Hyvää toimittamassa

On ihana olla hyvän asialla silloinkin, kun se hyvä ei suoranaisesti ole omaa ansiota, mutta hyvien asioiden tapahtumiseen on voinut myötävaikuttaa; käynnistää tapahtumien ketjun, josta on lopulta seurannut hyvää jollekulle. Erityisen onnekkaaksi itsensä kokee, kun saa olla läsnä myös siellä tapahtumaketjun toisessa päässä, jossa näkee saavutetun päämäärän. Näin kävi tällä viikolla: toimitimme lahjoitusvaroin hankittuja kirjoja, koulutarvikkeita, ovia ja ikkunoita alueemme syrjäiselle Gasaboyn koululle.

Tapahtumaketju sai alkunsa kaksi vuotta sitten käydessäni kyseisellä koululla ensimmäisen kerran. Alueen perheistä suurin osa on barbaiq-paimentolaisia, jotka elävät vielä hyvin perinteistä elämää, jossa lehmien hankkiminen ja naimisiin pääseminen nähdään lapsille koulutusta tärkeämpinä. Tilanne on hiljalleen muuttumassa mm. siksi, että monet lapsista ovat erityisen innokkaita pääsemään kouluun, koska he näkevät taustansa vuoksi oppimisen suurena etuoikeutena. Olosuhteet kylän koulussa ovat kuitenkin karut, esim. opettajia kuutta luokkaa kohden on vain kolme ja näistäkin yksi tilapäinen, kirjoista on huutava pula ja luokkatiloja liian vähän ja nekin osin puolivalmiita, joten sade, hiekka ja tuuli tulevat esteettä sisään.

Minä ja mies työskentelemme molemmat Bovallius-ammattiopistossa ja kaksi vuotta sitten Gasaboyssa näkemämme perusteella esitimme työpaikalla, että joulukorttien lähettämisen sijasta voisimme tehdä sillä rahalla jotain konkreettista hyvää Tansaniassa, ja toivottavasti sähköpostitervehdyksen saajat jakaisivat ilomme asiasta. Näin toimittiin ja tuolla rahalla koulu sai nyt puuttuvat ovet ja ikkunat luokkiin. Sen verran prosessissa on ollut meistä riippumattomia muuttujia mm. erään vapaaehtoisporukan peruttua työleirinsä Gasaboyssa, että ovien ja ikkunoiden perille toimittamiseen kului vuosi, mutta voin vannoa, että lopputulemana taatusti joka sentti on hyvin käytetty ja kyläpäällikön kiitokset vuolaita!

Eikä muuten ollut tuo perille toimittaminen vieläkään ihan helppoa, sillä sen verran puskassa koulu on, että kun Livingstone Tanzania Trustin meille edullisesti vuokraamalla autolla kärräsimme itse koko tämän metallimäärän perille kuljetuskuluissa säästääksemme, niin kyllä siinä tiesi maastoajoa harrastaneensa.

Automme kuljetuskapasiteetti koetuksella.

Barbaiq-paimentolaisten alueella lehmälaumat ovat suuria ja tiestö autojen harvoin käyttämää.

 
Oppilaat auttavat purkamaan ikkuna- ja ovilastin koulun pihalla.

Tämä koulurakennus on ollut jo useamman vuoden täydessä käytössä ja yhtä pitkään keskeneräinen. Meidän toimittamiimme oviin ja ikkunoihin on mukana lasit, mutta muista ikkunoita ne jäävät yhä puuttumaan. Toivottavasti niiden saamiseen ei kuluisi enää kovin montaa vuotta?

Kaksi vuotta sitten Gasaboyn koulussa opetettiin oppilaita vain neljänteen luokkaan asti, mutta nyt on aloitettu opetus myös luokille viisi ja kuusi, joten edistystä on tapahtunut ja sen myötä monien oppilaiden koulumatka kohtuullistunut. Opettajia ei kuitenkaan ole yhtään enempää kuin aiemmin eikä näille kahdelle luokka-asteelle ole ollut ainuttakaan oppikirjaa käytettävissä. Erään hyväsydämisen suomalaisen (lämmin kiitos Maijalle!) antaman yksityisen lahjoituksen ansiosta saimme hankittua koululle kirjoja, vihkoja, viivottimia ja kyniä. Kirjojen osalta pystyimme hankkimaan lähinnä yksittäisiä kappaleita eri oppiaineisiin, mutta jo tämä sai leveän hymyn leviämään rehtorin kasvoille: oli materiaalia millä opettaa!

Rehtori iloitsee koulun ensimmäisistä luokan 5 ja 6 oppikirjoista.

 
Oppilaat tutkivat kirjoja innokkaasti, mutta lapset ovat lapsia, joten saattaa olla että vielä innokkaammin odottiva pääsevänsä kokeilemaan tuomaamme tuliterää jalkapalloa?

Gasaboyn kaltaisilla kouluilla vieraillessa joutuu väkisinkin toteamaan sen, että opettaminen näissä olosuhteissa on todella kovaa työtä eikä määräänsä parempia tuloksia tältä pohjalta kerta kaikkiaan voi odottaa. Ja kuitenkin kaikki tekevät parhaansa: opettajat opettaakseen, oppilaat oppiakseen ja paimentolaisvanhemmatkin alkavat hiljalleen luopua vaeltavasta elämäntavastaan ja asettua aloilleen mahdollistaakseen lasten koulunkäynnin. Juuri sen vuoksi on Gasaboyn kaltaisissa paikoissa käyminen tekee yhtä aikaa surulliseksi ja iloiseksi: on sekä vaikeuksia että toivoa, on köyhyyttä ja kehitystä, on välinpitämättömyydeltä näyttävää ymmärtämättömyyttä ja toisaalta tahtoa tarjota lapsille parempi tulevaisuus.  

On myös tavallisten ihmisten halua auttaa toisia ihmisiä, on riemua ja kiitollisuutta avusta ja toisaalta hieman avutonta riippuvuutta siitä. Juuri siksi ja siitä huolimatta olen iloinen, että sain olla mukana toimittamassa jotain hyvää ihmiseltä toiselle.