Kotini Tansaniassa

Minulla on nyt uusi, joskin tilapäinen koti täällä Tansaniassa. Mieleeni on painunut kirkkaina kuvina tammikuinen keskiviikko, jolloin saavuin ensimmäistä kertaa SINI Hargushay Primary Schoolin pihaan heiluttuani ensin pari tuntia autossa kuin perunasäkki seudun moukkuraisilla teillä. Olin odottanut ja jännittänyt tätä hetkeä, ollut toisaalta rauhallisin mielin ja kuitenkin innoissani, iloinen ja kauhuissani kaikista mahdollisista kokemuksista, kohtaamisista, odotuksista ja kaikesta uudesta, joka minua täällä odottaisi. Ensivaikutelma paikasta oli mukava, hymyt aidon tuntuisia.

Seisoin tervetuliaistoivotusten jälkeen hetken verran itskekseni sen nimenomaisen talon kuistilla, jonka uumeniin laukkuni olivat juuri kadonneet avuliaiden käsien kantamina. Katsellessani rappusilta laajalle avautuvaa, harvapuista maisemaa, sisälläni läikähti yhtäkkiä lämmin ja kiitollinen tunne, joka aivan varoittamatta ja lupaa kysymättä yritti purkautua ulos kyynelinä. Sillä hetkellä tiesin, että tästä tulisi vielä koti. Olin viihtynyt Babatin punaisilla kaduilla, pikkuruisten kauppojen keskellä ja sen jotenkin niin aftikkalaisessa hyörinässä, mutta olin tuntenut itseni siellä väkisinkin hieman yksinäiseksi. Täältä Gendabista en tuntenut vielä ketään, mutta en ollut enää yksinäinen.

Räpsyttelin silmiäni ja pyyhkäisin kämmensyrjällä silmäkulmaa kätkeäkseni minun ja uuden kotini ensikohtaamisen seuraani liittyviltä, näiltä vielä tuntemattomilta ihmisiltä. Itse olin kuitenkin jo nähnyt sen. Minun olisi hyvä olla täällä.

Seistessäni ensikertaa näillä rappusilla, olin varma että tulisin tuntemaan oloni kotoisaksi täällä.

Täällä siis asun nyt. Toisella puolella aukeaa aava puuta ja pensasta kasvava laaja alue, jota tilkuttavat paikallisten viljelijöiden pellot, shambat. Kasvukausi on aluillaan, maa puskee vihreää. Maisema viettää loivasti alaspäin, joten näkymä kantaa pitkälle. Noin neljän tai viiden kilometrin päässä sijaitsevalle suolajärvelle voi nähdä täältä asti, mutta sen takana seisova kallioseinämä rajaa maailmani siitä eteenpäin. Toisella puolella kotiani vartio Hanang-vuori. Se on alkujaan ollut tulivuori, ja seisoo siksi irrallaan suurta Rift Valley -laaksoa seuraavasta vuorijonosta, joka kulkee täällä pitkänä ketjuna jatkuen yli Tansanian valtion rajojen. Hanang on kuitenkin nukahtanut jo aikaa sitten ja suojaa nyt vaiteliaana ja vihreään verhoutuneena Gendabin kylää. Sen menneisyydestä muistuttaa enää vain eroosion myötä punaisesta maasta paikoin paljastuva magma, vaalea ja kevyt laavakivi.

Koulun pihapiirissä on tällä hetkellä kaksi paritaloa opettajien asuntoina ja jokaisessa neljässä asunnossa on yhteensä neljä huonetta. Lisäksi pian on valmistumassa toiset kaksi paritaloa, joiden tiilirunko ja rappaukset ovat jo valmiina. Jokaiseen asuntoon kuuluu betonilattiainen, muurilla ympäröity pieni takapiha, jonka perällä on keittiö, varasto, suihku ja vessa. Keittiön tosin tunnistaa keittiöksi vain siitä, että siellä on hiilipannuja ja kattiloita – muuten se ei eroa viereisestä varastosta mitenkään. Ja totta tosiaan: suihkukin meillä on! Ei tosin lämmintä suihkua eikä vedenpaineessakaan ole aina hurraamista, mutta vettä tulee kuitenkin. Vessa on se perinteinen ”reikä lattiassa”, mutta kun se on oma, siisti ja siihen tottuu, on se itse asiassa ihan käytännöllinen.

Minä jaan yhden asunnoista erään opettajan, Paulinan, ja hänen miehensä ja neljän lapsensa kanssa. Heillä on kaksi makuuhuonetta, minulla omani ja yhteiseen olohuoneeseen kokoonnutaan viettämään aikaa ja syömään, tosin lapset syövät aina omissa oloissaan. Perhe on mukava ja pitää minusta erittäin hyvää huolta: minulle tarjotaan aamupalan ja kaksi lämmintä ruokaa päivässä, ruoka on hyvää ja toiveitani kysellään sen suhteen enemmän kuin minulla niitä on, iltaisin tarjolla on lämmitettyä pesuvettä, lattiani luututaan samalla kun omakin ja lapset näkevät paljon vaivaa opettaakseen minulle swahilia. Elämä on siis vaatimatonta, mutta itse asiassa varsin mukavaa. Koska kaikkien lasten nimet alkavat V-kirjaimella, nimesin heidät kollektiivisesti nimellä ”V-kids” ennen kuin opin kuka kukin on.

