I survived daladala

Tansanian suuremmissa kaupungeissa myydään turisteille t-paitoja, joissa on kuva täyteen tupatusta minibussista ja teksti ”I survived daladala”. Tämä kertoo jotain paikallisten pikkubussien maineesta ja nyt myös minä olen päässyt kokemaan tämän elämyksen.

Sunnuntaiaamuna minun oli määrä lähteä kahdeksan bussilla Babatista kohti Kateshia, josta bussilla tai taksilla Gendabiin ja Hargushayhin. Halusin nimenomaan kahdeksan bussiin, koska sen pitäisi lähteä aikataulun mukaisesti, mutta sitä seuraavat vasta kun tulevat täyteen. Paitsi että sunnuntaina kahdeksan bussi ei kulje, koska kuski menee kirkkoon, joten lähtö on sitten kun A) kirkonmenot ovat ohi, B) bussi on täynnä.

Menin saamieni ohjeiden mukaan kahdeksan jälkeen torille odottamaan reppu selässä ja iso Ikean kassi täynnä tarvikkeita koululle. Löysin oikean bussin, joka oli vielä lähes tyhjillään.  Tavarat nostettiin kyytiin ja kuski kysyi, että yksi vai kaksi lippua. Vastasin yksi ja kun hän viittilöi bussiin ja sen 1,5 hengen penkkeihin, päättelin että voisin ostaa itselleni kahden hengen penkin maksamalla tuplan. Yksi lippu maksoi noin kolme euroa, joten päätin maksaa tuplan ja kiittelin itseäni fiksuudesta.

Seisoskelin bussin ulkopuolella ja seurasin siina odotellessani torielamaa. Pahoitteluni kuvien laadusta ja venahtaneista mittasuhteista, vanha rahjainen pikkukamerani se tekee viela viimeisia palveluksiaan...

Seisoskelin bussin ulkopuolella ja odotin sen täyttymistä. Hetken päästä kassini siirrettiin toiseen pikkubussiin ja pienen viittilöinnin jälkeen uskoin vihdoin, että auto vaihtui mutta määränpää pysyy varmasti samana. Ja hetken päästä kassini vaihdettiin kolmanteen pikkubussiin, joka näytti vieläkin astetta nuhjuisemmalta kuin edelliset. Tässä bussissa oli kolmen hengen penkit ja mietin, saankohan tuplalipullani vallattua kokonaisen sellaisen? Mietin myös, että mahtaako olla hyvä vai huono merkki, että bussin renkaita vaihdetaan ennen lähtöä?

Tahan daladalaan kassini ja mina lopulta paadyimme. Kaynnissa renkaiden vaihto ennen lahtoa.

Tunnin odottelun jälkeen minua kehotettiin siirtymään sisälle daladalaan. Penkkejä oli  neljässä rivissä ja etuosassa vielä kapea penkin tapainen selkä menosuuntaan  matkaaville. Penkkien välit olivat niin kapeat, etten mahtunut koipineni niiden väliin, vaan jouduin istumaan vinossa, reppu sylissäni. Väkeä saapui hiljalleen, välillä kuskit huutelivat ohikulkijoille määränpään nimeä ja kun kymmenen matkustajaa oltiin saatu kasaan, ajattelin että pääsemme pian lähtemään, koska halukkaita matkaajia ei tuntunut paljoa olevan.

Kuinka väärässä olinkaan! Pikkubussiin ahtautui vielä monta monituista matkustajaa, aina vielä muutama edellisten perään. Ihmiset järjestelivät istumapaikkojaan, limittyivät, tiivistivät ja kuin ihmeen kaupalla aina mahtui vielä yksi lisää. Minulla oli kuuma ikkunapaikallani, autosta loppui happi, vinossa kenottaessani oikeanpuoleinen jalkani puutui vääjäämättä vaikkemme olleet vielä edes liikkeellä ja kaiken kaikkiaan aloin tuntea lievää ahtaanpaikan kammoa. Olin motissa toiseksi takimmaisen penkin perällä eikä sieltä päässyt millään pois. Entä jos vatsa menisi sekaisin tai tulisi sietämätön vessahätä? Yritin olla edes ajattelematta moista.

