Taikauskoa ja albiinomurhia

Minua ärsyttää, että Afrikasta kerrotaan aina vain huonoja uutisia kuten nälänhätää, sotia ja diktaattoreiden nousuja ja tuhoja, vaikka maanosassa tapahtuu paljon hyvää uutisoimisen arvoista. Siksi minua harmittaa kirjoitaa aiheesta, josta nyt kirjoitan, mutta aihe riipaisee, joten tunnen tarvetta jakaa kanssanne huonoja uutisia Tansaniasta: viikko sitten taas yksi albiino joutui hyökkäyksen uhriksi ja silvotuksi. Albiinopoika Mwigulu Magessa oli kävelemässä lauantaina neljän koulukaverinsa kanssa, kun miehet hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja häneltä hakattiin käsi irti hänen ystäviensä nähden. Mwigulu on vain 7-vuotias. Nyt hän on toipumassa sairaalassa.

Vain muutamaa päivää aiemmin eräältä albiinoäidiltä oli hakattu käsi irti machete-veitsellä. Viisi miestä pidätettiin, kun mädäntyvä käsi löytyi piilotettuna pellolta. Ja vain kuukautta aiemmin Taboran alueella kuoli albiinolapsi, kun häneltä oli katkaistu koko käsivarsi samanlaisella veitsellä. Ja nämä ovat vain muutamat viimeisimmät tapaukset pitkässä albiino-silpomisten ja -murhien sarjassa. Vuoden 2006 jälkeen niitä arvioidaan tapahtuneen ainakin 100. Ja kaikki vain siksi, että laajalle levinneen uskomuksen mukaan albiinojen ruumiinosilla on onnea ja vaurautta tuottavia taikavoimia, joten noitatohtorit tekevät niistä muti-taikakaluja ja taikajuomia.

Koska Tansaniassa on poikkeuksellisen paljon albiinoja, jopa 150 000, näitä ruumiinosia viedään myös naapurimaihin, sillä niiden arvo voi olla tuhansia dollareita. Tällaisen edessä ei voi kuin tuntea voimatonta epäuskoa, ahdistusta ja vihaa. Ja kuin tässä ei olisi jo riittävästi; albiinotyttöjä raiskataan, koska sen uskotaan parantavan AIDSin. Raiskaajalla on siis aina HIV. Eikä ole kauaa siitä, kun etenkin punasilmäisiä albiinonaisia tapettiin noitina ja koska he tuovat ”huonoa onnea”. Toivatpa albiinot siis muassaan ihmisten mielestä hyvää tai huonoa onnea, heille pigmentin puute tuntuu tuovan vain huonoa onnea.

Vuonna 2009 pääministeri julisti sodan albiinojen metsästäjiä vastaan, mutten tiedä onko tämä tuottanut todellista tulosta vai ei. Joka tapauksessa saman vuoden syyskuussa maassa annettiin vihdoin ensimmäinen tuomio albiinomurhasta. Kolme miestä kantoi 14-vuotiaan pojan kotoaan myöhään illalla, minkä jälkeen he murhasivat ja paloittelivat hänet. He saivat hirttotuomion. Ennen kaikkea olisi tärkeää, että itse noitatohtorit pantaisiin vastuuseen, sillä vaikkevät he tee murhia, he ovat kaiken syy ja alkuunpaneva voima ja tämän brutaalin kaupankäynnin suurin hyötyjä. He voisivat aivan hyvin pidellä veistä itse.

Tunnen voimattomuutta ja vihaa tällaisen mielettömyyden edessä, mutta myös jonkinlaista epäuskoa. Tiedän olevani kehitysmaassa, jossa monet ihmiset ovat köyhiä, epätoivoisia, tietämättömiä ja taikauskoisia, mutta silti minun silmissäni tällä maalla on kauiit ja toiveikkaat kasvot. On vaikea pakottaa itsensä ajattelemaan, että jossain lähellä, hyvinkin lähellä, elää tällainen taikauskon, pelon ja piittaamattomuuden luoma pimeys, jossa ihmiselämän arvo on mitätön. Silti tiedän, että myös se on totuus tästä maasta. Aivan kuten häikäilemätön korruptio, salametsästys tai vammaisten kurjat oltavat ja hyväksikäyttö.

Tässä maassa on paljon kaunista ja hyvää; ahkeruutta, unelmia, hyvää tahtoa ja toisista ihmisistä huolehtimista. Mutta myös ne toisenlaiset tarinat ovat totta, osa tämän maan arpista pintaa. Kaikilla kolikoilla on aina kaksi puolta: myös minun Suomellani on kahdenlaiset kasvot, minulla itsellänikin on, niin meillä jokaisella. Mutta silti: koskaan en tahdo tulla niin rumaksi enkä päästää taistelutta maailmaa ympärilläni niin rumaksi, että typeryys, piittaamattomuus ja julmuus eivät enää hetkauttaisi. Sellaisen rumuuden edessä ei pidä alistua. Sellaisesta rumuudesta täytyy puhua ja kirjoittaa, tulla tietoiseksi – silloinkin kun ei tahtoisi.

