Istun tavallisessa suomalaisessa olohuoneessa, tavallisella suomalaisella sohvalla ja yritän aloittaa bloggaajan urani. Ulkona on kylmää ja suorastaan hämmentävän lumista, sisällä mukavan lämpöistä. Koira nukkuu kiepillä ja telkkarissa olisi tarjolla dokkari joko Mikko Niskasesta tai Bob Dylanista. Unohdun katselemaan Dylania, sivusilmällä.
Juuri tuohon samaan sivusilmällä katseluun sitä sortuu elämässäkin: olet kiinnostunut asioista, innostuva, uteliaskin ja siitä huolimatta elämä ja asiat tuntuvat lipuvan ohi lähes huomaamatta. Aivan kuin seuraisi omaa elämäänsä sivusilmällä, puolihuolimattomasti, aivan kuin Dylania. Minä olen nyt päättänyt ottaa aikalisän ja katsoa elämää kunnolla, katsoa kaukaa nähdäkseni lähelle.
Haluan maistaa maut huolella, nähdä värit kirkkaina, katsoa itseäni ja juuriani avoimesti, upottaa käteni elämään kyynärpäitä myöten ja totisesti hikoilla ihmisyyteni ja onnellisuuteni pohjamutien kääntämiseksi. Kirjaimellisesti. Minä lähden kolmeksi kuukaudeksi Tansaniaan vapaaehtoistöihin, lähden opettamaan oppiakseni.
Vielä on päivä aikaa tehdä lähtöä. Päivä aikaa pakata, varmistaa ja olla huolissaan kaikesta minkä on ehkä unohtanut, päivä aikaa hyvästellä ja halata, päivä aikaa syödä ruisleipää, päivä aikaa olla kauhuissaan ja innoissaan ennakkoon, päivä aikaa olla omalla maallaan. Vielä on yksi päivä aikaa ajatella asiaa futuurissa. Nyt menen nukkumaan. Vielä on yksi yö omassa, lempeässä sängyssä ennen vierasta pimeyttä, outoa patjaa, heinäsirkkojen siritystä ja hikinihkeitä lakanoita. Vielä yksi yö kotona.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti