25 tilapaivitysta

Facebookin puutteessa taas merkintoja muistikirasta ja pahoittelut aan pisteiden puuttumisesta, taalla Kateshin ainoassa nettikahvilassa skandinaaviset merkit eivat ole vahvasti lasna.

1-5
...Daladala oli elamys.
...Vaikka Ikean konseptista ei taalta kasin voi sanoa mitaan kovin mairittelevaa, on myonnettava etta Ikean sininen kassi pelasti taas paivan!
...Baba Victor kehui elaneensa tanaan msungun (valkoisen) elamaa, kun tuli taksilla kotiin ja latasi kannykkansa aurinkokennolaturillani.
...Mullistin tanaan kaytantoja antamalla oppilaiden korjata itse omat tehtavansa. Ei taida toistua?
...on joutunut tanaan nenatysten omastaan poikkeavan ihmis- ja oppimiskasityksen kanssa, kun oppilaita kyykytettiin ja lyotiin kepilla heidan unohdettuaan tuoda sankkoja kouluun tullessaan.

6-10
...Ekat extra-enkuntunnit vihdoin pidetty halukkaille 5.-7.-luokkalaisille. Toimi ihan kohtalaisesti, ainakin paremmin kuin ihan normi liitutaulutunnit. Ainoa vaan, etta taalla pienryhma on naemma 25 oppilasta...
...alkaa tuskastua ainaiseen ruoanlaittoon, vaikkei joudu itse kuin seuraamaan sivusta.
...kavi etsimassa hyeenoja pimean tultua, muttei loytynyt kuin jaljet. Vaarallisinta taalla on mita ilmeisimmin maassa lojuvien oksien pitkat piikit, jotka muistuttavat hiukan orapihlajan piikkeja. Tanaan toinen osuma
...Yossa kaikuu mystinen ohooodja (?), kuin joku intiaanien kutsuhuuto. Huuto aloitetaan, kun tarvitaan apua ja pian muut vastaavat eri puolilta kylaa. Huuto jatkuu, kunnes ryhma on koossa tai ongelm ratkaistu. Nyt huutelua jatkunut pari tuntia, ilmeisesti joku on hukannut lehman.
...Kaksi poikaa hakksi ja potki tanaan pienempaa kunnes tama oksensi. Tasta tuli keppia kammeniin ja kostoksi pieni poika hakattiin uudestaan. Koettelee ymmarrysta tallainen.

11-15
...Tanaan ei tapahtunut yhtaan mitaan. Nama paivat on ihan mukavia, mutta tuovat tullessaan sen eurooppalaisen tunteen etta hei, olet Afrikassa nyt ja mita sina taalla teet: et yhtaan mitaan!
...Jos oppilaat pitavat erityisesti opettajan pitamasta tunnista, he tuovat talle lahjan. Ei vaikuta olevan mitenkaan erityisen yleista, joten olen ilmeisesti tehnyt jotain oikein, koska sain tanaan kuusi kananmunaa.
...kuvitteli paasevansa niska- ja hartiaongelmista ollessaan vieroitushoidossa tietokoneesta, mutta tehtavien punakynaily (ja sita tassa systeemissa riittaa!) liian korkean poydan aaressa ajaa ihan saman asian.
...oli vihdoin hyodyllynen keittiossa! Opetin miten paahtoleipaa "paahdetaan" eli takalaisittain paistetaan pannulla :)
...mukana olleet suomenkieliset kirjat luettu, siirryn englanninkielisiin lastenkirjoihin.

16-20
...vaihtaa varia hyvin hiljalleen, mutta vaihtaa kuitenkin. Taalla vaan ei oteta aurinkoa uikkarit paalla tai kuljeta kovin vahissa vaatteissa, joten tulen kaiketi olemaan varsin rajallinen. Eli ehka hyva etta rusketun hitaasti?
...Ruoka tehdaan kylla alusta loppuun itse, mutte se mika ostetaan valmiina (paahtoleipa, mehu) on ihan karmeaa sokeri- ja lisa-ainekuraa. Syyna jaakaapittomuus, mutta kaiketi myos paikallisten hyvin sokeriset makutottumukset? Onneksi mina saan nykyaan teeni ilman sokeria.
...on tuskastunut palautteen ja kontaktin puutteeseen. Aina valilla pilkahtelee ilon aiheita, mutta taalla opettajan ja oppilaan valilla on aivan toisenlainen muuri kuin Suomessa, ja se murenee hitaasti. Kielimuuri ei ainakaan helpota tilannetta.
...Kuka on keikauttanut tutun kuu-ukon veneeksi??
...koki tanaan taas niita opettamisen ilon pilkahduksia. Voi kun taman hanan osaisi vaantaa kunnolla auki! Odotan viikon paasta saapuvaa suomalaista opettajapariani jo innolla: ehka yhdessa teemem pilkahduksista valovirtaa?

 21-25
...Talla alueella pitaisi sataa nyt, mutta on ollut kuivaa jo viikon. Ihmiset alkavat huolestua, puistelevat paataan. Toinen viikko viela ja maissit ja pavut ovat vaarassa.
...on manuaalinen kopiokone. I miss our Canon.
...Tanaan meidan olohuoneessamme lauletaan ja rukoillaan hurmoksellisesti. Amen.
...lahtee aamulla klo 5.45 kavelemaa Gendabin keskustaan bussille paastakseen Kateshiin, josta pitaisi tiedustelutietojen perusteella loytya nettikahvila. Molempiin suuntiin kulkee yksi bussi paivassa. Huomenna on viela erikoispaiva, kun on isot markkinat, joten pitaa olla ajoissa jos haluaa saada varmuudella istumapaikan. Ei tama nettiyhteys muodostu ihan yhta rivakasti kuin kotona.
..Dodii, nettikahvila loytyi! Aika on rajallinen, joten viestintakin rajallista, mutta ensi viikonloppuna Babatista sitten toivottavasti taas paremmalla ajalla. Olette rakkaita ja ajatuksissani <3

I survived daladala

Tansanian suuremmissa kaupungeissa myydään turisteille t-paitoja, joissa on kuva täyteen tupatusta minibussista ja teksti ”I survived daladala”. Tämä kertoo jotain paikallisten pikkubussien maineesta ja nyt myös minä olen päässyt kokemaan tämän elämyksen.

Sunnuntaiaamuna minun oli määrä lähteä kahdeksan bussilla Babatista kohti Kateshia, josta bussilla tai taksilla Gendabiin ja Hargushayhin. Halusin nimenomaan kahdeksan bussiin, koska sen pitäisi lähteä aikataulun mukaisesti, mutta sitä seuraavat vasta kun tulevat täyteen. Paitsi että sunnuntaina kahdeksan bussi ei kulje, koska kuski menee kirkkoon, joten lähtö on sitten kun A) kirkonmenot ovat ohi, B) bussi on täynnä.

Menin saamieni ohjeiden mukaan kahdeksan jälkeen torille odottamaan reppu selässä ja iso Ikean kassi täynnä tarvikkeita koululle. Löysin oikean bussin, joka oli vielä lähes tyhjillään.  Tavarat nostettiin kyytiin ja kuski kysyi, että yksi vai kaksi lippua. Vastasin yksi ja kun hän viittilöi bussiin ja sen 1,5 hengen penkkeihin, päättelin että voisin ostaa itselleni kahden hengen penkin maksamalla tuplan. Yksi lippu maksoi noin kolme euroa, joten päätin maksaa tuplan ja kiittelin itseäni fiksuudesta.

Seisoskelin bussin ulkopuolella ja seurasin siina odotellessani torielamaa. Pahoitteluni kuvien laadusta ja venahtaneista mittasuhteista, vanha rahjainen pikkukamerani se tekee viela viimeisia palveluksiaan...

Seisoskelin bussin ulkopuolella ja odotin sen täyttymistä. Hetken päästä kassini siirrettiin toiseen pikkubussiin ja pienen viittilöinnin jälkeen uskoin vihdoin, että auto vaihtui mutta määränpää pysyy varmasti samana. Ja hetken päästä kassini vaihdettiin kolmanteen pikkubussiin, joka näytti vieläkin astetta nuhjuisemmalta kuin edelliset. Tässä bussissa oli kolmen hengen penkit ja mietin, saankohan tuplalipullani vallattua kokonaisen sellaisen? Mietin myös, että mahtaako olla hyvä vai huono merkki, että bussin renkaita vaihdetaan ennen lähtöä?

Tahan daladalaan kassini ja mina lopulta paadyimme. Kaynnissa renkaiden vaihto ennen lahtoa.