Lentopalloa ja leninkejä

Eilen käytiin Singe Secondary Schoolissa tapaamassa SINI-stipediaatteja ja heidän opettajiaan. Halusimme jututtaa opiskelijoita siitä, miten he kokevat oppilaitoksen ja opiskelun, ja kuinka hyvin heidän ennakko-odotuksensa ovat täyttyneet. Taka-ajatuksena oli saada ideoita siihen, kuinka voisimme valmistella tulevia stipendiaatteja paremmin heidän opintoihinsa sisäoppilaitoksessa. Täällä vaatii melkoisesti rohkaisua saada opiskelijat puhumaan näkemyksistään ja ajatuksistaan ääneen, sillä aikuisten auktoriteetti on kovin suuri, mutta pienellä maanittelulla saimme lopulta varsin hyvänkin keskustelun aikaiseksi. Opettajia onneksi tarvitsi maanitella vähemmän tai ei ollenkaan; siitä tapaamisest syntyi hyvä keskustelu ihan itsestään.

Kun nämä puoliviralliset osuudet oli hoidettu, oli aika siirtyä päivän vapaamuotoiseen teemaan: oli jokaviikkoinen sports day. Mies kokeneena lentopalloilijana osallistui mielihyvin lentopallomatsiin opettajat vastaan oppilaat -hengessä. Vaikka Singen jalkapallojoukkue on alueella lyömätön, lentopallossa taso ei ole aivan yhtä kova, mutta kyllä siitä ihan tolkun peli syntyi ja hauskaa oli. Ja koristakin piti käydä kokeilemassa. Minä tyydyin istumaan kentän laidalla, ottamaan kuvia ja toteamaan, että kaiken kaikkiaan pelit olivat selkeästi sukupuolijakautuneita ainakin tänään: jalkapalloa, lentopalloa ja koripalloa pelasivat vain pojat, etäisesti koripalloa muistuttavaa netballia vain tytöt. En ole varma, minkä verran tuosta viitsisin harmistua, mutta jos rehellisiä ollaan, niin vähän kuitenkin. Pakko kai tunnustaa, että minua yhä harmittaa ne ala-asteen liikuntatunnit, kun pojat sai pelata jalista, mutta tyttöjen piti ojennella nilkkojaan voimistelutunnilla.

Lentopallon tiimellyksessä.

Kävin tänään myös noutamassa reissun ensimmäiset teetetyt vaatteet. Suomessahan keskivertokansalainen ei teetä mittatilausvaatteita ompelijalla, koska työ on kallista ja samaan aikaan kaupat notkuvat pullollaan halpaa tuontitavaraa. Mutta toisin on täällä: suomalaisen mittapuun mukaan vaatteiden teettäminen on käsittämättömän halpaa ja paikallisenkin mittapuun mukaan kohtuuhintaista. Tosin tänään jakkua hakiessani törmäsin täällä pitkään asuneeseen amerikkalaiseen, joka totesi lakonisesti, että käytettyjen vaatteiden kauppa syö alaa koko ajan enemmän. Ja kieltämättä näky on tuttu: monessa kojussa ja kadunkulmassa myydään röykkiöittäin käytettyjä kenkiä ja vaatteita, kaiketi niitä eurooppalaisten hyvää hyvyyttään lahjoittamia? Toivon hartaasti ettei suuntaus olisi räätäleille ja vaattureille kohtalokas.

Minä nyt joka tapauksessa omalta osaltani kannatin ammattikuntaa ja tilasin yhdestä paikasta afrikkalaistyylisen puseron ja hameen, toisesta jakun ja kolmannesta kevyen kesämekon. Halusin kokeille eri tekijöitä, sillä paikalliset vaatturit ovat itseopppineita ja tottuneet tekemään lähinnä paikallisia vaatteita eikä mitään kaavoja käytetä, vaan vaatteen suunnittelu tapahtuu karkeasti hahmotellen johonkin vihkonkulmaan, joten lopputulos on aina vähän arvoitus. Jos vaatteen tai vaatekerran teettäminen maksaa työn osalta jotain 5 ja 15 euron väliltä ja kankaat ehkä saman verran, niin olen kuitenkin valmis kokeilemaan onneani.

Hamettani viimeistellään.

Nyt on haettuna kaksi vaatetta kolmesta ja onni oli ilmeisesti myötä kun pienten muutosten jälkeen sain suunnilleen mitä tilasinkin. En ihan, mutta riittävän lähelle. On kuitenkin merkillepantavaa, että vaikka omat vaatteeni olivat ihan hyviä, jostain syystä miehen aiemmin teettämä kauluspaita oli heti kättelyssä täydellinen. Olisikohan mahdollista, että naisasiakkaan kurveille ja toiveille olisi jotenkin hankalampi olla mieliksi? Äh, nilkat koukkuun, siskot!

Tansanialaista täsmällisyyttä

Meillä on kuluneella viikolla ollut kymmenkunta kokousta, tapaamista tai muuta sovittua aikaa: mm. village council, tiedotustilaisuus seiskaluokkalaisten vanhemmille stipendiaattiohjelmasta, building committee, uusi yritys pitää tiedotustilaisuus seiskaluokkalaisten vanhemmille, aitasopimuksen allekirjoitus, projektipäällikön tapaaminen, kokous opettajien kanssa ja sovittu kyyti Babatiin.

