Häät

Eilen oli ensimmäinen iltani Babatissa ja isäntäni Mr. Kahembe järjesti minulle kutsun häihin. Sikäli ei tavaton suoritus, että kutsu on kuin sisäänpääsymaksu: 15000 shillingillä (n. 7,5 €)osallistut häiden rahoitamiseen ja olet näin tervetullut juhlimaan yhteisön jäsenenä. Häät kustannetaan täällä yhteisesti tai muutoin vain rikkailla olisi varaa mennä naimisiin. Pariskunta haluaa häiden olevan hienot ja kaikki haluavat päästä mukaan, joten systeemi toimii kaikkien osapuolten yhteiseksi eduksi. Hyvin tansanialaista. Onneksi olin pakannut mukaan muutaman mekon.

Häät pidettiin eräänlaisessa puoluemakasiinissa, joka oli lähinnä suuri, korkea ja osin ristikoiden kautta ulos avoin huone, jonka etuosassa oli lava. Suomalaisessa nuorisoseurantalossa on etäisesti jotain samaa. Tosin sellaista koristelua ei varmasti ole kuuna päivänä yhdelläkään seurantalolla nähty, vaikka se sini-valkoisuudessaan toi väkisinkin mieleen Suomen lipun! Koko lava ja sen puoleinen seinä lattiasta kattoon oli kuorrutettu vaaleansinisellä ja valkoisella satiinilla mukaanlukien siitä viritetyt telttakatokset ja morsiusparin, bestmanin ja kaason istuimet pöytineen. Koristeluun oli käytetty kymmeniä metrejä satiinia rypytettynä, laskostettuna, kiedottuna ja levitettynä. Kaksivärisen satiiniunelman kruunasivat vielä verhoissa tasatahtiin vilkkuvat siniset valot, jotka toivat mieleen kotoisat jouluparvekkeet. Tämä ei ollut yhtään sitä mitä odotin tansanialaisilta häiltä! Olin niin äimistynyt, etten hetkeen osannut muuta kuin kirota mielessäni sitä, että Mr. Kahembe oli suostutellut minut jättämään kameran turvallisuussyistä majapaikkaan. Mutta jos Tuksu on vielä menossa naimisiin, niin kertokaa sille että täältä löytyy tekijät prinsessaunelman toteuttamiseen.

Väki valui myöhässä paikalle, mutta hiljelleen juhlat saatiin käyntiin. Kaksi vetopasuunaa ja trumpettia, rummut, lautaset ja pilli riittävät saamaan aikaan kunnon juhla-hulabaloon, ja niin saateltiin ujon oloinen pari juhlatilaan. Kaunis morsian näytti valkoisessa mekossaan lähinnä ajovaloihin joutuneelta kauriilta ja olin varma, että joko hän suunnittelee pakoa tai jännittää itsensä pyörryksiin. Omalla tavallaan juhlissa oli paljon suomalaista: sama odottelu, samat kohteliaat tervehdykset, samat sukulaiskaraktäärit, samat puheet, samat kuulumisten vaihdot, sama häärivä videokuvaaja. Vain itkevät lapset ja humalaiset hoippujat puuttuivat. Täällä tosin äänentoisto oli kuin festareilla, musiikki raikasi ja juontaja veti tapahtumaa show-miehen elkein kuin radionjuontaja aamushowta. Hääpari tuntui kyllä jäävän statistin osaan: istuivat, seisoivat ja kättelivät kun käskettiin, eivät juurikaan katsoneet toisiinsa tai puhuneet ja hymyilläkin rohkenivat harvakseltaan.

Salin ruosteisilla rautatuoleilla istuessaan vieraatkin olivat hyvin hillityn oloisia, suorastaan omissa maailmoissaan ja alkuun ajattelin, ettei tunnelma oikein saa tuulta alleen. Mutta kun ihmiset lähtivät tervehtimään, lahjomaan tai muuten osallistumaan seremoniaan, oli kuin valot olisivat syttyneet ja henki vallannut juhlijan: lanteet alkoivat keinahdella, kädet vatkasivat rytmiä ja naisten huudahdukset värisyttää ilmaa. Ja kun osuus oli ohi, valot sammuivat ja palattiin penkkiin, alkuasentoon. Seurasin menoa ja mietin, ettei tansanialaisten häiden ilonpito ja karkelointi taida olla sen suurempaa tai vastustamattomampaa iloa kuin meilläkän, vaan sitä että tanssiin ja lauluun ei tarvitse kerätä tohtimista; lyödään vain isompi vaihde silmään kun on sen aika ja hetki.

