Tansanialaista täsmällisyyttä

Meillä on kuluneella viikolla ollut kymmenkunta kokousta, tapaamista tai muuta sovittua aikaa: mm. village council, tiedotustilaisuus seiskaluokkalaisten vanhemmille stipendiaattiohjelmasta, building committee, uusi yritys pitää tiedotustilaisuus seiskaluokkalaisten vanhemmille, aitasopimuksen allekirjoitus, projektipäällikön tapaaminen, kokous opettajien kanssa ja sovittu kyyti Babatiin.

Ja joko arvaatte? Kyllä, yksikään näistä ei alkanut ajallaan. Ei yksikään. Enkä edes tarkoita, että ihmiset olisivat tulleet viisi minuttia tai vartin myöhässä, vaan alkamisajankohdan myöhästyminen oli aina vähintään tunnin ja enimmillään neljä tuntia. Tai ei se neljä tuntiakaan aina riittänyt: vanhempien info siirtyi päivällä (ja oli seuraavana päivänä taas kaksi tuntia myöhässä), ja aamupäivällä odotettu projektipäällikkö oli jäänyt ministerin kanssa kiipeliin toiselle projekityömaalle ja saapui lopulta 11 tuntia myöhässä. Noh, ollaan nyt reiluja ja todetaan rehellisyyden nimissä, että vastaavasti yksi kokous kyllä alkoi edes melkein sovitusti ja se oli opettajakokous, joka oli perjantai-iltapäivänä klo 15.20, ennen viikonlopun viettoon lähtöä.

Minä itse en ole mikään säntillisyyden perikuva, mutta onhan se nyt aivan käsittämätöntä, jos mikään aika ei ikinä päde edes etäisesti sinne päin kuin pitäisi! Minä tunnen ehkä kolme tansanialaista, jotka ovat yleensä aina ajallaan, mutta muille pitää näemmä sanoa aika vähintään tuntia aikaisemmaksi kuin milloin heidät haluaa tavata. Lyhyelläkin matematiikalla on laskettavissa, että kaikkia näitä tapaamisia odotellessa on hyvinkin kulunut muutamassa päivässä aikaa hukkaan yhden työpäivän verran, eikä taida riittääkään.

Asian kääntöpuoli on sitten se, että kun kaikki ovat niin tottuneita odottamaan toisiaan, heistä on tullut hyviä odottajia. Aidantekijä odotti projektipäällikköämme ja sen myötä sopimuksen tekoa iltapäivästä asti eikä kukaan muistanut sanoa hänelle, että mene nyt jo hyvä mies kotiin välillä. Niin sielläpä tuo olisi ilmeisesti odottanut vielä illan pimennyttyäkin, jollei me oltaisi hoksattu kysyä rehtorilta, että mitenkäs se aitakaveri on ohjeistettu tulemaan seuraavan kerran. Ai, se istuu vielä siellä ja odottaa..?

Että asiahan oikeastaan ratkeaa sillä, että me valkonaamat vaan opetellaan paremmiksi odottajiksi, niin kellään ei enää ole ongelmaa? Tullaan kun tullaan ja kun on tultu, odotellaan niitä ketkä ei vielä ole tulleet, mutta tehdään se ihan rauhallisin mielin eikä olla turhaan kärsimättömiä. Ja aloitetaan sitten kun aloitetaan. Hätäkös tässä. Toimiihan se palapeli noinkin; me omituiset pohjoisen eläjät vaan ollaan epäsopivia palasia ja sotketaan selkeät asiat ihan suotta?