Ja joko arvaatte? Kyllä, yksikään näistä ei alkanut ajallaan. Ei yksikään. Enkä edes tarkoita, että ihmiset olisivat tulleet viisi minuttia tai vartin myöhässä, vaan alkamisajankohdan myöhästyminen oli aina vähintään tunnin ja enimmillään neljä tuntia. Tai ei se neljä tuntiakaan aina riittänyt: vanhempien info siirtyi päivällä (ja oli seuraavana päivänä taas kaksi tuntia myöhässä), ja aamupäivällä odotettu projektipäällikkö oli jäänyt ministerin kanssa kiipeliin toiselle projekityömaalle ja saapui lopulta 11 tuntia myöhässä. Noh, ollaan nyt reiluja ja todetaan rehellisyyden nimissä, että vastaavasti yksi kokous kyllä alkoi edes melkein sovitusti ja se oli opettajakokous, joka oli perjantai-iltapäivänä klo 15.20, ennen viikonlopun viettoon lähtöä.

Minä itse en ole mikään säntillisyyden perikuva, mutta onhan se nyt aivan käsittämätöntä, jos mikään aika ei ikinä päde edes etäisesti sinne päin kuin pitäisi! Minä tunnen ehkä kolme tansanialaista, jotka ovat yleensä aina ajallaan, mutta muille pitää näemmä sanoa aika vähintään tuntia aikaisemmaksi kuin milloin heidät haluaa tavata. Lyhyelläkin matematiikalla on laskettavissa, että kaikkia näitä tapaamisia odotellessa on hyvinkin kulunut muutamassa päivässä aikaa hukkaan yhden työpäivän verran, eikä taida riittääkään.

Asian kääntöpuoli on sitten se, että kun kaikki ovat niin tottuneita odottamaan toisiaan, heistä on tullut hyviä odottajia. Aidantekijä odotti projektipäällikköämme ja sen myötä sopimuksen tekoa iltapäivästä asti eikä kukaan muistanut sanoa hänelle, että mene nyt jo hyvä mies kotiin välillä. Niin sielläpä tuo olisi ilmeisesti odottanut vielä illan pimennyttyäkin, jollei me oltaisi hoksattu kysyä rehtorilta, että mitenkäs se aitakaveri on ohjeistettu tulemaan seuraavan kerran. Ai, se istuu vielä siellä ja odottaa..?

Että asiahan oikeastaan ratkeaa sillä, että me valkonaamat vaan opetellaan paremmiksi odottajiksi, niin kellään ei enää ole ongelmaa? Tullaan kun tullaan ja kun on tultu, odotellaan niitä ketkä ei vielä ole tulleet, mutta tehdään se ihan rauhallisin mielin eikä olla turhaan kärsimättömiä. Ja aloitetaan sitten kun aloitetaan. Hätäkös tässä. Toimiihan se palapeli noinkin; me omituiset pohjoisen eläjät vaan ollaan epäsopivia palasia ja sotketaan selkeät asiat ihan suotta?

Lapsi sairasti – ja käveli

Nyt on sitten koettu sekin pelonsekaisesti odotettu tilanne, että lapsi sairastui täällä reissussa ja tietenkin juuri täällä Gendabissa/Harghushayssa eli ehdottomasti ja taatusti maalla. Pari päivää piti kuumetta, tyttö oli väsynyt, söi huonosti ja yöt pyörittiin levottomasti.

Yöt siis menivät niin, että tyty pyöri levottomasti ja sen myötä myös me vanhemmat. Vaikka makuuhuoneen suihkuttaisi moskiittomyrkyllä illalla, ehtii näitä ystäviä useimpina öinä kuitenkin taas kertyä ennen aamua, kun ikkunat ei täällä ole koskaan ihan niin justiinsa tiiviit. Joten jos tietää jo illalla, että lapsi nukkuu huonosti ja kaipaa juottamista tai rauhoittelua monta kertaa yössä, on helpointa ja varminta ottaa hänet viereen nukkumaan eikä pomppia verkon alta toisen alle.

Kun vuoden ja kuukauden ikäinen lapsi sairastaa näinkin vieraassa paikassa, sitä ehtii kieltämättä ajatella kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, että malarian riski on aina olemassa estolääkityksestä huolimatta. Ei tullut mitään hätääntymisen tunnetta, koskapa vointi oli koko ajan ihan kohtalainen ja luotimme siihen että tarvittaessa saamme järjestettyä kyydin lääkärille. Mutta sanotaan vaikka niin, että olisipa kiva jos tyty jatkossa pysyisi terveenä.

Mutta ei tuo sairastaminen täällä niin kovin erilaista ole, vaan tuntuu menevän ihan justiinsa niin kuin kotonakin: ensin sairastaa lapsi ja pari päivää sen jälkeen minä, mutta vähän pidempään ja vähän pahempana. Eli kolmatta päivää tässä palelen ja hikoilen vuoronperään ja toivon, että huomenna jo helpottaisi.

Tytön kuumeilua siis kesti vain muutaman päivän ja jotain kohtalaisena pysyneestä kunnosta kertoo se, että ensimmäiset kunnon askeleet otettiin tänä aikana. On typy jonkun askeleen aiemminkin ottanut, mutta nyt kehtaa sanoa, että käveli pienen pätkän. Eihän tuo nyt sentään juoksentele ympäriinsä eli vähän vaatii vielä lisätreeniä. Tosin liikkumismuodosta riippumatta tuntuu menevän vauhdilla ympäriinsä joka tapauksessa...

Ensimmäinen kävely ikuistui kameralle lähes vahingossa.

