Edellisestä Tansanian matkasta ja siten myös blogin
kukoistuksen ajoista on kulunut lähemmäs pari vuotta. Sen jälkeen on tapahtunut
paljon, mistä käy isolta osin kiittäminen perheemme mainiota ”reissutuliaista”: mieshän kävi myös tuolloin parin viikon ajan tekemässä tuttavuutta Tansanian kanssa, ja vajaa yhdeksän kuukautta myöhemmin meille syntyi tytär, joka on
mullistanut elämää monin tavoin.
Sain siis matkaltani kokemusten ja muistojen lisäksi lahjan,
joka Tansanian tavoin on yhtä aikaa ihana, vaativa, opettavainen, riipaiseva ja
rakas. Oman lapsen saamiseen ja Afrikkaan liittyy molempiin tietty
salaperäisyyden hehku, jonka takana todellisuus on enimmäkseen hyvin arkista ja
kuitenkin juuri sellaisena äärimmäisen koskettavaa. Tyttö ja Tansania ovat haastaneet katsomaan
maailmaa ja itseäni uusin silmin, opettaneet suhteellisuudentajua, karsineet
illuusioita, tarjoilleet ylen määrin iloa, onnea ja toiveikkuutta ja
pakottaneet hidastamaan tahtia.
Työn hektisyyden hellitettyä elämä on rauhallisempaa – ja
puuron- ja vaippojentäyteisempää – mutta vanha innostukseni erilaisiin asioihin
on tallella. Pari kuukautta sitten mieskin aloitti vuorotteluvapaan ja nyt olemme
nautiskelleet perheen yhteisen ajan ylellisyydestä, mutta myös suunnitelleet
uutta matkaa Tansaniaan samaisen Sinituotteen projektin tiimoilta. Mietimme
kyllä, että voisihan sitä kadota jollekin kaukaiselle rannalle rentoutumaan,
mutta koemme olevamme nyt niin onnekkaita ja onnellisia, että haluamme käyttää
tätä aikaa ja kerättyä energiaa myös muiden ihmisten hyväksi, niiden hyväksi
joilla on paljon vähemmän.
Kun ajatus ensi kerran alkoi itää, sitä tunsi itsensä jotensakin
hulluksi: pienen lapsen kanssa kehitysmaahan lähteminen on ihan eri asia kuin
itsekseen seikkaileminen. Sittemmin olemme tehneet paljon taustaselvityksiä,
jutelleet useamman lääkärin kanssa, kyselleet asioista Tansaniassa asuvilta tai
asuneilta suomalaisilta, siirtäneet matkaa lapsen etua ajatellen yli
1-vuotissynttäreiden ja muutenkin pohjustaneet asian niin hyvin, että olo ja
koko projekti on alkanut tuntua ihan tervejärkiseltä.
Tärkein lähtemistä puoltava kriteeri on, että olemme käyneet
paikassa aiemmin, tiedämme suunnilleen mihin varautua, meillä on luotettavat
yhteyshenkilöt ja viime kerran jälkeen tiestöä on alueella parannettu
merkittävästi. Tämä viimeisin tieto huojensi mieltäni suuresti, sillä Suomesta
käsin on helppo pelätä leijonia, tauteja ja ryöstetyksi tulemista, mutta
todellisuudessa kaikkein vaarallisinta matkamme kohdealueella on liikenne.
Viimeksi vähintään joka toisella automatkalla sattui jotain – useimmiten auto
hajosi tai juuttui mutaan – ja vaikka siihen itsekseen kulkiessa oppi
suhtautumaan kärsivällisyydellä ja jopa huumorilla, ei se poista todellisia
riskejä, joihin pienen lapsen äitinä suhtautuu luonnollisestikin aivan erilaisella
vakavuudella.
Uusi matka on siis suunnitteilla, lähtö pitäisi tapahtua
tammikuussa 2013 ja reissun kestää kolmisen kuukautta. Myös blogi saa toivottavasti
taas kukoistaa hetken, vaikka yksin liikkuvan naisen seikkailut vaihtuvatkin
nyt enemmän pienen lapsen äidin näkökulmaan. Eikä kuvasta sovi unohtaa tuota
rakasta miestä, lapseni isää, joka on kyllä käynyt Tansaniassa kerran aiemmin,
mutta joutuu ja pääsee nyt varmasti aivan eri tavalla kohtaamaan tansanialaisessa
kulttuurissa toimimisen ilot ja haasteet ja kehitysmaan arjen. Odotan suurella mielenkiinnolla
millaisia tuntemuksia tästä jaetusta kokemuksesta meille molemmille syntyy.
Koska matkustamme vuoden ikäisen lapsen kanssa, mukavuuteen
ja turvallisuuteen on panostettava tällä kertaa aiempaa enemmän. Mutta jos
vanhat merkit yhtään pitävät paikkansa, niin luulenpa että sen verran
seikkailuja ja sattumuksia on silti luvassa, että blogin
lukijallakaan ei toivottavasti käy aika pahasti pitkäksi. Aloitan päivittämisen
jo ennen matkaa (käytännössä tällä päivämäärällä), mutta tammikuun puolivälin
jälkeen kirjoittelen teille toivottavasti sitten taas autenttisesti Afrikan
mantereen helmoista!