Tunnin odottelun jälkeen minua kehotettiin siirtymään sisälle daladalaan. Penkkejä oli  neljässä rivissä ja etuosassa vielä kapea penkin tapainen selkä menosuuntaan  matkaaville. Penkkien välit olivat niin kapeat, etten mahtunut koipineni niiden väliin, vaan jouduin istumaan vinossa, reppu sylissäni. Väkeä saapui hiljalleen, välillä kuskit huutelivat ohikulkijoille määränpään nimeä ja kun kymmenen matkustajaa oltiin saatu kasaan, ajattelin että pääsemme pian lähtemään, koska halukkaita matkaajia ei tuntunut paljoa olevan.

Kuinka väärässä olinkaan! Pikkubussiin ahtautui vielä monta monituista matkustajaa, aina vielä muutama edellisten perään. Ihmiset järjestelivät istumapaikkojaan, limittyivät, tiivistivät ja kuin ihmeen kaupalla aina mahtui vielä yksi lisää. Minulla oli kuuma ikkunapaikallani, autosta loppui happi, vinossa kenottaessani oikeanpuoleinen jalkani puutui vääjäämättä vaikkemme olleet vielä edes liikkeellä ja kaiken kaikkiaan aloin tuntea lievää ahtaanpaikan kammoa. Olin motissa toiseksi takimmaisen penkin perällä eikä sieltä päässyt millään pois. Entä jos vatsa menisi sekaisin tai tulisi sietämätön vessahätä? Yritin olla edes ajattelematta moista.

Jalkani puutui yhä pahemmin ja aloin olla epätoivoinen aina uusien ihmisten pakkautuessa kyytiin. Olin istunut liian pienessä penkissäni jo tunnin vain odottaakseni, että loput ihmiset saataisiin kyytiin! Loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua moottori vihdoin käynnistettiin, kyytiin otettiin vielä pari matkalaista ja kuin ihmeen kaupalla päästiin matkaan. Bussi keikkui ja kolisi pois torilta saaden minut manaamaan koipieni ahtaita oloja entistä kitkerämmin. Kiemurtelin paikallani, ujutin jalkojani parempaan asentoon ja kuin ihmeen kaupalla löysin edessä olevan penkin selkänojasta polvelleni kolon, jonka ansiosta sain jalat suunnilleen menosuuntaan. Matka alkakoon.

Tosin matka katkesi ensimmäiseen pysähdykseen ennen kuin pääsi oikeastaan alkamaankaan: pysähdyimme tankkaamaan. Täällä autot tankataan vasta, kun kyydistä on saatu rahaa, jolla ostaa bensaa. Joten tankin kautta matkaan ja siitä kyytiin vielä pari kyytiläistä. Kun vihdoin oikeasti lähdimme keikkumaan pois Babatista, laskin että meitä oli minibussin takaosassa 24 henkeä ja etupenkillä kolme lisää. Laskin myös, että onnettomuuden sattuessa daladalasta pitäisi saada ulos 17 henkeä ennen kuin olisi minun vuoroni. Lisäksi olin alkanut epäillä, ettei pikkubussi ollut täkäläisittäin vielä edes täysi…

En kehdannut kauheasti kuvailla daladalassa, mutta tassa yksi vaivihkainen rapsaisy, joka tosin ei ehka anna ihan oikeaa kuvaa bussin tayteydesta.

Auton liikkeellelähtö toi sen sisälle tervetulleen ilmavirran, joka veti joka suunta auki olevista ikkunoista. Pölyä sen mukana tuli myös, mutta ei onneksi kohtuuttomasti eli henki kulki. Polveni hakkasivat edessä olevaa penkkiä, reppu painoi jalkoja ja olin kietonut olkalaukun hihnan repun nyöriin, sillä jos päästäisin hihnan ulottuviltani, en millään yltäisi kumartumaan ja poimimaan laukkuani lattialta kesken matkan.

Heiluin kuin säkillinen perunoita auton liikkeiden mukana ja koska toissakesäisin Linnanmäen-reissun jälkeen olin alkanut potea ajoittaisia matkapahoinvoinnin oireita, nyt oli elämäni tilaisuus potea niitä. Keskityin ajattelemaan tyyntä ja viileää, suomalaista järveä – se auttoi useimmiten. Niin nytkin ja hiljalleen matkanteko alkoi tuntua siedettävältä. Koetin jopa nukkua reppuun ja edessä olevan penkin selkänojaan nojaten, kuten naapurini, joten siinä me nuokuimme somasti olkapäät vastakkain.

Ihmisiä jäi pois kyydistä ja tuli kyytiin. Varsinkin loppupäästä tieto ovat kehnot, joten matkan taittuminen ei ollut joutuisaa. Tansanian teihin olin jo ehtinyt tottua, joten keikkuva, rämisevä ja liitoksistaan nitisevä bussi ei sinällääen haitannut minua, mutta siinä vaiheessa kun heilumisen ja huojumisen sijasta minä ja reppu aloimme tehdä iloisia hyppyjä ilmaan ja auto kallistui välillä huolestuttavasti, tunsin lievää pelonsekaista tuskastumista. Mutta onneksi tätä oli vain loppumatkasta.

Mutta niin se on, etta (nyt muuten havisi pisteet aan paalta, sori!) ihminen tottuu mihin vain ja daladalaan ehti tottua kolmessa tunnissa. Alkumatkasta ehdin vannoa etta oli ensimmainen ja viimeinen matkani talla pelilla, mutta perille paastessani totesin ettei tahan kuole ja vauriotkin ovat aika vahaiset: vain pari pienta mustelmaa toisessa polvessa ja iso, varsin vaikuttava mustelma kasivarressa. Ja senkin opin, ettei itselleen voi ostaa kahta paikkaa eli kuski kuvitteli minun matkustavan seuralaisen kanssa ja ihmetteli lahtiessamme kadonnutta kolleegaani.

Vain lievia vammoja, ei mitaan vakavaa, eli kylla tasta valkoinen nainen selviaa hengissa :)

Mutta been there, done that - nyt voin hyvilla mielin ostaa sen t-paidan.

Välitilapäivitys

Kiitos suuresti kaikille blogia kommentoineille! Koska kirjoittamisen eteen joutuu näkemään vähän vaivaa, on tärkeä tietää, että joku myös lukee näitä raapustuksia, jotta motivaatio pysyy yllä alkuinnostuksen jälkeenkin. Tai toivottavasti pysyy. Mutta vielä kerran kiitos, olette ilahduttaneet minua.

Elämä asettuu hiljalleen uomiinsa, Singe-koululla (yläasteella Babatissa) pidin tänään tietokoneen ensiesittelyn ja keskustelin rehtorin kanssa jatkokuvioista eli sinnekin peli kunnolla avattu. Viikonlopun aikaan olen tehnyt Babatissa ostoksia sekä koulun toimistotarvikkeiden päivittämiseksi että hieman omaksi iloksenikin, maastoutuakseni paremmin paikalliseen pukeutumiskulttuuriin. Ollut mukava viikonloppu enkä ole täälläkään enää tuntenut itseäni niin yksinäiseksi kuin ensimmäisinä päivinä. Gendabi ja Hargushay alkavat kuitenkin tuntua jo siinä määrin tutuilta, että huomisaamun paluu on vähän kuin palaisi kotiin reissusta.

Huominen ensimmäinen matkani paikallisessa minibussissa, niin kutsutussa daladalassa, hiukan kyllä jänskättää - toivottavasti ei ainakaan olisi maha sekaisin! Bussi lähtee sunnuntaiaikataulussaan siten että, kun A) kuski on tullut kirkosta, B) bussi on täynnä, niin sitten mennään. Eli on mentävä jonottamaan ja odottamaan, viimetipan linja-autoperiaatteeni kärsivät täällä totaalisesta käyttökelvottomuudesta.

Mutta poistunen taas pariksi viikoksi netin ääreltä, ellei sitten tule Kateshissa käytyä nettikahvilassa tai jotain muita yllättäviä käänteitä. Kahden viikon päästä saan tänne myös suomalaista seuraa eli toisen opettajan parikseni kuukauden ajaksi, odotan mielenkiinnolla. Muita valkoisia en ole tainnut nähdäkään näillä nurkilla viiden brittiläisen vapaaehtoisen ja kahden torilla tarponeen reppumatkaajan lisäksi?

Mutta heipat taas hetkeksi, pitäkää rakkaat itsestänne ja toisistanne huolta!

Gendabin elämää kuvin

SINI Hargushay Primary School ja projektista kertova kyltti.

Tyypillistä maisemaa koulun reunamilta.