Olen toisaalta odottanut tätä innoissani, sillä kävelevä lapsi täällä tarkoittaa edes vähän puhtaampaa lasta, pientä helpotusta sadepäivien alati märkien/kuraisten lattioiden kanssa ja mahdollisuutta käyttää mekkoja ja muita hellevaatteita polvista ohuiksi kuluvien housujen sijaan. Toisaalta melkein hirvittää, sillä tämä tarkoittaa vieläkin ehtivämpää lasta.

Tällä hetkellä esim. betonilattiaisella takapihalla konttaillessaan tyttö pysyy talon puolella varjossa, koska auringossa maa on liian kuumaa kontata ja koskea käsin. Tämä pitää hänet päiväsaikaan edes jollain lailla loitolla keittiön itsensäpolttamismahdollisuuksien ääreltä. Ja pihan nurkassa olevasta vessastakin niin kauan, kunnes varjo jossain vaiheessa päivää ylttää sen ovelle asti... Mutta kohta tämä rajoite on mennyttä.

Auringon ja varjon raja, avulias lapsenvahti.

Ja vielä yksi kuvaesimerkki Babatista, joka ehkä hiukan valottaa miksi kävelemisessä on puolensa ja puolensa. Kun ei tuota lasta kävelemättömyyskään pitele, vaan tytsy suunnistaa heti silmän välttäessä guest housesta kontaten kadulle ihailemaan vilinää, niin entäs kun se kävelee?? Parissa viikossa se varmaan oppii heilauttamaan itselleen taksin?

HUOM! Koska lapseni ei pysty antamaan minulle lupaa kuviensa julkaisuun ja vaikka pystyisikin, olen joka tapauksessa erittäin kriittinen (mutten siis totaalikieltäytyjä) lasten kuvien avoimessa verkossa julkaisemisen suhteen, joten käytän blogissa hänestä ensisijaisesti kasvottomia kuvia. En voi tietää varmaksi, mutta toivon että aikuistuttuaan hän tulee hyväksymään tämän periaatteen.

Solar power & polar power

Me saimme viime viikolla ostettua ja viritettyä testikäyttöön 80 wattisen aurinkokennon, joten solar powerista ja sen mahdollisuuksista on puhuttu nyt paljon. Iltaisin myös valaisemme huushollimme neljällä aurinkokennolampulla, joiden valossa syödään, jutellaan, työskennellään, käydään suihkussa jne. Onneksi täällä ei pilvisenäkään päivänä ole pulaa tuosta solar powerista, vaan sitä riittää kunhan on millä ottaa!

Tässä koulun upouusi aurinkokenno testikäytössä takapihallamme. Testiolosuhteet voivat vaikuttaa hiukan epämääräisiltä, mutta tuo tyhjän eläinsuojan katto oli kuin luotu tarkoitukseen!

Olemme lanseeranneet käyttöön myös uuden, paikallisia ihmisiä kovasti huvittavan termin ”polar power”. Solar powerin tavoin se on energiaa jonka avulla monet päivittäiset askareet helpottuvat ja – mikä parasta – myös tässä kyseessä on uusiutuva luonnonvara. Solar powerin tavoin sitä voi ladata pitkin päivää ja varastoida akkuun, mutta vain rajallisen määrän eli latauksen tulisi mielellään olla säännöllistä. Aurinkoisessa ilmanalassa polar poweria kertyy erityisen hyvin ja pilvisinä aikoinakin sen lataaminen onnistuu jotenkuten, mutta myrskyssä akku tyhjenee nopeasti.

Polar powerin merkittävin ominaisuus on, että se auttaa arktisempiin oloihin tottuneita ”mzunguja” kestämään erilaiset päiväntasaajalla eteen tulevat sattumukset ja erikoisuudet. Hieman höpsön hellyyden ja luovan hulluuden lisäksi polar power koostuu pitkistä keskusteluista, rehellisestä itsetutkiskelusta ja –ironiasta sekä hirtehisestä huumorista. Energiamuotona tämä on osoittautunut lähes korvaamattomaksi.

Ilmeisesti termin lanseeraus on onnistunut, sillä etenkin projektiassistenttimme huudahtaa kiitettävän usein jonkin kiihkeän debatin jälkeen tehdyn suloisen sovun tai muun sopivan tilaisuuden tullen: "Polar power!"

Byrokratian pyörteissä

Uskomatonta mutta totta; miehellä on nyt tansanialainen ajokortti! Hänellä oli jo valmiiksi kansainvälinen ajokortti, joten täkäläisen kortin saamisen piti olla vain pieni muodollisuus vaikeuksien välttämiseksi. Mutta olemme nyt oppineet, että jos haluat välttää vaivaa ja vaikeutta, älä yritä saada tansanialaista ajokorttia.