V-kids opettamassa minulle swahilia olohuoneessamme illan pimeinä tunteina. Sujuvan yhteisen kielen puuttuessa tuomani magneettinumerot ja matkamuistikirjani toimivat oivona opetusvälineinä.

Huoneeni on yksinkertainen mutta mukava: kaksi ohuilla verhoilla peitettyä ikkunaa, sänky (mukaan lukien lakanat, peitto ja tyyny), moskiittoverkko, pöytä ja tuoli. Sisällä lämpötila on yleensä suorastaan hämmästyttävän mukava kelistä riippumatta ja yöt sopivan viileitä eli mitään ilmastointia en ole tosiaankaan kaivannut, toisin kuin ennakkoon uumoilin.

Huoneeni, joka on yksinkertainen mutta mukava, vaikka kovan sängkyni ristinkin ensimmäisenä yönä Seläntappajaksi. Kuvan ulkopuolelle jäävät vielä tuoli, pöytä ja toinen ikkuna. Minulla on kauniin kirkkaan värinen päiväpeittokin ja kun kuu tuijotti minua suoraan ikkunasta, sain myös uuden upean verhon, josta olen iloinen! En tosin ymmärrä kuinka kuu voisi häiritä untani, kun se ei ole siihen ennenkään pystynyt, niin kuin eivät ole pystyneet autot, junat, katuvalot, lentokoneet tai oikeastaan mikään muukaan...

Pimeä tulee noin seitsemän aikoihin ja nopeasti kuten päiväntasaajan lähellä on tapana, joten iltaisin istumme öljylampun valossa ja omaan käyttööni hankin pari aurinkokennolamppua lukemista ja kirjoittamista varten. Alkuun mietin lähes paniikinomaisesti, että miten selviän kaikista näistä pimeistä illoista ilman mitään tekemistä, mutta tietynlaiseen mitääntapahtumattomuuteen tottuu pian: suurin osa ajasta kuluu arkiaskareisiin ja loppu täytetään syömällä, joskus kävelemällä lähimaastossa, rupattelemalla ja hiomalla swahilin ja englannin taitojamme. Unoa ja Kiinanshakkiakin olemme jo opetelleet, saa nähdä tuleeko niistä vielä hitti perinteisten korttipelien rinnalle. Ja koska herätys on kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan, nukkumaan kömmitään hyvissä ajoin. Tansaniassa en ole nukkunut kertaakaan yli kahdeksaan ja aika monena aamuna herään ennen kuuden jälkeen soimassa olevaa kelloani, mistä nopeasti valkeneva päivä, kukkojen raspikurkkuinen huutelu ja vielä minua aiemmin heräävä talonväki pitävät usein huolen.

Sähköjen puuttumisen suurin riesa täällä on oikeastaan ehkä se, että ruoan laittamiseen menee naisilta päivittäin aivan kohtuuttomasti aikaa, useita tunteja. Ruoka kypsyy ja vesi lämpenee hiilillä, lihaa tai kalaa ei voi säilöä päiväkausia, vaan kanat tapetaan kun ne laitetaan, kalaa nostetaan joskus koulun kalalammikosta ja liha ja maito hankitaan tuoreena kylän paimentolaisilta. Kaikki valmistellaan ja valmistetaan alusta loppuun asti käsityönä, aterialta yli jäänyt ruoka heitetään kanoille, koska se ei säily seuraavaan päivään eikä käteviä uuniruokia ole olemassa. Ja tästä huolimatta ja myös tämän takia ruoka täällä on maukasta ja hyvää.

Arjen pyörittämisessä hieman vaivannäköä vaatii myös se, että Hargushayn koululta on Gendabin keskustaan eli kännykän lataukseen, kauppaan, kirkkoon ja bussille noin kolme kilometriä matkaa ja hieman isommille markkinoille Kateshiin noin 40 km. Täkäläisittäin kolme kilometriä ei ole mahdottoman paljon, mutta ilman autoa ja polkupyörää se vaatii kuitenkin varsin hyvää logistiikkaa ja täältä omalta kylältä saa vain aivan perustarvikkeita.

Illallinen valmistumassa keittiössämme, öljylampun valossa. Usein ruokaa laitetaan yhdessä naapureiden kanssa vaihtelevin kokoonpanoin, mutta tänään vain perheen kesken.

Mutta kuten sanoin, tunnen oloni kotoisaksi täällä, vaikka olenkin monesta asiasta vielä pihalla. En osaa kaikkien nimiä, keittiössä olen lähes hyödytön täkäläisten välineiden kanssa, unohdan odottaa ruokarukousta, koulun päiväjärjestys ei ole vielä oikein auennut, oppilaat ujostelevat minua, oma swahilin opiskeluni etenee vaihtelevasti, en vieläkään tiedä mihin roskat viedään ja koska kännykkäni on yleensä päivisin poissa päältä, olen lähes aina autuaan tietämätön kellonajoista. Kukkojen huuteluun, monina öinä riehuvaan kovaan tuuleen ja liian korkealta paistavaan kuuhun joutuu totuttelemaan, vessassan käyttö sujuvasti vaati opettelua enkä vieläkään ymmärrä, miten täällä saa pidettyä jalkansa puhtaana. Mutta opin ja asetun hiljalleen :)