Koulupäivä on pitkä, klo 7.00-16.30, ja se alkaa ja päättyy ulkotöillä tai muulla ulkoilulla ja liikunnalla. Ne oppilaat, joilla on käveltävänään pisin koulumatka, noin kuusi kilometriä, pääsevät tosin lähtemään kotiin heti teoriatuntien jälkeen. Oppilailla ei ole eväitä, joten ne jotka eivät ehdi käymään kotona ruokatunnilla ovat koko päivän syömättä – suurin osa siis – eikä iso osa kuulemma saa aamulla myöskään aamupalaa. Tämä ruokahuolto on huolettanut minua erityisesti: ei voi odottaa kasvavan lapsen keskittyvän, oppivan ja motivoituvan koulussa istumiseen, jos ei saa koko päivänä mitään syödäkseen. Ilokseni juuri tänään sain huoleeni Sinituotteelta positiivista vastakaikua eli luvan alkaa järjestää asiaa. Oi, olen aivan innoissani! Tosin yritykseni tulla tänne tekemään ”jotain ihan muuta” kuin kehittämisprojekteja on juuri kokenut kolauksen...

Täällä lehmät laiduntavat vapaana ja vaikka yleensä paimenet niitä saattelevatkin, moni haluaa merkata selkästi omat eläimensä sekaannusten välttämiseksi.

Opettajat esittelemässä koulun lähettyvillä sijaitsevaa lehmien juomapaikkaa. Seutu on siitä onnekas, että kahdesta eri lähteestä virtaa vesijohtoja pitkin vettä alueelle eli puhdasta vettä on kohtalaisen helposti kaikkien saatavilla. 

 

Paikallinen pihapiiri koulun naapurissa. Suurin osa Hargushayn sivukylän taloista on tämän kaltaisia majoja, tiilitalot ovat harvassa. Elämä on erittäin vaatimatonta ja vain 15% aikuisista osaa lukea.

  

Ensimmäisen yön jälkeen ristin oman sänkyni Seläntappajaksi, koska olin pyörinyt sen kovalla patjalla puolen yötä saamatta kunnolla nukutuksi. Aamulla mietin voisinko pyytää toista peittoa pehmikkeeksi tai miten muuten voisin täällä auttaa asiaani ja tehdä sängystäni mukavamman – pitihän minun kuitenkin nukkuman siinä useampi kuukausi. Lounastauolla vierailimme naapurissa, erään oppilaan kotona, ja siellä näin tämän sängyn lehmäntaljoineen. Päätin että oma sänkyni saa luvan olla aivan riittävän hyvä ja selkäni saa luvan tottua siihen. 

V-kids plus/miinus yksi & minä suolajärvellä. Lapset ovat kovin kiinnostuneita minusta ja aina tilaisuuden tullen haluavat kulkea käsi kädessä tai kantaa reppuani.

Kuivana kautena suolajärvi kuivuu tasangoksi, josta kaivetaan suolaa härkien avustuksella. Nyt vesi on palannut järveen ja nostettu suola on rannalla valkeina kasoina, joista jokaisella on oma omistajansa.

SINI Hargushay Primary Schoolin rehtori on pukeutunut kävelyretkeämme varten paikallisella huolellisuudella: päivä on pilvinen, joten on parasta varautua toppatakilla ja pipolla. Samana pilvisenä päivänä sain ensimmäiset auringonpolttamani – pitkähihaisesta paidastani huolimatta.

Suolajärveltä palatessamme sain kutsun erääseen majaan juomaan paikallista kotipolttoista, piwaa, kolmen asian äärelle kerääntyneen miehen kanssa. Niinpä minä ja kaksi seuralaisistani änkesimme itsemme isäntiemme lisäksi pikkuruiseen majaan ottamaan tuikut Fanta-pullosta. Samalta maistui kuin Suomessakin.

Sunnuntaiset letitystalkoot seinänaapureidemme kuistilla. Kaikilla oppilailla on sukupuolesta riippumatta lyhyeksi leikattu tukka sen puhtaana pitämisen helpottamiseksi alkeellisissa oloissa, mutta lähes kaikki naisopettajat pitävät oman tukkansa kurissa letittämällä sen. Minun hentoja hiuksiani täällä on ihmetellyt ja hiplannut moni, mutta päänpudisteluista huolimatta jotain saatiin niihinkin aikaan ihan kotikonstein. Hyvä niin, koska ponnari pitää hiukseni kurissa vain vaivoin ja auki leuhottava tukkani oli ehtinyt jo saada moiseen tottumattomilta osakseen ystävällisen arvion, että olisi parempi jos pitäisin sen kiinni :)

Koulun viereistä peltoa kynnetään, kasvukausi on aluillaan. Gendabin kylässä on myös yhteensä kuusi traktoria, joten hevosvoimiakin on paikoin käytettävissä.

Kävimme koulun kalalammikolla kalastamassa lounasta. Kalat kypsyttävät hedelmöitetyt munat suussaan, joten jos tällainen kala sattui saaliiksi, se laskettiin takaisin veteen.  

Puuron keittoa paikallisessa keittiössä. Koulun välineet ovat tähän verrattuna edistykselliset, mutta silti tunnen olevani täällä lähes kädetön ruoanlaiton suhteen. Puuron sekoittamiseen sentään kykenin.

Kirkonmenojen valmistelua paikallisessa luterilaisessa kirkossa.

Suutari ompelemassa kenkieni repsottavia pohjia. 

Kun täällä sataa, täällä sataa yleensä kunnolla ja maa muuttuu nopeasti punaiseksi mutavelliksi.

30 tilapäivitystä

Joku arveli ennen matkaa, että kyllähän sinä varmaan muuten siellä pärjäät, mutta miten meinasit selviät ilman Facebookia? Simppeliä: kirjoittamalla tilapäivityksiä mukana kantamaani muistikirjaan. Nämä on niitä niin pieniä juttuja, ettei niitä blogiin viitsi kirjoittaa. Ja väliotsikot on ihan silkkaa huuhaata: keksimällä keksitty, jottei tämä näyttäisi niin karulta.

Mirja Niskala...

1-5: alkuverryttelyä

...kävi ensimmäistä kertaa eläissään lattiareikävessassa kakkosella. Kyllä tähän vielä oppii.

...kävi ensimmäistä kertaa eläissään lattiareikävessassa railakkaalla kakkosella. Onneksi on jo ehtinyt oppia miten tämä toimii.

...on oppinut superlatte-herkkukahvin makuun. Sanoin etten juo kahvia ilman maitoa, joten sitä hankittiin ja sittemmin kahvi on tarjoiltu sekoittamalla pikakahvia kuumaan maitoon, jossa on hieman vettä. En ole kovin pontevasti viitsinyt oikaista väärinkäsitystä mittasuhteissa. Pääsääntöisesti täällä kuitenkin juodaan teetä.

...naapurin V-kidsit alkaa jo lämpenemään, puhuvat mulle jo joitakin sanoja sekä englantia että suomea :) Frisbee on hitti.

…on sanut joka päivä hyvää ruokaa ja vähän turhankin runsaasti. Ylelliset kotiruokaoltavat <3

6-10: valmentautumista

...on pikkuhiljaa saanut aurinkokennovimpaimet toimintakuntoon: lamput palaa ja kännykkälaturissakin on eloa.

...seurasi opetusta koululla 2 päivää. Liitutaulu ja tehtävävihko ovat olleet toiminnan keskiössä. Paljon hyvää löytyy, mutta moni asia myös hämmentää suomalaisesta koulukulttuurista käsin lähestyttäessä.

...ei vieläkään muista odottaa ruokarukousta.

...sai ensimmäiset auringonpolttamat kävellessään pilvisenä päivänä pitkähihaisessa paidassa suolajärvelle ja takaisin.

…ei ole vieläkään tottunut auringon ja kuun kummaan kulkuun taivaankannella.

11-15: asettumista

...oli hygienaitasosta mitä mieltä tahansa, niin ainakin täällä pestään paljon käsiä. Ennen ruokailua vadin ja kannun kanssa kierretään kaikki vieraat, niin että jokainen saa pestyä kätensä ja joskus sama toistetaan ruokailun jälkeen.

...arki alkaa rullata: tehdään töitä, syödään, nukutaan, tiskataan, siivotaan ja sitä rataa.

...uudet tipuset ovat syntyneet.

...tuuli, kukot, kova sänky ja ikkunasta mollottava kuu pätkii unta.

...tänään kävelyllä nähtiin digidigejä (en tiedä suomalaista nimeä, mutta sellainen vuohen kokoluokkaa oleva antiloopintapainen, swahiliksi digidigi ja englanniksi kirk's dik-dik) ja mustaselkäshakaaleja.

16-20: etenemistä

...löysi lattiareikävessasta uuden ulottuvuuden kolmosvaihteen myötä eli oksennettuaan koko päivän railakkaasti.

...paikalliset tulivat kolmissa miehin vaihtamaan euron kolikkoa, mutta eivät kelpuuttaneet 2000 shillingin tarjoustani, koska kuulopuheiden mukaan olivat vakuuttuneita että kyseessä on iso raha.

