Toto tundut karkuteillä

Olen jo tainnut jossain aiemmassa postauksessa mainita, että rakas lapsemme on melko touhukas ja ehtiväinen tapaus. Paikalliset ovat alkaneet kutsua häntä lempinimillä ”fundi” (korjaaja; jokainen nippeli ja nappeli pitää vääntää ja tutkia) ja ”toto tundu” (tuhma lapsi, oikeakielisesti kai mtoto mtundu). Etenkin tuo jälkimmäinen on alkanut vakiintua ihan päivittäiseen käyttöön. Onneksi se kuitenkin lausutaan ihan lempeästi rakkaudella tai hyväntahtoisen naurun säestyksellä. Poikkeuksena tosin se, kun me vanhemmat joskus lipsautetaan se sillä jokaisen meidän hyvin tuntemalla mitä-sinä-olet-oikein-mennyt-tekemään? -sävyllä.

Olen tainnut myös aiemmin mainita, että lapsemme on ihan iloisesti lähtenyt konttaamaan Babatissa guest housesta kadulle silloin kun ei vielä osannut kävellä? Noh, uusimpana villityksenä on nyt pienet pakopyrähdykset Harghushayssa, jossa tyttö (nyt 1 v. 2 kk) on alkanut laajentaa reviiriään kotitaloltamme koulun pihapiiriin. Jokusen kerran olemme jo joutuneet hakemaan pienen seikkailijan koulun rappusilta ja aika monta kertaa matkalta sinne. Ei tyttö tyystin valvomatta ole vielä kovin pitkälle onnistunut pääsemään, mutta olemme mielenkiinnosta jääneet kuistille seuraamaan, että kauasko tuo menee jos antaa mennä? Juu-u, meneehän se. Joskus kävellen, aika usein vielä kontaten.

Matkalla maailmalle.

Olen ajatellut, että kyseessä on vain harmiton seikkailu, mutta samalla puolivitsinä sanonut, että joku päivä tyttö vielä lähtee meidän huomaamatta niin kauas, että joutuu kokonaan hukkaan ja mieron tielle. Jokunen päivä sitten tyttö oli onnistunut menemään itsekseen ulos ja kun katsoin ikkunasta, hän konttasi pihatietä pitkin, mutta tällä kertaa äidin kangaskassi mukana. Herää väkisinkin kysymys, että onkohan tämän karkailun takana sittenkin joku suurempi suunnitelma, kun tyttö on vielä sopivasti samaan oppinut sanomaan englanniksi "bye bye"?

Kassi mukaan. Ehkä ensi kerralla jo pakattuna?

Mutta jos joku päivä meidän lapsemme onnistuukin karkaamaan kotoaan, niin eipä tuo ole ainoa. Kävimme tänään Singen yläasteella ja juttelimme erään Sinituotteen stipendiaatin kanssa, jonka erityisen palavaa opiskeluintoa on vaikea ohittaa huomaamatta - tai ihailematta. Kun tämä nuori mies oli päättänyt peruskoulun, hänen vanhempansa halusivat hänen menevän naimisiin. Hänen perheensä kuuluu perinteistä paimentolaiselämää viettävään barbaiq-heimoon, jonka keskuudessa tämä vanhempien toive on yhtä kuin käsky, pakko ja väistämättömyys eikä siinä paina paljoa se, jos valmistuit koulusta luokkasi parhaana ja sinulla olisi eväitä vaikka mihin. Poika ei kuitenkaan ollut valmis naimisiin, vaan halusi palavasti opiskelemaan. Mitä tekee nuori mies tällaisessa tilanteessa?

Nuori mies juoksee karkuun vanhempiaan. Kirjaimellisesti. Hän on erittäin hyvä juoksija. Päätöksen tehtyään hän juoksi 10 kilometrin päähän Gendabiin 25 minuutissa (kannattaa huomata ettei matkamitta ole ihan tarkka, muutenhan kyseessä olisi maailmanennätys!) tavatakseen SINI-projektia koordinoivan Mr. Kahemben. Nuori mies anoi apua; hän halusi opiskella - ei kasvattaa lehmiä, ei mennä naimisiin. Nyt tämä savimajassa kasvanut ja täysin omilla ansioillaan ja sitkeydellään tiensä raivannut nuorukainen opiskelee toista vuottaan alueen parhaassa toisen asteen koulussa, Singessä, ja on luokkansa paras. Hänen bravuureitaan ovat matematiikka, fysiikka ja kemia, ja hän haluaa lääkäriksi tai insinööriksi. Kun hän kertoo meille karkumatkastaan, hänen intonsa ja kiitollisuutensa tästä opiskelumahdollisuudesta hehkuu hänestä sellaisena tahtona ja energiana, että siinä on jotain syvästi vaikuttavaa, suorastaan liikuttavaa.

Minä en kerta kaikkiaavoi olla pitämättä näistä meidän tuhmista, kotoa karkaavista lapsista! Olkoon heidän uteliaisuutensa maailmaa ja oppimista kohtaan ehtymätön myös tulevaisuudessa. Sen nuoren miehen vanhemmatkin ovat kuulemma jo antaneet anteeksi. Hyvä niin - minkäpä tuollaiselle innostukselle mahtaa?