16.1.2013

Mies lähti kysymään poliisiasemalta miten tulee toimia ajokortin saamiseksi. Poliisiasemalta mies ohjattiin hieman kaupungin ulkopuolella sijaitsevaan lupatoimistoon, revenue officeen. Siellä hänelle kerrottiin, että täytyy täyttää hakemus, jota varten pitää olla kopio passista ja nykyisistä ajokorteista. Vaikka lupatoimistossa oli kopiokoneita, kopioita ei millään voinut ottaa siellä. Kopioita varten mies lähti siis takaisin kaupunkiin, mistä hän kopiot kourassaan palasi taas takaisin lupatoimistoon, jossa täytti hakemuksen. Ajokorttia varten mies valokuvattiin lupatoimistossa ja häneltä otettiin sormenjäljet. Asia näytti jo hetken hyvältä, mutta tässä vaiheessa kävi ilmi, ettei toimiston tietotekniikka toiminut eli tietoja ei saatu siirrettyä järjestelmään. Koska miehen piti samana päivänä lähteä ajamaan Gendabiin, hänelle annettiin mukaan täytetty hakemuslomake todisteeksi käynnissä olevasta prosessista siltä varalta että poliisit pysäyttäisivät. Ja hänen käskettiin tulla uudestaan toimistoon toisen kerran.

18.1.2013

Palattuamme Gendabista takaisin Babatiin mies lähti uudestaan lupatoimistoon hakemaan ajokorttia. Kävi ilmi, että edellisen kerran valokuvat ja sormenjäljet olivat epäonnistuneet ja ne jouduttiin ottamaan uudestaan. Miehelle ilmoitettiin että kortti maksaa 40 000 shillinkiä (n. 20 €) mutta hänen pitäisi ensin mennä poliisiasemalle rekisteröitymään ajokortin hakijaksi, jolloin poliisit samalla varmistavat ettei hakijalla ole mitään synkkiä rikkeitä tilillään. Mies teki työtä käskettyä, rekisteröityi (todistetusti kunnon kansalainen siis?) ja palasi taas lupatoimistoon maksaakseen ja noutaakseen korttinsa. Lupatoimiston koneelta ei kuitenkaan löytynyt tietoa rekisteröitymisestä eli sitä ei oltu vielä viety järjestelmään. Ohje oli, että tule myöhemmin uudestaan.

30.1.2013

Paluu lupatoimistoon. Mies tiedusteli onko poliisilaitokselta tullut tieto rekisteröitymisestä, jotta hän voisi saada ajokorttinsa. Ilmoitus oli tullut ja mies ehti jo hetken kuvitella, että asia oli sillä selvä. Mutta kun hän kaivoi kuvetta maksaakseen, hänelle sanottiin ettei ajokorttia suinkaan tänne makseta vaan postitoimistoon, joka on kaupungissa. Tälle päivälle tosin oli jo myöhäistä.

31.1.2013

Seuraavana päivänä mies meni lupatoimistosta saamansa maksukuitin kanssa postiin, jonka tiesi vielä olevan auki. Siellä hänelle kuitenkin ilmoitettiin, että maksujen vastaanotto kyseiselle päivälle oli päättynyt klo 15.30 ja nyt kello oli 15.45. Posti oli auki, asiakkaita yhä runsaasti ja kyseinen virkailijakin paikalla, mutta tätä maksua ei vain voinut enää maksaa. Häntä kehotettiin tulemaan uudestaan joku toinen päivä.

1.2.2013

Mies meni kaikelta varalta postiin jo heti aamusta, jottei mikään voisi mennä pieleen. Maksu hoitui ja hän sai suorituksesta kuitin, jonka kanssa hän toiveikkaasti suunnisti jälleen kaupungin ulkopuolelle lupatoimistoon, josta kuvitteli vihdoin saavansa ajokortin. Hän esitti luukulla maksukuitin, mutta siitä huolimatta tyly tuomio oli, että maksun jälkeen täytyy odottaa 24 tuntia, jotta maksu näkyy järjestelmässä ja vasta sen jälkeen voi saada kortin. Koska oli perjantai, asia siirtyi taas kolmella päivällä eteenpäin.

4.2.2013

Mies on jälleen lupatoimiston luukulla, taas kerran toiveikkaana. Mutta asia ei toki ollut niin yksinkertainen eli maksua ei vieläkään näkynyt eikä kuitista ollut edelleenkään mitään iloa. Virkailija lupasi selvittää asiaa ja käski tulla seuraavana päivänä uudestaan. Tässä vaiheessa prosessi alkoi saada tragikoomisia piirteitä, ei enää oikein tiennyt naurattiko vai ketuttiko enemmän.

5.2.2013

Taas kerran lupatoimiston luukulla, tietämättä mitä tällä kertaa mahtaisi olla odotettavissa. Ja yllätys yllätys: kaikki oli kunnossa, maksu näkyi ja yhteydet pelasivat, ja niin miehelle lyötiin käteen tansanialainen ajokortti, joka on voimassa seuraavat kolme vuotta! Tämä seitsemäs tapaaminen saman virkailijan luona sai aikaan sen, että hän tässä vaiheessa esitti pahoittelunsa asian venymisestä. Syyn siitä tosin saivat huonot tietoliikenneyhteydet, mutta järjestelmästä johtuva ihmisten juoksuttaminen (tai tässä tapauksessa mopotaksilla eli tuktukilla/bajajilla ajeluttaminen) paikasta toiseen ei tuntunut virkamiehen mielestä olevan erityinen ongelma. Ja miksipä olisi; virkamiesten työllistäminen on tärkeä asia. Ja onpahan mieskin nyt yhden uuden ajokortin lisäksi myös yhtä uutta kokemusta rikkaampi – olkoonkin että prosessin joissakin vaiheissa kärsivällisyys ja ymmärrys olivat koetuksella. Vaan kestivätpä kuitenkin. Byrokratia koettelee vaan ei hylkää.