...ekat oppitunnit pidetty. Seiskaluokkalaisten kanssa mentiin tuntisuunnitelman mukaan ja lievää alkunkankeutta oli täkäläisen kaavan mukaan edetä. Nelosille kävin paikkaamassa poissaolevaa opettajaa puhtaasti improvisoiden ja se oli hauskaa! Osanotto ja innokkuus oli heti ihan jotain muuta.

...kävi kirkossa. Vähän sama fiilis kuin häissä aiemmin: aika erilaista ja silti oikeastaan paljon samaa, varsinkin jos vertailukohdaksi otetaan myös pienemmät suomalaiset kirkkokunnat.

...onnistui kylällä käydessään törsäämään noin 4-5 euroa tarjoamalla limpparikierroksen kuudelle, korjauttamalla kenkänsä ja ostamalla varvaslipokkaat. Siinä se tämän viikon rahanmeno sitten olikin.

21-25: sulautumista

...Maito on paksua ja rasvaista, kana tummaa ja tuoretta, hunaja paakkuista raakatavaraa, kananmunat maukkaita ja sisältä kirkkaan keltaisia, eineksiä ole olemassa eikä tomaattimurska tule purkista.

...Sokerin yliannostus! Tee tarjoillaan valmiiksi runsaasti sokeroituna ja epäilen, että täkäläinen coca cola sisältää enemmän sokeria kuin meillä myytävä – tai siten se on vaan tätä yliannostusta? Light limppari on vieras käsite eikä Gendabista ilmeisesti saa mehua, joten ainoa lisäsokeriton juoma on vesi.

...potee huonoa omaatuntoa vedenjuonnista. Täällä jätteet eivät mystisesti häviä mihinkään, vaan ne kasautuvat takapihallesi eli kun täällä yksi eurooppalainen kittaa jatkuvasti pullovettä, niin se näkyy ihan konkreettisesti. Harkitsen keitetyn hanaveden juontia, mutta mahataudin jälkeen vähän arveluttaa vaikka toisaalta sitä samaahan se teekin on. Ehkä yritettävä löytää kanisterikaliiperin pakkauksia?

...numerot swahiliksi alkaa olla jotenkuten hallussa.

...on pitkästä aikaa joutunut keskustelemaan perinpohjin uskonnosta, minkä seurauksena täällä on nyt vallalla yleinen toive, että Jumala joskus vastaisi Mirjalle puhelimeen eikä aina tuuttaisi varattua.

26-30: kaupungistumista

...paikalliset tiet on kyllä monin paikoin aika vekkuleita.

...dnan tekstiviestisolmu on mystisesti auennut! Olen iloinen jokaisesta edes viiveellä saamastaan viestistä <3

...tinki tänään sitkeästi kolmen tunnin hiusurakan hinnan kahdeksasta eruosta seitsemään, koska tulkkaavan osapuolen englanninkielisissä numeroissa oli yhdet nollat liikaa. Mietin vain että kyllä nyt on perhana kun valkoisille on tällaiset riistohinnat! Kun todellinen hinta lopulta paljastui, ensin nauratti ja sitten alkoi nolottaa – tarjosivat vielä ruoankin. Kehnosta tulkista on enemmän haittaa kuin hyötyä.

...tulin tänään Babati cityyn ja törsäsin urakalla: 20000 TZS pidennyksiin ja letitykseen, 3 kitengeä á 6000 TZS, uuden tukevamman olkalaukin ompelukulut 5000 TZS ja kaksi mekkoa 16000 TZS/kpl eli yhteensä 75000 shillinkiä. Valuuttalaskurin mukaan n. 37 €, nostokuluineen päästään kuitenkin yli neljänkympin. Elämä täällä on siis halpaa, mutta mukavuus maksaa siinä kuin muuallakin. 

...Moskiittosota! Perhanan inisiät, kun ei niitä näin huonossa valossa saa hengiltä >:( Tähän asti en ole montaa hyttystä vielä nähnytkään, mutta ne päättivät vainota minua juuri tänään, kun huonosti asennettu moskiittoverkko ei juuri suojaa tarjoa. Jahtaamme siis nyt verenhimoisesti toisiamme; minä voimalla, ne väellä.

Kotini Tansaniassa

Minulla on nyt uusi, joskin tilapäinen koti täällä Tansaniassa. Mieleeni on painunut kirkkaina kuvina tammikuinen keskiviikko, jolloin saavuin ensimmäistä kertaa SINI Hargushay Primary Schoolin pihaan heiluttuani ensin pari tuntia autossa kuin perunasäkki seudun moukkuraisilla teillä. Olin odottanut ja jännittänyt tätä hetkeä, ollut toisaalta rauhallisin mielin ja kuitenkin innoissani, iloinen ja kauhuissani kaikista mahdollisista kokemuksista, kohtaamisista, odotuksista ja kaikesta uudesta, joka minua täällä odottaisi. Ensivaikutelma paikasta oli mukava, hymyt aidon tuntuisia.

Seisoin tervetuliaistoivotusten jälkeen hetken verran itskekseni sen nimenomaisen talon kuistilla, jonka uumeniin laukkuni olivat juuri kadonneet avuliaiden käsien kantamina. Katsellessani rappusilta laajalle avautuvaa, harvapuista maisemaa, sisälläni läikähti yhtäkkiä lämmin ja kiitollinen tunne, joka aivan varoittamatta ja lupaa kysymättä yritti purkautua ulos kyynelinä. Sillä hetkellä tiesin, että tästä tulisi vielä koti. Olin viihtynyt Babatin punaisilla kaduilla, pikkuruisten kauppojen keskellä ja sen jotenkin niin aftikkalaisessa hyörinässä, mutta olin tuntenut itseni siellä väkisinkin hieman yksinäiseksi. Täältä Gendabista en tuntenut vielä ketään, mutta en ollut enää yksinäinen.

Räpsyttelin silmiäni ja pyyhkäisin kämmensyrjällä silmäkulmaa kätkeäkseni minun ja uuden kotini ensikohtaamisen seuraani liittyviltä, näiltä vielä tuntemattomilta ihmisiltä. Itse olin kuitenkin jo nähnyt sen. Minun olisi hyvä olla täällä.

Seistessäni ensikertaa näillä rappusilla, olin varma että tulisin tuntemaan oloni kotoisaksi täällä.

Täällä siis asun nyt. Toisella puolella aukeaa aava puuta ja pensasta kasvava laaja alue, jota tilkuttavat paikallisten viljelijöiden pellot, shambat. Kasvukausi on aluillaan, maa puskee vihreää. Maisema viettää loivasti alaspäin, joten näkymä kantaa pitkälle. Noin neljän tai viiden kilometrin päässä sijaitsevalle suolajärvelle voi nähdä täältä asti, mutta sen takana seisova kallioseinämä rajaa maailmani siitä eteenpäin. Toisella puolella kotiani vartio Hanang-vuori. Se on alkujaan ollut tulivuori, ja seisoo siksi irrallaan suurta Rift Valley -laaksoa seuraavasta vuorijonosta, joka kulkee täällä pitkänä ketjuna jatkuen yli Tansanian valtion rajojen. Hanang on kuitenkin nukahtanut jo aikaa sitten ja suojaa nyt vaiteliaana ja vihreään verhoutuneena Gendabin kylää. Sen menneisyydestä muistuttaa enää vain eroosion myötä punaisesta maasta paikoin paljastuva magma, vaalea ja kevyt laavakivi.

Koulun pihapiirissä on tällä hetkellä kaksi paritaloa opettajien asuntoina ja jokaisessa neljässä asunnossa on yhteensä neljä huonetta. Lisäksi pian on valmistumassa toiset kaksi paritaloa, joiden tiilirunko ja rappaukset ovat jo valmiina. Jokaiseen asuntoon kuuluu betonilattiainen, muurilla ympäröity pieni takapiha, jonka perällä on keittiö, varasto, suihku ja vessa. Keittiön tosin tunnistaa keittiöksi vain siitä, että siellä on hiilipannuja ja kattiloita – muuten se ei eroa viereisestä varastosta mitenkään. Ja totta tosiaan: suihkukin meillä on! Ei tosin lämmintä suihkua eikä vedenpaineessakaan ole aina hurraamista, mutta vettä tulee kuitenkin. Vessa on se perinteinen ”reikä lattiassa”, mutta kun se on oma, siisti ja siihen tottuu, on se itse asiassa ihan käytännöllinen.

