään.

Saattojoukkoni oli kutistunut kuuteen. Suunnistimme etäämpänä sijaitsevalle Marian talolle, joka oli avaralla aidatulla pihalla ja edellistä suurempi. Sama alkeellinen rakennustapa, sama matala pimeys, mutta jotain toiveikkaampaa tässä oli. Aita täällä tarkoittaa useimmiten kuivia, piikikkäitä oksia ja niin nytkin, mutta tässä aidassa oli oikea peltinen portti. Sisällä keittiö-makuuhuoneeseen oli jopa laitettu yksi pieni, hieman kämmentä suurempi ikkunaruutu.

Istuin taas ovensuussa hyvin-matalalla-jakkaralla, tosin hieman vähemmän kiusaantuneena, ja hetkeä myöhemmin minut kutsuttiin peremmälle. Tällä kertaa minun oli suoriuduttava puolikoviksi jätetyistä, suolatuista maissin ja pavun jyvistä. Ne olivat onneksi kutakuinkin syötäviä. Maitoa tarjottiin taas ja kun kohteliaisuushörppäsin kerran ja sanoin vatsaani taputtaen, että tämä riittää, maito kaadettiin takaisin pulloon josta se oli otettukin.

Tällä perheellä oli kaksi asiaa, jotka eivät ole täällä itsestäänselviä: asennetta ja oma filmikamera. Positiivisella tavalla rempseän itsevarmoja ihmisiä. Minusta haluttiin kuva erikseen jokaisen tytön kanssa ja minut kiedottiin kahteen kukalliseen kitengeen kuvia varten. Kun isä otti kuvia omalla kamerallaan, kaikki halusivat pitää kuvassa minun kameraani kaulassaan - kaiketi se oli niin ihmeellisen hieno, että kaunisti kantajansakin? Tunnollisen poseeraamisen jälkeen minut vietiin perheen shamban, viljelyksen, laidalle, jossa minulle alettiin riipiä lahjaksi papuja, jotka pakattiin parhaat päivänsä nähneeseen muovipussiin.

Tytöt on tyttöjä: shamban laidalla etsimässä parasta poseerausasetelmaa.

Ilta alkoi jo painua mailleen, mutta paluumatkalla piti käydä vielä Domitilan ja Annan luona. Ensimmäisessä talossa ajettiin juuri karjaa aitaukseen yölevolle. Pihalla vaelteli pari koiranpentua ja sain yhden kaapattua syliini, vaikkei se täkäläisten koirien tyyliin erityisemmin piitannut ihmisistä. Mutta voi mikä koti-ikävä - koiraikävä - siitä tulikaan! Pihalla olijoita rapsutteluni ja lepertelyni huvittivat suunnattomasti: ottaa nyt koira syliin ja jutella sille, kaikkea sitä näkee!

Laskin pennun maahan, kun sain emännältä kutsun sisälle ja jälleen minut istutettiin hyvin-matalalle-jakkaralle. Yritin estellä, että ei kokkausta kiitos, olen jo syönyt, mutta tytöt viittilöivät, että edes vähän, edes vähän. Ja alta aikayksikön edessäni maalattialla oli kattilallinen ugalia, maissipuuroa. Ja kuppi maitoa. Jaoimme kaikki saman kattilan, mutta minä mzunguna sain lusikan siinä missä muut söivät sormin. Kuivasta ugalista suoriuduin, mutta maitoa oli kaadettu niin vähän että se oli pakko juoda kaikki ja se pyrki ylös. Ajattelin että seuraavassa paikassa tämä ei ehkä onnistu enää…

Yhteisen maissipuuron, ugalin, äärellä ja maito maistuu erinomaisesti kaikille muille paitsi allekirjoittaneelle.

Talo oli ilmeisesti melko varakas: pihapiiriin oli nousemassa vielä keskeneräinen tiilirakennus ja sain läksiäisiksi sekä lisää papuja että lyhytkoipisen, ruskea-harmaan nuoren kukon. Kukon arvo täällä lienee viitisen euroa? Jatkaessani matkaa kukko kainalossani ajattelin, että tällaista minulla ei ole ennen ollutkaan. Se ei armeliaasti kiekunut ensimmäiseen kahteen aamuun kunnolla – ehkei osannut vielä? Mutta oppi kyllä nopeasti. Hieman myöhemmin lahjoitin sen edelleen Haydomin sairaalan lastenosastolle siellä käydessäni.

Pistäydyimme vielä Annan talossa, jonka pieni piha kätkeytyi lähes täydellisesti korkeiden maissien keskelle, mutta siellä ei ollut aikuisia kotona, joten minua ei istutettu hyvin-matalalle-jakkaralle eikä eteeni kannettu ruokaa. Lähtiessämme yritin selittää tytöille, että nyt pärjäisin loppumatkan yksinkin kanoineni ja papuineni, mutta he halusivat välttämättä saattaa minut takaisin koululle asti.

Niin me kävelimme yhtä matkaa ja pureskelimme kävellessämme jotain, joka oli kaiketi sokeriruokoa. Tytöt vuoroin kikattivat, vuoroin kiistelivät paikasta vierelläni ja käyttivät ajan hyödyksi kysellen minulta uusia englannin sanoja, myös niitä joita ei koulussa opeteta. ”What is this?” joku kysyi osoittaen minua. Kysyin että paitako vai mikä? Kysyjä tökkäsi minua tissiin: tämä, tämä näin. Yritin olla nauramatta kuunnellessani, kuinka kukin vuoronperään julisti, että juuri hänellä on varmasti kaikkein suurimmat. Jotkut asiat ovat universaaleja.

Kyläilykierroksen papusaalis. Hieman turhankin tuoreita olivat, mutta hyvää ruokaa ja muutamia uniikkeja koruja niistä syntyi.

Kotiuduin lopulta, pimeän jo laskeuduttua. Kukko majoitettiin takapihalle, pavut kaadettiin punotulle vadille ja monesti käytetty muovipussi viikattiin vietäväksi takaisin kotiin.Olin iloinen betonilattiasta, minulle tehdystä illallisesta ja termospullossa odottavasta kahvimaidostani, joka kulkee nimellä fresh milk eli on ilmeisesti täkäläisen käsityksen mukaan ihan eri asia kuin milk.

Kiitollisena ajattelin Sinituotteen kouluprojektia ja niitä mahdollisuuksia, joita koulutus tämän kylän ihmisille ajan kanssa voi tuoda. Perinteisessä elämäntavassa ja karjankasvatuksessa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta epäterveelliset asuinolot ja toivottoman yksipuolinen ruokavalio ovat asia erikseen. Ruoka laitetaan savupiiputtomissa, tuulettamattomissa taloissa sisällä ja samassa tilassa nukutaan, hedelmiä, lihaa ja kasviksia syödään harvoin, riisiä ja maissia senkin edestä ja hygienian merkitystä tai yhteyttä sairauksiin ei usein ymmärretä. Eniten puutteellisista oloista kärsivät lapset. Elämän niukkuus ja alle dollarilla päivässä eläminen eivät ole osa vaalittavaa kulttuuria tai perinnettä.

Olin kiitollinen myös sängystäni, pitkän kävelyn jälkeen uni painoi silmiä. Nyt satoi jo rankasti, satoi ja salamoi, paukutti kattoa. Kuuntelin tuulta ja myrskyä ja mietin miltä se mahtaa kuulostaa savimajassa, pelottaako, onko sisarusten kanssa kylki kyljessä sittenkin turvallisempi olo kuin yksin tukevassa talossa ja kastuuko lattia jos sataa riittävästi? Nukahdin saamatta vastauksia.