Mies lupatoimiston rappusilla upouuden ja vaivalla hankitun ajokorttinsa kanssa!

Vastatuulta, myötätuulta ja tuulta

Kuulin viime viikolla mielenkiintoisen väitteen, että alue jolla nyt olemme, olisi yksi maailman tuulisimpia. En tiedä pitääkö se paikkaansa, mutta kun tässä samalla kuuntelen taas kerran ulkona vellovia puhureita, banaanipuiden kiivasta kahinaa ja metalliovien pauketta pieliään vasten, väite tuntuu hyvinkin järkeenkäyvältä. Harghushayssa tuulee, aina ja paljon. Täällä näkee usein tuulen maasta nostattamia hiekkapyörteitä, pyykkipäivän jälkeisenä aamuna vaatteita saa keräillä pitkin pihaa jos niitä ei kiinnitä narulle huolella ja luokissa odottaa korjaamistaan iso liuta puuskien rikki paukuttamia ikkunoita.

Alkujaan keskustelu tuulesta liittyi Tansanian energiantuotantoon, joka on ollut täysin riippuvainen vesivoimasta, mutta jossa puhaltavat nyt aivan uudet tuulet valtavan maakaasulöydön ansiosta, jonka odotetaan mullistavan koko maan tulevaisuuden. Näin voi oikeasti käydä tai sitten voitot valuvat vääriin taskuihin, mutta aiheeseen kannattaa ehkä palata. Myös tuulvoima tuntuu olevan hienoisessa myötätuulessa? 

  

Myös oma projektimme on tällä viikolla ollut siinä määrin myötätuulessa, että uskaltaa jo sanoa, että ainakin jotain on saatu oikeasti aikaankin. Mm. iso vuoto koulun vesijohdossa on nyt korjattu ja lisäkorjaustarpeet kartoitettu. Koulun sähköttömyyttä helpottamaan hankittu aurinkopaneli on viritetty testikäyttöön ja niillä sähköillä tässä nytkin kirjoittelen eli homma pelaa! Opettajien kanssa oli hyvä kokous erilaisista koulun kehittämiseen liittyvistä asioista ja ensi viikolle on saatu sovittua pari tärkeää kokousta kyläläisten kanssa. Koulun keittiön varustetaso on nyt saatu asianmukaiseksi, enää keittäjien työasut puuttuvat. Ja viikonloppuna eräs oma-aloitteinen opettaja aloitaa liitutaulujen maalaamisen, vaikkei ehditty edes kysyä että haluaisiko joku tämän lisähomman hoitaakseen.

Putkityöt täydessä käynnissä.

Lähipiirissämme on sen sijaan ollut vastatuulta, sillä lapsenvahti-kotiapulaisemme sairastui Babatissa ollessamme malariaan ja oli poissa töistä pari päivää. Hän vaikutti jo olevan kunnossa, mutta kun saavuimme takaisin Harghushayhin hän olikin taas tosi kipeä, ja lähetimme hänet samalla kyydillä takaisin hoidattamaan itsensä kuntoon. Emme edes tiedä oliko kyse yhä malariasta tai sitä, mikä on tämänhetkinen tilanne, sillä tekstiviesteihimme ei ole tullut mitään vastausta. Täytyy vain toivoa parasta.

Vaikka lastenhoitaja-kotiapulaisen olemassaolo tuntuu ehkä ylellisyydeltä enemmän kuin välttämättömyydeltä, huushollin hoito, ruoanlaitto, siivous ja pyykkäys on näissä oloissa täyspäiväistä työtä. Pelkästään jo niinkin yksinkertainen asia kuin lämmin vesi – veden laskeminen ämpäreihin, kantaminen pesuhuoneesta keittiöön ja lämmittäminen hiilikeittimellä – vie paljon aikaa. Etenkin ennen aamukahvia tuollainen tuntuu aivan kohtuuttomalta! Olen syvästi kiitollinen että meillä on myös kaasukeitin, sillä sen ansiosta selvisin itsekseni suht kunnialla kaikista päivän askareista. Mutta mitään muuta ei sitten ehtinytkään, ja koska kuumat keittimet ja konttaava lapsi eivät mahdu samaan keittiökoppiin, jossa kaikki tapahtuu lattiatasossa, oli myös mies täystyöllistetty lapsenvahtina. Eli varsinaisesta työnteosta ei tullut mitään.

Näin meidän keittiössä syntyy täkäläisille tosi eksoottinen suomalainen lihakeitto, tosin tansanialaisilla keittobanaaneilla höystettynä. Helpointa mitä keksin, kun edellisenä päivänä ostettu liha oli saatava laitettua.

Onneksi saatiin melko nopeasti palkattua apulaisen sijaiseksi SINI-koulun rehtorin tytär, joka odotti kotona toisen asteen tuloksiaan ja niiden myötä tietoa jatko-opintopaikastaan. Hän haluaa lääkäriksi. Hänen ensimmäinen työpäivänsä meillä oli pitkä ja työntäyteinen aamusta iltamyöhään. Kun pahoittelimme työpäivän venymistä ja totesimme että hänen täytyy olla tosi väsynyt, hän sanoi ettei ole erityisemmin – tämä oli ihan normipäivä, samat hommat kuin kotonakin. Vaikka itse juuri sanoin, että kotitalouden pyörittäminen täällä on täyspäiväistä hommaa, en silti aina käsitä tai muista sitä työn ja vaivan määrää, mikä pikkuasioiden tekemiseen sisältyy ilman vaikkapa sähköhellaa, imuria, sähkövaloja, kuumaa hanavettä, viemäriä, jääkaappia ja lähikauppaa. Tämä oli taas hyvä muistutus.