Minä jaan yhden asunnoista erään opettajan, Paulinan, ja hänen miehensä ja neljän lapsensa kanssa. Heillä on kaksi makuuhuonetta, minulla omani ja yhteiseen olohuoneeseen kokoonnutaan viettämään aikaa ja syömään, tosin lapset syövät aina omissa oloissaan. Perhe on mukava ja pitää minusta erittäin hyvää huolta: minulle tarjotaan aamupalan ja kaksi lämmintä ruokaa päivässä, ruoka on hyvää ja toiveitani kysellään sen suhteen enemmän kuin minulla niitä on, iltaisin tarjolla on lämmitettyä pesuvettä, lattiani luututaan samalla kun omakin ja lapset näkevät paljon vaivaa opettaakseen minulle swahilia. Elämä on siis vaatimatonta, mutta itse asiassa varsin mukavaa. Koska kaikkien lasten nimet alkavat V-kirjaimella, nimesin heidät kollektiivisesti nimellä ”V-kids” ennen kuin opin kuka kukin on.

V-kids opettamassa minulle swahilia olohuoneessamme illan pimeinä tunteina. Sujuvan yhteisen kielen puuttuessa tuomani magneettinumerot ja matkamuistikirjani toimivat oivona opetusvälineinä.

Huoneeni on yksinkertainen mutta mukava: kaksi ohuilla verhoilla peitettyä ikkunaa, sänky (mukaan lukien lakanat, peitto ja tyyny), moskiittoverkko, pöytä ja tuoli. Sisällä lämpötila on yleensä suorastaan hämmästyttävän mukava kelistä riippumatta ja yöt sopivan viileitä eli mitään ilmastointia en ole tosiaankaan kaivannut, toisin kuin ennakkoon uumoilin.

Huoneeni, joka on yksinkertainen mutta mukava, vaikka kovan sängkyni ristinkin ensimmäisenä yönä Seläntappajaksi. Kuvan ulkopuolelle jäävät vielä tuoli, pöytä ja toinen ikkuna. Minulla on kauniin kirkkaan värinen päiväpeittokin ja kun kuu tuijotti minua suoraan ikkunasta, sain myös uuden upean verhon, josta olen iloinen! En tosin ymmärrä kuinka kuu voisi häiritä untani, kun se ei ole siihen ennenkään pystynyt, niin kuin eivät ole pystyneet autot, junat, katuvalot, lentokoneet tai oikeastaan mikään muukaan...

Pimeä tulee noin seitsemän aikoihin ja nopeasti kuten päiväntasaajan lähellä on tapana, joten iltaisin istumme öljylampun valossa ja omaan käyttööni hankin pari aurinkokennolamppua lukemista ja kirjoittamista varten. Alkuun mietin lähes paniikinomaisesti, että miten selviän kaikista näistä pimeistä illoista ilman mitään tekemistä, mutta tietynlaiseen mitääntapahtumattomuuteen tottuu pian: suurin osa ajasta kuluu arkiaskareisiin ja loppu täytetään syömällä, joskus kävelemällä lähimaastossa, rupattelemalla ja hiomalla swahilin ja englannin taitojamme. Unoa ja Kiinanshakkiakin olemme jo opetelleet, saa nähdä tuleeko niistä vielä hitti perinteisten korttipelien rinnalle. Ja koska herätys on kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan, nukkumaan kömmitään hyvissä ajoin. Tansaniassa en ole nukkunut kertaakaan yli kahdeksaan ja aika monena aamuna herään ennen kuuden jälkeen soimassa olevaa kelloani, mistä nopeasti valkeneva päivä, kukkojen raspikurkkuinen huutelu ja vielä minua aiemmin heräävä talonväki pitävät usein huolen.

Sähköjen puuttumisen suurin riesa täällä on oikeastaan ehkä se, että ruoan laittamiseen menee naisilta päivittäin aivan kohtuuttomasti aikaa, useita tunteja. Ruoka kypsyy ja vesi lämpenee hiilillä, lihaa tai kalaa ei voi säilöä päiväkausia, vaan kanat tapetaan kun ne laitetaan, kalaa nostetaan joskus koulun kalalammikosta ja liha ja maito hankitaan tuoreena kylän paimentolaisilta. Kaikki valmistellaan ja valmistetaan alusta loppuun asti käsityönä, aterialta yli jäänyt ruoka heitetään kanoille, koska se ei säily seuraavaan päivään eikä käteviä uuniruokia ole olemassa. Ja tästä huolimatta ja myös tämän takia ruoka täällä on maukasta ja hyvää.

Arjen pyörittämisessä hieman vaivannäköä vaatii myös se, että Hargushayn koululta on Gendabin keskustaan eli kännykän lataukseen, kauppaan, kirkkoon ja bussille noin kolme kilometriä matkaa ja hieman isommille markkinoille Kateshiin noin 40 km. Täkäläisittäin kolme kilometriä ei ole mahdottoman paljon, mutta ilman autoa ja polkupyörää se vaatii kuitenkin varsin hyvää logistiikkaa ja täältä omalta kylältä saa vain aivan perustarvikkeita.

Illallinen valmistumassa keittiössämme, öljylampun valossa. Usein ruokaa laitetaan yhdessä naapureiden kanssa vaihtelevin kokoonpanoin, mutta tänään vain perheen kesken.

Mutta kuten sanoin, tunnen oloni kotoisaksi täällä, vaikka olenkin monesta asiasta vielä pihalla. En osaa kaikkien nimiä, keittiössä olen lähes hyödytön täkäläisten välineiden kanssa, unohdan odottaa ruokarukousta, koulun päiväjärjestys ei ole vielä oikein auennut, oppilaat ujostelevat minua, oma swahilin opiskeluni etenee vaihtelevasti, en vieläkään tiedä mihin roskat viedään ja koska kännykkäni on yleensä päivisin poissa päältä, olen lähes aina autuaan tietämätön kellonajoista. Kukkojen huuteluun, monina öinä riehuvaan kovaan tuuleen ja liian korkealta paistavaan kuuhun joutuu totuttelemaan, vessassan käyttö sujuvasti vaati opettelua enkä vieläkään ymmärrä, miten täällä saa pidettyä jalkansa puhtaana. Mutta opin ja asetun hiljalleen :)

Kuvia alkumatkasta

Muutamia kuvia reissun alkumetreiltä, vaikka kalliin kameran mukana kuljettamiseen liittyikin paikoin turvallisuusrajoitteita ja välillä maisemat ja asiat vilahtelivat ohi turhankin nopeasti.

 
Ihka ensimmäisen aamun valjettua ihka ensimmäinen näkymä Arushan reppumatkaajahotellin ikkunasta. Olin matkustanut koko edellisen yön ja päivän ilman yöunia, vain torkkuen matkalla muutamia tunteja, mutta heräsin kiltisti ennen seitsemää. Reissun aikana en ole vielä kertaakaan nukkunut yli kahdeksaan, se ei vain tunnu sopivan täkäläiseen rytmiin, edes viikonloppuisin.

 
Arushassa ostoksilla ensimmäisenä aamuna. Oikealla näkyvästä kaupasta ostin itselleni pyyhkeen, kun en viitsinyt Suomesta asti kuljettaa sellaista. Lisäksi hankin repun ja videokameran laturin. Intialaisten pitämässä elektroniikkakaupassa pystyin poikkeuksellisesti jopa maksamaan kortilla, mutta sitä varten minut vietiin suljettuun takahuoneeseen maksupäätteelle. Siellä laskettiin parhaillaan valtavia määriä rahaa kuin mafiaelokuvissa konsanaan, pahoittelivat vain että olivat tiellä ja jatkoivat laskemistaan.

Heti Arushassa törmäsin julmaan lapsityövoiman käyttöön.

 

Kiinalaisten insinöörien johdolla syntyvä Arushan ja Babatin välinen asfalttitie on jo suurimmaksi osaksi valmis, mutta välillä on vielä parikymmentä kilometriä vanhaa tietä. Mutta miksi ihmeessä rakentaa uutta kun tämä vanha on näin hyvässä kunnossa?

Kun vanha, röykkyinen tieosuus on ohi ja pääsemme mudasta uudelle upealle asfaltille, Sinikouluprojektin paikallinen vetäjä John Kahembe (Mr. Joas Kahemben poika) näyttää kuinka tuulilasi puhdistetaan täkäläisittäin: haetaan peräkontista pullollinen vettä, laitetaan pyyhkijät päälle ja sitten vain kaadetaan. 

 Babatin aurinkoista katunäkymää.

Minä ensimmäisinä päivinä kalpeana kuin syömäni maissista ja pavuista valmistettu makande, jota tarjoiltiin oppilaille Babatin Msingi koululla. Tämä on Sinituotteen kouluprojekin rinnalla toinen erinomainen kouluprojekti, pitäen sisällään myös maatalouden opettamista oppilaiden perheille. Tätä koulua tosin ei ole rakennettu alusta alkaen, vaan peruskorjattu.

