Mirja lähtee, mutta blogi elää

Olen lopettelemassa vapaaehtoistyöni Tansaniassa, vaikka jonkinlaista "lomaa" on vielä viikko jäljellä maan katseluun. Lähdemme siis pohjoiseen Gendabin ja Babatin maisemista enkä liene enää juurikaan netin äärellä - oletan. Koska nettiyhteydet ja sitä kautta blogin päivitysmahdollisuudet ovat muutenkin olleet täällä rajalliset ja näkemäänsä ja kokemaansa varmaan tulee vielä sulateltua Suomessakin, blogin päivitys tulee jatkumaan vielä reissun päätyttyäkin.

Toivon myös, etteivät siteeni ja suhteeni Tansaniaan lopu kokonaan kotiutumisen jälkeen, vaan yhteys säilyy ja ehkäpä kantaa hedelmää myös blogin aineksiksi myöhemminkin? Esimerkiksi Bovallius-ammattiopiston opiskelijoiden ja Harghushayn oppilaiden orastava kirjeenvaihto on yksi yhteys Suomen ja Tansanian välillä, joka ilahduttaa minua kovasti. Mutta nyt alan valmsitautua viimeiseen vierailuuni Singellä huomisaamuna ja sen jälkeen olen virallisesti lomalla. Palataan blogin merkeissä taas, mutta ehkä seuraavan kerran Suomen kamaralta?

Ystävät ja rakkaat, pian siis nähdään!

Loving and leaving Gendabi

Kirjoittelen tätä nyt Babatissa, Royal Beach Hotelin somassa, pyöreässä olkikattomökissä, ja tunnen itseni turistiksi tässä maassa, joka on viime kuukausina ollut minulle koti. Tunne on kummallinen: yhtä aikaa tuntee itsensä käsittämättömän vieraaksi ja samalla toisaalta myös vapaaksi, lomalla olevaksi.

Viime päivät Gendabissa olivat samalla tapaa ristiriitaisia. Iloitsin suunnattomasti isäni ja rakkaani saapumisesta Tansaniaan ja nautin yhteisestä tekemisestä ja meitä ympäröivistä tapahtumista täysin siemauksin, mutta tein samalla jo lähdön surutyötä. Päälle podin vielä klassista lomallelähtöstressiäni yrittäessäni saada kaiken valmiiksi ja työpöydän opettajanhuoneessa tyhjäksi. Rankkoja mutta hyviä päiviä siis.

Kyläpäällikkö solmii valkoisia vieraitaan lahjakankaisiin.

Kävimme Gasaboyssa tutustumassa hieman huonommalla tolalla olevaan naapurikouluumme ja seuraamassa barbaiq-heimon perinteistä tanssia hyppimisineen ja huudahduksineen (tästä yritän teille kirjoitella ja laittaa kuvia myöhemmin hieman enemmän). Urakoin ahkerasti viimeisiä töitäni pois ja töiltä yli jäävä aika täyttyi myös luontevasti ohjelmasta: pelasin oppilaiden kanssa vielä viimeisen erän netballia, tutkailimme kalalammikoiden tilaa, kyläneuvoston edustajat kävivät tervehdyskäynnillä ja hyödynsin tilaisuuden sitouttaakseni kyläläisiä entistä tiiviimmin projektivastuuseen, kuvia otettiin ja iltajuhlaamme varten ostamani vuohi teurastettiin talon nurkalla. Hyvä varmaankin, että oli muuta ajateltavaa kuin edessä häämöttävä lähteminen?

Viimeinen yhteinen netball-peli Harghushayn tyttöjen kanssa.

Vuohen teurastus iltajuhlaamme varten, apuna oppilaita.