Tänään juteltiin illallisella mm. koulutuksesta ja täällä yleisestä lasten fyysisestä kurittamisesta kouluissa. Saimme todeta että tällä nuorella naisella, joka on sellaisella vähäeleisen vaatimattomalla tavalla uuttera ja vilpittömän iloinen tilapäisestä kotiapulaisen pestistään, on hyviä mielipiteitä. Minä todella toivon, että tytöstä tulee lääkäri.

Proejktikuulumisia

Koskapa tiedän, että blogin lukijoista osa on hyvinkin kiinnostunut kuulemaan miten asiat koululla sujuvat ja mitä projektissa tapahtuu, kerrottakoon tässä hieman ensimmäisten viikkojen kuulumisia sillä saralla. Kirjoitus on pitkähkö, joten kärsimättömät matkakuulumisten lukijat voivat pompata suosiolla tämän yli.

Assistentti. Aivan ensimmäiseksi todettakoon, että proejtkille on löytynyt sopiva assistentti, herra Haule, mistä olemme hyvin iloisia. Paikallinen projektipäällikkö John on vastikään aloittanut oman rakennusalan yrityksen pyörittämisen eikä hänellä ole enää yhtä paljon aikaa projektin ruohonuuritason asioille, joten täällä ollessamme tarkoitus on koulia Haulesta hänelle hyvä apuri.

Aita. Koulun alue on vastikään laajentunut merkittävästi ja siihen kuuluu nyt aiemman maa-alueen lisäksi noin viiden hehtaarin pelto. Koulun pihalla on myös paljon istutuksia, vielä vauvaikäisiä hedelmäpuita ja toivottavasti lähitulevaisuudessa myös puutarha, joten haluamme pitää jatkossa laiduntavan karjan pois koulun pihalta. Tätä varten suunnittelimme aidan rakentamista, mutta nopeasti kävi ilmeiseksi, että (tietenkin!) ainoa järkevä tapa toteuttamiseen on istuttaa aita. Kyläläisiltä on pyydetty tarjouksia kasvien toimittamisesta ja työstä perjantaihin 8.2. mennessä.

Vesi. Koululle tulee Hanang-vuorelta kanadalaiselle suurtilalle kulkevasta vesijohdosta erotettu oma vesijohtohaara. Veden paineessa on kuitenkin välillä ongelmia ja kuivana aikana vesi ei tahdo riittää koulun tarpeisiin. Suunnitelmissa on nyt rakentaa tankki (tai kaksi?), joka täyttyy yön aikana ja takaa riittävän veden päivällä sekä lisäksi avoallas, josta lasten on helppo nostaa kasteluvettä ämpäreillä. Sadeveden keräämistä varten taloihin on tulossa rännit, mutta ongelma on sadekaudella tulevan valtavan vesimäärän säilöminen kuivalle kaudelle. Luultavasti ainoa Harghushayssa toimiva tapa on suuri avoallas, sillä maanalainen säiliö vaatisi pumpun = sähköä jota meillä ei ole. Vesiasioissa hiomme kuitenkin vielä suunnitelmia ennen niiden täytäntöönpanoa, katsomme kannattaisiko muutamat putket vetää eri tavoin rakennusten välillä paineen parantamiseksi ja aivan ensisijaisesti yritämme saada korjattua pahan vuodon, joka on jo pitkään valittanut vettä hukkaan suuret määrät.                          

Kalalammikot.  Vaikuttaisi siltä, että kalalammikoita yritetään nyt hoitaa paremmin kuin viimeksi, muttei olla vielä saatu tarkkaa käsitystä niiden kalatilanteesta, sillä kalaa on nostettu viimeksi lokakuussa. Kalat kuitenkin ruokitaan päivittäin, lammikoiden vettä vaihdetaan aika ajoin ja juoksevaa vettä johdetaan altaisiin letkulla, mutta putki on huono eikä yksi riitä neljälle altaalle. Mutta kunhan saamme maatalouden koulutuskeskuksesta asiantuntijan paikalle puutarha-asioissa, hän toivottavasti osaa myös kertoa meille tehdäänkö koululla asiat oikein vai pitäisikö jotain muutaa.

Puutarha. Tavoiteena on perustaa koululle kunnollinen puutarha ja ehkä samalla näyttää kyläläisille mallia siitä, että muutakin kannattaa kasvattaa kuin vain maissia ja papuja. Ensisijainen ajatus oli monipuolistaa lasten kouluruokailua, mutta tässä vaiheessa se tuntuu kyllä määrällisesti melko haasteelliselta eli saattaisi olla parempi pitkällä tähtäimellä, että puutarhan tuotteita myytäisiin ja sillä saataisiin ostettua esim. ruokaöljyä? Mutta katsotaan mitä voimme tehdä. Ja kuten aiemmin mainitsin, tarkoitus on pyytää apua aloitusvaiheeseen maatalousalan koulutuskeskukselta ja kouluttaa mahdollisesti koulumme kokit tähän tehtävään.