Ensimmäinen kangani eli pukeutumiseen käytetty kirjava kangas saa viimeistelynsä pienessä babatilaisessa ompelimossa, tilaamani laukun ohella. Tai tässä tapauksessa oikeammin kyseessä on kitenge, joka on paikallisten silmissä ilmeisen eri asia kuin kanga. Kanga on halvempi ja siinä on aina tekstiä ja milloin presidentin kuva, kartta, naisten oikeuksien julistus tms. Kitenga taas on parempilaatuinen ja koristekuvioitu kukin, kuvioin, viivoin jne. Tai näin olen ainakin antanut itselleni kertoa, vaikka mitäpä tällainen vasta saapunut valkoinen msungu näistä vielä ymmärtäisi.

Kohti Gendabia

Lahtoni Gendabiin aikaistui, joten talle illalle lupaamani nettikontaktit jaavat nyt hamaan tulevaisuuteen. Tama tiedoksi eli ei hataa vaikkei minusta mitaan kuulukaan. Nyt aan paalta havisivat pisteet. Ja nyt havian hetkeksi mina itse.

Makutestissä heinäsirkat

Isäntäni Joas antoi minulle ystävällisesti heinäsirkkoja iltapalaksi, sanoi että sinun on pakko maistaa näitä, nämä ovat niin hyviä. Kuin vakuuttaakseen minut asiasta hän kertoi, että hänen menestyksensä ja luottamuksensa yhteistyökumppaneiden silmissä perustuu siihen, ettei hän monista täkäläisistä poiketen ole eläissään varastanut mitään keneltäkään tai mistään, mutta heinäsirkat tekevät yhden ainoan poikkeuksen tästä säännöstä. Kun hän oli pieni ja keittiössä oli näitä heinäsirkkoja savustumassa, hän ei voinut vastustaa kiusausta vaan otti aina ohikulkiessaan kourallisen. Nuhteita tuli, mutta kun ne ovat niin vastustamattomia...

Käsittääkseni sirkkoja ei ole täällä kovin yleisesti tarjolla, vaan niiden hankkimiseen joutuu näkemään hieman vaivaa. Näin ainakin olin ymmärtävinäni. Tilaisuus oli siis erityinen ja lupasin maistaa, vaikka ennakkoon ajatus hampaissa rasahtelevista hyönteisen osista tuntui puistattavalta. Toivoin salaa, etten koskaan olisi nähnyt yhtään Pelkokerrointa tai Madventuresia...

Joas kaivoi heinäsirkkoja pussista ja sanoi että älä katso niitä, syöt vaan. Heinäirkat eivät kuitenkaan näyttäneet niin pahoilta kuin pelkäsin, vaan olivat mukavan epäsirkkamaisen näköisiä oranssinruskeita pötkylöitä. Silmät ja muut ikävät yksityiskohdat näki vain jos katsoi läheltä. Yritin ottaa varovasti yhden, mutta Joas sanoi että ei, ei, ei, kun niitä täytyy ottaa kourallinen, muuten ei saa makua kunnolla esiin. Uh, tämä alkoi olla liikaa. Mutta ei kun rohkeasti koura alle ja sirkkoja kehiin.

Sitten vain kourallinen heinäsirkkoja suuhun ja rohkeat ensipuraisut. Yllätys oli positiivinen! Sirkat maistuivat lähinnä rasvassa paistetuilta "snäkseiltä" ja suuhun tulee pureskelun lopuksi hyvä, hieman mausteinen jälkimaku, joka jää lähes pois, jos niitä syö yksittäin. Ja mikä tärkeintä: ne eivät rouskuneet ikävästi eikä jalanpaloja jäänyt hampaankoloon. 

Olen kohta popsinut lautasellisen sirkkoja tässä kirjoittaessani enkä pidä aivan mahdottomana, että näihin saattaisi jopa jäädä koukkuun, jos niitä useammin söisi. Testiryhmä suosittelee!

Häät

Eilen oli ensimmäinen iltani Babatissa ja isäntäni Mr. Kahembe järjesti minulle kutsun häihin. Sikäli ei tavaton suoritus, että kutsu on kuin sisäänpääsymaksu: 15000 shillingillä (n. 7,5 €)osallistut häiden rahoitamiseen ja olet näin tervetullut juhlimaan yhteisön jäsenenä. Häät kustannetaan täällä yhteisesti tai muutoin vain rikkailla olisi varaa mennä naimisiin. Pariskunta haluaa häiden olevan hienot ja kaikki haluavat päästä mukaan, joten systeemi toimii kaikkien osapuolten yhteiseksi eduksi. Hyvin tansanialaista. Onneksi olin pakannut mukaan muutaman mekon.

Häät pidettiin eräänlaisessa puoluemakasiinissa, joka oli lähinnä suuri, korkea ja osin ristikoiden kautta ulos avoin huone, jonka etuosassa oli lava. Suomalaisessa nuorisoseurantalossa on etäisesti jotain samaa. Tosin sellaista koristelua ei varmasti ole kuuna päivänä yhdelläkään seurantalolla nähty, vaikka se sini-valkoisuudessaan toi väkisinkin mieleen Suomen lipun! Koko lava ja sen puoleinen seinä lattiasta kattoon oli kuorrutettu vaaleansinisellä ja valkoisella satiinilla mukaanlukien siitä viritetyt telttakatokset ja morsiusparin, bestmanin ja kaason istuimet pöytineen. Koristeluun oli käytetty kymmeniä metrejä satiinia rypytettynä, laskostettuna, kiedottuna ja levitettynä. Kaksivärisen satiiniunelman kruunasivat vielä verhoissa tasatahtiin vilkkuvat siniset valot, jotka toivat mieleen kotoisat jouluparvekkeet. Tämä ei ollut yhtään sitä mitä odotin tansanialaisilta häiltä! Olin niin äimistynyt, etten hetkeen osannut muuta kuin kirota mielessäni sitä, että Mr. Kahembe oli suostutellut minut jättämään kameran turvallisuussyistä majapaikkaan. Mutta jos Tuksu on vielä menossa naimisiin, niin kertokaa sille että täältä löytyy tekijät prinsessaunelman toteuttamiseen.

Väki valui myöhässä paikalle, mutta hiljelleen juhlat saatiin käyntiin. Kaksi vetopasuunaa ja trumpettia, rummut, lautaset ja pilli riittävät saamaan aikaan kunnon juhla-hulabaloon, ja niin saateltiin ujon oloinen pari juhlatilaan. Kaunis morsian näytti valkoisessa mekossaan lähinnä ajovaloihin joutuneelta kauriilta ja olin varma, että joko hän suunnittelee pakoa tai jännittää itsensä pyörryksiin. Omalla tavallaan juhlissa oli paljon suomalaista: sama odottelu, samat kohteliaat tervehdykset, samat sukulaiskaraktäärit, samat puheet, samat kuulumisten vaihdot, sama häärivä videokuvaaja. Vain itkevät lapset ja humalaiset hoippujat puuttuivat. Täällä tosin äänentoisto oli kuin festareilla, musiikki raikasi ja juontaja veti tapahtumaa show-miehen elkein kuin radionjuontaja aamushowta. Hääpari tuntui kyllä jäävän statistin osaan: istuivat, seisoivat ja kättelivät kun käskettiin, eivät juurikaan katsoneet toisiinsa tai puhuneet ja hymyilläkin rohkenivat harvakseltaan.

Salin ruosteisilla rautatuoleilla istuessaan vieraatkin olivat hyvin hillityn oloisia, suorastaan omissa maailmoissaan ja alkuun ajattelin, ettei tunnelma oikein saa tuulta alleen. Mutta kun ihmiset lähtivät tervehtimään, lahjomaan tai muuten osallistumaan seremoniaan, oli kuin valot olisivat syttyneet ja henki vallannut juhlijan: lanteet alkoivat keinahdella, kädet vatkasivat rytmiä ja naisten huudahdukset värisyttää ilmaa. Ja kun osuus oli ohi, valot sammuivat ja palattiin penkkiin, alkuasentoon. Seurasin menoa ja mietin, ettei tansanialaisten häiden ilonpito ja karkelointi taida olla sen suurempaa tai vastustamattomampaa iloa kuin meilläkän, vaan sitä että tanssiin ja lauluun ei tarvitse kerätä tohtimista; lyödään vain isompi vaihde silmään kun on sen aika ja hetki.

Juhlat olivat jatkuneet jo hyvän tovin, kun Mr. Kahembe kumartui puoleeni ja sanoi, että nyt missaat hyvän kuvan ilman kameraasi; nyt leikataan kakku. Mietin, että hän näytti juhlapaidassaan ja harmaantuvassa tukassaan oikeastaan hieman Nelson Mandelalta. Olin sanomaisillani, että meillä on kyllä ihan sama perinne, mutten päässyt alkua pidemmälli, kun tanssahteleva keittiöväki rullasi hääparin eteen telineen päällä seisovan, grillatun vuohen. Sillä oli karvainen pää, häntä ja sorkat niin kuin nyt vuohella on, nippu rehuja tungettuna suuhun ja paistettuun pintaan oli tökitty hammastikuilla eräänlaisia coctailpaloja koristeeksi. Ja sitten hääpari leikkasi siitä ensimmäisen siivun ja syötti sen toisilleen, niin kuin nyt hääkakkua leikataan. Cake tai goat, ei siinä iso ero ole.