Siitä huolimatta koulun ja talon väliä kulkiessani katselin keltaisena hehkuvaa auringonkukkapeltoa, kypsyvää maissisatoa ja auringossa kuivuvia papuja. Kaikki tämä oli ollut matalaa, uutta kasvua kun tulin, lupaus tulevasta sadosta. Yhdessä kyläläisten kanssa olimme odottaneet viipyviä sateita, tuijotelleet taivasta. Maissi ja minä olimme kasvaneet täällä samaan aikaan.

Hanang vartioi tunnollisesti, kun auringonkukat ja lapset kasvavat. EDIT: Ja Kalpan kannatus...

Iltajuhla opettajien kanssa vietettiin hyvän ruoan äärellä eli suomalaiseen tyyliin tarjottiin alkupalaksi keittoa ja pääruokana oli tansanialaisittain vuohta muutamassa eri muodossa sekä riisiä, perunaa ja kaalisalaattia. Jälkiruokana oli suomalaisia lettuja muistuttavia chapateja suomalaisen marjahillon kanssa sekä Suomesta tuotuja kermakaramelleja.

Juhlassa kuultiin lämminhenkisiä puheita, pidin pienen loppuesittelyn materiaaleista ja opetusvälineistä joita koululle olin jättänyt (kiitos Anja kaapista, oli yliveto apu näiden järjestämisessä!), minulle lahjoitettiin pari seeprojen koristamaa kitengeä ja minä puolestaan lahjoitin koululle Anjan lähettämät kellot ja isäni vaivalla löytämät frisbeet sekä jaoin lisäksi opettajille Suomesta tuliaisina tulleet lippikset, kuorimaveitset, silmälasit ja käytetyt vaatteet. Luulen että lopputuloksena olimme kaikki kylläisiä, iloisia yhteisestä hetkestä ja tyytyväisiä myös saamiimme lahjoihin. Olin hiljaisesti kiitollinen siitä, ettei tämä ollut vielä jäähyväiset, vaan iloinen hetki jonka saatoin tallentaa mukavien muistojen osastolle.

Opettajat iltajuhlassa uusine aurinkolaseineen ja lippiksineen.

Viimeisenä aamuna oli vielä yhteinen aamupala rehtorin perheen kanssa, kyläneuvoston edustajien uusi tervehdyskäynti lahjojen kera, loppujen tavaroiden pakkaus, vielä muutamien puhelinnumeroiden tallennus ja opettajien kanssa yhteinen kuva koulun portailla. Sitten ei ollut enää mitään mihin käyttää energiansa, mitään mihin suunnata ajatuksensa. Oli lähdön aika.

Opettajien kanssa tässä on seisoskeltu monet kerrat, nyt viimeistä kertaa yhdessä. Kaksi opettajaa tosin on joukosta poissa.

Oman perheen ja V-kidsien hyvästely otti tosi lujille, mutta vasta opettajanhuoneen portailla pääsivät kyyneleet karkuun. Pyyhin silmäni, juttelimme vielä hetken kuskia odotellessa ja ajattelin että kyllä tämä tästä. Mutta kun kaikki oli kätelty ja jäljellä oli vielä Madam Giray, Pauliina, perheeni emäntä. Hänestä oli tullut minulle kuin sisko, olimme olleet kolme kuukautta samaa perhettä. Näin että hänellä oli sama tunne, sama möykky sydänalassa, sama tieto tulevasta ikävästä. Se oli liikaa. Halasin ja hyvästelin, itkin kun nousin autoon, itkin kun vilkutin, itkin kun koulu hävisi jonnekin selkäni taakse. Itkin kun auto keikkui pois Harghushaysta ja kääntyi seuraamaan Hanang-vuoren ympäri kiertävää tietä. Kyyneleet loppuivat pian, mutta sisimmässäni itkin yhä, kun vuoren tuttu hahmo alkoi jo kadota pilviin ja etäisyyteen. 

Tämä on ollut minun perheeni kolme kuukautta, nämä olivat ne haikeimmat jäähyväiset. Taustalla pilkistää reppu jo pakattuna.