Rakennusten korjaukset. Olemme tarkistaneet koulurakennukset päällisin puolin ja saaneet opettajien asuntojen osalta karkean arvion erilaisita korjaustarpeista ja niitä näyttää olevan paljon, etenkin rikkinäisiä ovia/saranoita, irronneita ikkunavetimiä ja rikkinäisiä ikkunoita. Lisäksi on reikiä katossa, pari isompaa halkeamaa, murtuneita ovenpieliä ja luokkahuoneiden seinistä irronneita laasteja/maaleja. Yleisvaikutelma ei ole ollenkaan niin paha kuin lista ehkä antaa ymmärtää eli koulu kyllä näyttää yhä viihtyisältä ja asialliselta, mutta isompi kunnostusrupeama olisi suunnitteilla. Yksi ongelma on ollut se, että metallisia ovia ei voi nostaa paikoiltaan vaan ne pitää rikkoa irti kehyksineen päivineen ja muurata sitten takaisin (kuinka käsittämättömän typerä systeemi!) tai ne olisi pitänyt hitsata paikan päällä sähkön kanssa, jota meillä ei ole. Joten nyt sitten selvitellään mahdollisuutta tuoda paikalle agregaatti, jotta saataisiin koko savotta kerralla kuntoon.

Ruokaohjelma. Koululle on valmistunut viime vuoden puolella keittiö ja ruokasali ja niiden myötä käynnistyi kouluruokaohjelma. Tarve lähti siitä, että lasten koulupäivä voi kestää jopa seitsemästä puoli viiteen eivätkä he aiemmin syöneet mitään koulupäivän aikana. Lisäksi koulumatkat ovat usein pitkiä eivätkä kaikki lapset saa kotonakaan ravitsevaa aamiaista – ehkä vain teetä – joten oli kohtuutonta odottaa heidän jaksavan keskittyä tunneilla. Ohelman toimintaperiaate on suunnilleen se, että vanhemmat lahjoitavat varsinaisen ruoan eli maissin ja pavut ja Sinituote maksaa mm. ruokaöljyn, sipulit ja keittäjien palkat. On tärkeää saada vanhemmat oivaltamaan, että on heidän tehtävänsä ruokkia omat lapsensa, joten vain ne lapset syövät joiden vanhemmat ovat tuoneet maissia ja papuja. Ensimmäisen keräyskierroksen jälkeen noin puolet oppilaista osallistuu kouluruokailuun, mutta ensi syksynä määrä toivottavasti nousee. Jatkossa on tarkoitus myös arvioida sitä, onko joukossa perheitä, joille ruoan toimittaminen on sysytä tai toisesta mahdotonta ja voidaanko näiden perheiden osalta tehdä muita järjestelyjä.

Me olemme jo onnistuneet perehtymään melko hyvin keittiön toimintaan, ruoan valmistukseen, maissin keräämisen, käsittelyn, kuljettamisen ja säilyttämisen haasteisiin ynnä muihin yksityiskohtiin. Keittäjien kanssa käydyn erinomaisen keskustelun pohjalta kävi ilmi, että keittiön varustelu on jäänyt sen avaamisesta huolimatta pahasti kesken, joten olemme nyt hankkineet hieman perustarpeistoa kuten kauhoja, tarjoiluastiat, pesuainetta ja kirveen puiden pilkkomiseen. Tähän saakka ruokaa on kauhottu suuresta kuumasta kattilasta vähemmän turvallisesti metallilautasella ja tarjoiltu maaliämpäreistä. Myös maissin säilytykseen meidän täytyy jatkossa miettiä parempia menetelmiä, sillä nykyisessä säkkisäilytyksessä joudutaan käyttämään tuholaismyrkkyjä, joka etenkään usein käytettynä ei ole varsinaisesti mitään terveystavaraa.

Kaiken kaikkiaan olen kuitenki suunnattoman iloinen siitä, että ruokaohjelma toimii ja jo puolet vanhemmista on saatu ymmärtämään lounaan merkitys lasten jaksamiselle. Olen suorastaan tohkeissani tästä konkreettisesta muutoksesta!

Projektin edistäminen on tähän mennessä vaatinut erityisesti jalkautumista, keskusteluja ja suunnittelua. Tässä meille projektivapaaehtoisille löytynyt työpöytäkin on jalkautunut.

Loppulausahdus. Monta muutakin asiaa on jo ehditty tutkailla, selvitellä, keskustella, pohtia, ideoida ja osin toteuttaakin, mutta eiköhän tässä tullut ensihätään isoimmat jutut, jotka nyt ovat työn alla. Joten me jatketaan vielä hommia täällä; pitäkää te peukkuja että asiat myös nytkähtelisivät eteenpäin, vaikka rivakkuus ei olekaan se tansanialaisen kulttuurin vahvin puoli. Mies on esim. käynyt nyt kuusi kertaa ”revenue officessa” (ja siinä sivussa aika monessa muussakin paikassa) saadakseen paikallisen ajoluvan, minkä pitäisi ola lähinnä pieni muodollisuus kansainvälisen ajokortin omaavalle henkilölle, mutta milloin minkäkin syyn takia asia vain venyy ja vanuu. Vaan palataan siihen sitten joskus, jos moinen lappu lopulta satuttaisiin saamaan!