Jalkani puutui yhä pahemmin ja aloin olla epätoivoinen aina uusien ihmisten pakkautuessa kyytiin. Olin istunut liian pienessä penkissäni jo tunnin vain odottaakseni, että loput ihmiset saataisiin kyytiin! Loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua moottori vihdoin käynnistettiin, kyytiin otettiin vielä pari matkalaista ja kuin ihmeen kaupalla päästiin matkaan. Bussi keikkui ja kolisi pois torilta saaden minut manaamaan koipieni ahtaita oloja entistä kitkerämmin. Kiemurtelin paikallani, ujutin jalkojani parempaan asentoon ja kuin ihmeen kaupalla löysin edessä olevan penkin selkänojasta polvelleni kolon, jonka ansiosta sain jalat suunnilleen menosuuntaan. Matka alkakoon.

Tosin matka katkesi ensimmäiseen pysähdykseen ennen kuin pääsi oikeastaan alkamaankaan: pysähdyimme tankkaamaan. Täällä autot tankataan vasta, kun kyydistä on saatu rahaa, jolla ostaa bensaa. Joten tankin kautta matkaan ja siitä kyytiin vielä pari kyytiläistä. Kun vihdoin oikeasti lähdimme keikkumaan pois Babatista, laskin että meitä oli minibussin takaosassa 24 henkeä ja etupenkillä kolme lisää. Laskin myös, että onnettomuuden sattuessa daladalasta pitäisi saada ulos 17 henkeä ennen kuin olisi minun vuoroni. Lisäksi olin alkanut epäillä, ettei pikkubussi ollut täkäläisittäin vielä edes täysi…

En kehdannut kauheasti kuvailla daladalassa, mutta tassa yksi vaivihkainen rapsaisy, joka tosin ei ehka anna ihan oikeaa kuvaa bussin tayteydesta.

Auton liikkeellelähtö toi sen sisälle tervetulleen ilmavirran, joka veti joka suunta auki olevista ikkunoista. Pölyä sen mukana tuli myös, mutta ei onneksi kohtuuttomasti eli henki kulki. Polveni hakkasivat edessä olevaa penkkiä, reppu painoi jalkoja ja olin kietonut olkalaukun hihnan repun nyöriin, sillä jos päästäisin hihnan ulottuviltani, en millään yltäisi kumartumaan ja poimimaan laukkuani lattialta kesken matkan.

Heiluin kuin säkillinen perunoita auton liikkeiden mukana ja koska toissakesäisin Linnanmäen-reissun jälkeen olin alkanut potea ajoittaisia matkapahoinvoinnin oireita, nyt oli elämäni tilaisuus potea niitä. Keskityin ajattelemaan tyyntä ja viileää, suomalaista järveä – se auttoi useimmiten. Niin nytkin ja hiljalleen matkanteko alkoi tuntua siedettävältä. Koetin jopa nukkua reppuun ja edessä olevan penkin selkänojaan nojaten, kuten naapurini, joten siinä me nuokuimme somasti olkapäät vastakkain.

Ihmisiä jäi pois kyydistä ja tuli kyytiin. Varsinkin loppupäästä tieto ovat kehnot, joten matkan taittuminen ei ollut joutuisaa. Tansanian teihin olin jo ehtinyt tottua, joten keikkuva, rämisevä ja liitoksistaan nitisevä bussi ei sinällääen haitannut minua, mutta siinä vaiheessa kun heilumisen ja huojumisen sijasta minä ja reppu aloimme tehdä iloisia hyppyjä ilmaan ja auto kallistui välillä huolestuttavasti, tunsin lievää pelonsekaista tuskastumista. Mutta onneksi tätä oli vain loppumatkasta.

Mutta niin se on, etta (nyt muuten havisi pisteet aan paalta, sori!) ihminen tottuu mihin vain ja daladalaan ehti tottua kolmessa tunnissa. Alkumatkasta ehdin vannoa etta oli ensimmainen ja viimeinen matkani talla pelilla, mutta perille paastessani totesin ettei tahan kuole ja vauriotkin ovat aika vahaiset: vain pari pienta mustelmaa toisessa polvessa ja iso, varsin vaikuttava mustelma kasivarressa. Ja senkin opin, ettei itselleen voi ostaa kahta paikkaa eli kuski kuvitteli minun matkustavan seuralaisen kanssa ja ihmetteli lahtiessamme kadonnutta kolleegaani.

Vain lievia vammoja, ei mitaan vakavaa, eli kylla tasta valkoinen nainen selviaa hengissa :)

Mutta been there, done that - nyt voin hyvilla mielin ostaa sen t-paidan.