Hääpari tarjoili suupalat myös kunnianosoituksena uusille appivanhemmilleen, bestmanille, kaasolle ja sulhastytölle ja -pojalle. Mr. Kahembe on Babatissa erittäin kunnioitettu ja tunnettu, minkä vuoksi juontaja kutusi suurielkeisesti myös hänet, hänen vaimonsa ja suomalainen vieraansa parrasvaloihin saamaan maistiaiset. Nyt oli minun vuoroni olla kauris ajovaloissa, sillä en ymmärtänyt sanaakaan swhailinkielisestä esittelystä tai mitä piti tehdä, mutta Joas tuuppi minua ystävällisesti edellään hääparin luo (hänellä on isältään peritty periaate, että naiset kulkevat aina edellä, vaikkei täällä ole edes niitä heikkoja jäitä) ja niin olin minäkin hieman irvokkaan vuohen äärellä saamassa maistiaiset tikun nokasta. Hyvää ja mureaa.

Ihmeekseni vuohi ei maistunut lainkaan lampaalta, vaan oli midompaa, lähempänä possua. Ruoka oli kaiken kaikkiaan hyvää ja sitä oli taatusti riittämiin. Naiset suurien kattiloiden takana kasasivat ruokaa kauhoittain jonottajien lautasille, niin että lopputuloksena oli keko eri ruokalajeja suloisesti sekaisin. Kädet pestiin ja ruoka syötiin sormin. Ajan kanssa ehkä opin tekemään sen tyylikkäästi. Kun ruoka oli syöty, pöytäkunnan lautaset nostettiin pinona lattialle, josta ne kerättiin pois. Merkillinen tapa.

Juomaa sai juomalipuilla, joita oli kullekin jaettu kolme. Täkäläinen olut on erittäin suomalaiseen makuun sopivaa, mutta olisi melkein kannattanut tyytyä yhteen kolmen sijasta, niin olisi voinut välttää vessareissun. Noh, ei siinä mitään tavatonta sinänsä – likaisia vessoja ja reikiä lattiassa on nähty ennenkin ja tullaan näkemään vastakin, mutta vaikea niistä silti on oppia pitämään.

Syöminkien jälkeen juhlat jatkuivat. Häälahjaksi sulhasen vanhemmat lahjoittivat tontin ja morsiamen vanhemmat 20 säkkiä sementtiä, jotta nuoripari pääsee alkuun yhteisen elämän rakentamisessa. Muiden vieraiden lahjat eivät olleet kalliita, mutta niiden antaminen oli ihan oma olennainen seremoniansa, kaukana meidän kuivasta lahjapöytäkäytännöstämme. Ihmiset tanssahtelivat jonossa suku- ja kaverikunnittain hääparin luo, heilutellen lahjoja suurieleisesti ilmassa. Lahjakankaita ja -lakanoita leyhyteltiin ja kiedottiin parin ympärille, muut lahjat oli kääritty kiiltäviin kääreisiin. Lopuksi vielä suuri joukko meitä lahjattomia kävi kättelemässä parin ja sujauttamassa rahaa lahjakassaan. Raha piti pitää kädessä huomaamattomasti, lahjoituksen suuruus tai pienuus pitää salassa.

Kun lahjat ja rahat oli jaettu, Mrs. Kahembe ilmoitti että nyt olisi aika lähteä. Ilmeisesti heidän osaltaan muodollisuus oli täytetty ja muu juhlakansa saisi jatkaa vielä kemujaan. Kokemus oli mielenkiintoinen, joskin – tai ehkä juuri siksi – erilainen kuin olin kuvitellut. Juhlissa yhdistyi samaan aikaan vaatimattomuus ja ylellisyys, karuus ja kiilto. Yhteisön tärkeyttä ilta oli entisestään alleviivannut, ihmiset tarvitsivat toisiaan voidakseen järjestää mitään tällaista, kenelläkään ei ollut varaa jättäytyä YYA:n ulkopuolelle. Tunsin toisaalta tyytyväisyyttä omasta länsimaisen elintason ja Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan suomasta riippumattomuudestani, johon olen niin tottunut ja kiintynyt, mutta toisaalta surullisuutta siitä, etten ehkä koskaan voisi olla osa mitään yhteisöä samalla tavalla kuin nämä ihmiset ovat.

Sirkat sirittivät yössä. Tuntisinkohan itseni enemmän osalliseksi, jos tietäisin hääparin nimet?

Tämän blogin keskisyvä olemus

Sananen tästä blogista. Kirjoitan – tai ainkin yritän kirjoittaa – tätä useammastakin syystä. Ensinnäkin asiat ja kokemukset muistaa paremmin, kun ne on jollain tapaa ulkoistanut ja toisekseen ne usein paranevat jakamalla. Olen jo nyt huomannut, että kokemisen ilosta on puolet pois, kun asioita ei voi jakaa kenenkään kanssa. Puhelut ovat melko kalliita ja nettiaika sekä harva että rajallinen, joten runsaan sähköpostien kirjoittamisen sijaan yritän jakaa kokemuksia tärkeiden ihmisten kanssa näin. Kirjoitan siis blogia ensisijaisesti itselleni ja niille rakkaille ja tutuille, joita kuulumiseni kiinnostavat ihan henkilökohtaisista syistä, mutta toki myös muut lukijat toivotetaan tervetulleeksi.

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi blogi toivottavasti tulee palvelemaan täällä Tansaniassa suorittamani opetusharjoittelun reflektointia ja sitä, että saan edes jotain järkevää koostettua aiheesta ohjaajalleni. Jos en kirjoita säännöllisesti ainakin jotain, kolmen kuukauden päästä minulla on vain kasa kokemuksia, joista voi olla hyvin vaikea kasata mitään selkeää raporttia tai tuotosta aikaiseksi. Tästä syystä on mahdollista, että pedagogiikastakin puhutaan vielä sananen jossain vaiheessa - tai sitten ei?

Ainoa paikka, missä minulla on käytössäni nettiyhteys, on Babati. Blogin päivitystahti riippuu siis pitkälti siitä, kuinka usein käyn täällä: enimmillään joka viikonloppu ja toivottavasti vähintään 2-3 viikon välein. Samasta syystä tulen varmaankin käyttämään ajastettuja kirjoituksia eli juttuja päivätään sille ajankohdalle kun ne on todellisuudessa raapustettu johonkin ruutupaperille tai vaihtoehtoisesti hetkeen johon ne liittyvät, ei välttämättä julkaisemishetkeen. Tämä voi siis aiheuttaa sitä, että juttuja pompsahtaa blogiin harvakseltaan, mutta useampi kerralla. Siis jos olen ahkera.

Mutta hei, olen Afrikassa: blogin kirjoittaminen tulee tärkeysjärjestyksessä jossain keitettyjen banaanien syömisen ja swahilin treenaamisen jälkeen :) Hakuna matata – no problem.

Paikka ja projekti pähkinänkuoressa

Olen nyt saapunut Tansaniaan ja ensimmäiseen varsinaiseen kohteeseeni Babatiin, joka on värikäs ja suomalaisittain ajatellen kylämäinen, mutta erittäin nopeasti kehittyvä kaupunki. Esimerkiksi matkalla tänne oli vanhaa surkeaa röykkyytystietä enää parinkymmenen kilometrin pätkä ja kiinalaisten insinöörien johtama suuri tietyö eteni vakuuttavasti; palatessani asfalttitie voi hyvinkin olla jo valmis. Isäntäni Mr. Joas Kahemben mukaan vuoden päästä Babati voi näyttää jo melko erilaiselta paikalta.

Tulen viettämään osan ajasta täällä Babatissa, mutta ilmeisesti torstaina jatkan varsinaiseen kohteeseeni, parin tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan Gendabi-nimiseen kylään, jossa sijaitsee suomalaisen Sinituotteen rakennuttama SINI Hargushay primary school. Menen sinne opettamaan vapaaehtoistyönä englantia skeä lapsille että opettajille ja samalla toivottavasti kehittämään kielen opetusta käytännöllisemmäksi.

Gendabi sijaitsee Luoteis-Tansaniassa, Hanag-vuoren juurella, keskellä Tanzanian köyhintä maaseutua. Gendabissa ei ole sähköjä, suihkuja, vesivessoja tai muitakaan ylellisyyksiä, joskin kolmen kilometrin päässä koululta on kyläkauppa, johon tulee sähköt. Kylän ympäristössä asuu n. 5000–10 000 ihmistä, jotka kuuluvat pääosin Barbaig- ja Iraq-heimoihin. Alue on ylänköä, joten ilmasto on armollisempi kuin esimerkiksi rannikolla, jossa yöt ovat usein yhtä kuumia kuin päivätkin. Päiväntasaajan tuntumassa, kuumimpaan vuodenaikaan ja vilvoittavien ylellisyyksien ulottumattomissa tulen varmasti olemaan kiitollinen noista viileistä öistä.

SINI-koulu on rakennettu suomalaisen Sinituotteen hyväntekeväisyysprojektina ilman välikäsiä. Projekti on vilpittömästi hatunnoston arvoinen, sillä toiminta on hyvin tarvelähtöistä, konkreettista ja tarkkaan seurattua. Koulun rakentamisella on ollut jo nyt valtava merkitys alueen lasten mahdollisuuteen käydä koulua sekä monilla koulumatkan lyhentymiseen jopa tunnilla, vaikka 10-vuotinen projekti ei ole vielä puolivälissäkään. Kouluun on hankittu myös opetustarvikkeita, sen yhteyteen rakennettu kaksi kalalammikkoa ja stipendien avulla rahoitetaan vuosittain parhaiden oppilaiden pääsy jatkamaan opiskelua sisäoppilaitoksena toimivaan Single schooliin Babatiin.

Koulussa aloittaa ensi viikolla alkavana lukuvuotena 350-400 oppilasta. Luokkakoot ovat Tansaniassa perinteisesti isoja, noin 40-80 oppilasta, ja näin myös SINI-koululla, mutta onneksi viimevuotisen seitsimän sijasta koululla työskentelee tänä vuonna yhdeksän opettajaa. Mr. Kahembe oli tyytyväinen, että luokat saadaan nyt pidettyä n. 45 oppilaan suuruisina, mikä on jo hyvä. Projektin tavoite on tarjota lopulta opiskelutilat 1000:lle oppilaalle. Tietoa koulusta ja projektin vaiheista Sinituotteen kotisivuilta.

SINI-koulu on ensisijainen kohteeni, mutta tarkoitus on käydä myös Babatissa opettamassa SINI-koulun stipendiaatteja Single schoolissa. Suunnitelma oli, että opettaisin perjantaisin Babatissa, jolloin voisin samalla viettää viikonloput hieman mukavammissa olosuhteissa ja päästä sekä kunnon suihkuun että nettiin. Babatiin on kuitenkin parin tunnin ajomatka, joka julkisilla kulkuneuvoilla kestää 3-4 tuntia ja kun vielä usein täpötäydet paikalliset bussit ovat luku sinänsä, niin nähtäväksi jää reissataanko tänne tosiaan joka viikko.

Lisäksi kävi ilmi, että paluumatkalla bussin vaihtoaikataulu Gadeshissa voi tehdä matkasta päivän mittasen. Sieltä Gendabiin ei kuitenkaan ole tietä myöten kuin 40 km, joten voisin kuulemma harkita taksia tai moottoripyöräkyytiä loppumatkalle. No uih, sepä se olisi soma näky, kun pieni Mirja istuu motskarin tarakalla, reppu selässä ja rytyytetään menemään sellaisia teitä, että Suomen rospuutot kalpenee kerrasta! Hekottelen täällä itsekseni ääneen mielikuvalle XD

Blogin päivitystiheyden perusteella voitte ehkä jatkossa päätellä jotain matkustamisen sujuvuudesta, mukvauuden kaipuusta ja tehdyistä ratkaisuista?

Lähtemisestä, saapumisesta ja rohkeudesta

Olen lähtenyt ja nyt jo saapunutkin. Ajoimme ystäväni kanssa yötä myöten Jyväskylästä Hesinki-Vantaalle, josta lähdin aamulennolla klo 6.55 Amsterdamin kautta Kilimanjarolle. Kieltämättä jännitti ja vähän hirvittikin, kun oli aika jättää talvitakki auton takapenkille ja tarttua terminaalin edessä toisiaan vasten nojailemaan jääneisiin matkalaukkuihin: matkalaukku, lentolaukku ja laatikollinen materiaaleja perintäikkääseen siniseen Ikea-kassiin pakattuna.

Turvatarkastuksissa pyöriessä turha jännitys ja eksotiikka kuitenkin unohtui nopeasti, vaihtui jonottamiseen. Ihmisvirtoja ja koneiden täyteen pakkautumista katsellessa sai hyvän muistuksen siitä, ettei tässä reissussani pohjimmiltaan ole mitään määräänsä erityisempää: ihmiset matkustaa eri pituisiksi ajoiksi erilaisiin paikkoihin erilaisista syistä. Tämä matka on erityinen vain minulle itselleni, niin kuin meidän jokaisen kokemukset ovat ainutlaatuisia ja erityisiä meille.

Ennen matkaa useampikin ihminen oli ehtinyt kehaista lähtemisen rohkeutta ja jokin sen kaltainen urhea tunne itselläkin oli ollut. Jossain siinä Amsterdamin kohdilla loputkin tuosta erityisyyden ja rohkeuden tunteesta alkoi kuitenkin kadota lentokenttämateluun: ei kai matkustamine ole rohkeutta vaan ylellisyyttä valita missä haluaa olla? Täytyy muistaa olla kiitollinen mahdollisuudestaan tehdä valintoja, nähdä oman valinnanvapautensa olemassaolo ja käyttää sitä huolella. Ei se ole vielä rohkeutta, että tekee asioita pelkäämättää, vaan vasta se kun tekee asioita siitä huolimatta että pelkää.

Kilimanjaron kentällä oli klo 21.30 pilkkopimeää ja edelleen 28 astetta lämmintä. Viisumijonossa monikielistä puheensorinaa kuunnellessani tunsin itseni jotenkin yksinäiseksi ja harkitsin hetken uudelleen kantaani rohkeuteen. Ehkä eniten rohkeutta vaatiikin tulla toimeen itsensä kanssa, kun päivistäsi riisutaan pois ystävät, rakkaat, koti, tuttu työ, harrastukset ja oma kieli – kuin joulukuusesta riisuttaisiin kaikki se mikä tekee siitä kauniin. Millainen minä olen ilman kaikkia noita asioita, ilman kaikkia teitä? Ajattelin että olipa miten karua tahansa niin se on kuulkaa loppiainen nyt, pian nähdään mistä puusta on tyttö tehty. Otin leimatun passini ja kiitin.

Matkalla Tansaniaan ja bloggaajaksi

Istun tavallisessa suomalaisessa olohuoneessa, tavallisella suomalaisella sohvalla ja yritän aloittaa bloggaajan urani. Ulkona on kylmää ja suorastaan hämmentävän lumista, sisällä mukavan lämpöistä. Koira nukkuu kiepillä ja telkkarissa olisi tarjolla dokkari joko Mikko Niskasesta tai Bob Dylanista. Unohdun katselemaan Dylania, sivusilmällä.

Juuri tuohon samaan sivusilmällä katseluun sitä sortuu elämässäkin: olet kiinnostunut asioista, innostuva, uteliaskin ja siitä huolimatta elämä ja asiat tuntuvat lipuvan ohi lähes huomaamatta. Aivan kuin seuraisi omaa elämäänsä sivusilmällä, puolihuolimattomasti, aivan kuin Dylania. Minä olen nyt päättänyt ottaa aikalisän ja katsoa elämää kunnolla, katsoa kaukaa nähdäkseni lähelle.

Haluan maistaa maut huolella, nähdä värit kirkkaina, katsoa itseäni ja juuriani avoimesti, upottaa käteni elämään kyynärpäitä myöten ja totisesti hikoilla ihmisyyteni ja onnellisuuteni pohjamutien kääntämiseksi. Kirjaimellisesti. Minä lähden kolmeksi kuukaudeksi Tansaniaan vapaaehtoistöihin, lähden opettamaan oppiakseni.

Vielä on päivä aikaa tehdä lähtöä. Päivä aikaa pakata, varmistaa ja olla huolissaan kaikesta minkä on ehkä unohtanut, päivä aikaa hyvästellä ja halata, päivä aikaa syödä ruisleipää, päivä aikaa olla kauhuissaan ja innoissaan ennakkoon, päivä aikaa olla omalla maallaan. Vielä on yksi päivä aikaa ajatella asiaa futuurissa. Nyt menen nukkumaan. Vielä on yksi yö omassa, lempeässä sängyssä ennen vierasta pimeyttä, outoa patjaa, heinäsirkkojen siritystä ja hikinihkeitä lakanoita. Vielä yksi yö kotona.