Juhlat olivat jatkuneet jo hyvän tovin, kun Mr. Kahembe kumartui puoleeni ja sanoi, että nyt missaat hyvän kuvan ilman kameraasi; nyt leikataan kakku. Mietin, että hän näytti juhlapaidassaan ja harmaantuvassa tukassaan oikeastaan hieman Nelson Mandelalta. Olin sanomaisillani, että meillä on kyllä ihan sama perinne, mutten päässyt alkua pidemmälli, kun tanssahteleva keittiöväki rullasi hääparin eteen telineen päällä seisovan, grillatun vuohen. Sillä oli karvainen pää, häntä ja sorkat niin kuin nyt vuohella on, nippu rehuja tungettuna suuhun ja paistettuun pintaan oli tökitty hammastikuilla eräänlaisia coctailpaloja koristeeksi. Ja sitten hääpari leikkasi siitä ensimmäisen siivun ja syötti sen toisilleen, niin kuin nyt hääkakkua leikataan. Cake tai goat, ei siinä iso ero ole.

Hääpari tarjoili suupalat myös kunnianosoituksena uusille appivanhemmilleen, bestmanille, kaasolle ja sulhastytölle ja -pojalle. Mr. Kahembe on Babatissa erittäin kunnioitettu ja tunnettu, minkä vuoksi juontaja kutusi suurielkeisesti myös hänet, hänen vaimonsa ja suomalainen vieraansa parrasvaloihin saamaan maistiaiset. Nyt oli minun vuoroni olla kauris ajovaloissa, sillä en ymmärtänyt sanaakaan swhailinkielisestä esittelystä tai mitä piti tehdä, mutta Joas tuuppi minua ystävällisesti edellään hääparin luo (hänellä on isältään peritty periaate, että naiset kulkevat aina edellä, vaikkei täällä ole edes niitä heikkoja jäitä) ja niin olin minäkin hieman irvokkaan vuohen äärellä saamassa maistiaiset tikun nokasta. Hyvää ja mureaa.

Ihmeekseni vuohi ei maistunut lainkaan lampaalta, vaan oli midompaa, lähempänä possua. Ruoka oli kaiken kaikkiaan hyvää ja sitä oli taatusti riittämiin. Naiset suurien kattiloiden takana kasasivat ruokaa kauhoittain jonottajien lautasille, niin että lopputuloksena oli keko eri ruokalajeja suloisesti sekaisin. Kädet pestiin ja ruoka syötiin sormin. Ajan kanssa ehkä opin tekemään sen tyylikkäästi. Kun ruoka oli syöty, pöytäkunnan lautaset nostettiin pinona lattialle, josta ne kerättiin pois. Merkillinen tapa.

Juomaa sai juomalipuilla, joita oli kullekin jaettu kolme. Täkäläinen olut on erittäin suomalaiseen makuun sopivaa, mutta olisi melkein kannattanut tyytyä yhteen kolmen sijasta, niin olisi voinut välttää vessareissun. Noh, ei siinä mitään tavatonta sinänsä – likaisia vessoja ja reikiä lattiassa on nähty ennenkin ja tullaan näkemään vastakin, mutta vaikea niistä silti on oppia pitämään.

Syöminkien jälkeen juhlat jatkuivat. Häälahjaksi sulhasen vanhemmat lahjoittivat tontin ja morsiamen vanhemmat 20 säkkiä sementtiä, jotta nuoripari pääsee alkuun yhteisen elämän rakentamisessa. Muiden vieraiden lahjat eivät olleet kalliita, mutta niiden antaminen oli ihan oma olennainen seremoniansa, kaukana meidän kuivasta lahjapöytäkäytännöstämme. Ihmiset tanssahtelivat jonossa suku- ja kaverikunnittain hääparin luo, heilutellen lahjoja suurieleisesti ilmassa. Lahjakankaita ja -lakanoita leyhyteltiin ja kiedottiin parin ympärille, muut lahjat oli kääritty kiiltäviin kääreisiin. Lopuksi vielä suuri joukko meitä lahjattomia kävi kättelemässä parin ja sujauttamassa rahaa lahjakassaan. Raha piti pitää kädessä huomaamattomasti, lahjoituksen suuruus tai pienuus pitää salassa.

Kun lahjat ja rahat oli jaettu, Mrs. Kahembe ilmoitti että nyt olisi aika lähteä. Ilmeisesti heidän osaltaan muodollisuus oli täytetty ja muu juhlakansa saisi jatkaa vielä kemujaan. Kokemus oli mielenkiintoinen, joskin – tai ehkä juuri siksi – erilainen kuin olin kuvitellut. Juhlissa yhdistyi samaan aikaan vaatimattomuus ja ylellisyys, karuus ja kiilto. Yhteisön tärkeyttä ilta oli entisestään alleviivannut, ihmiset tarvitsivat toisiaan voidakseen järjestää mitään tällaista, kenelläkään ei ollut varaa jättäytyä YYA:n ulkopuolelle. Tunsin toisaalta tyytyväisyyttä omasta länsimaisen elintason ja Suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan suomasta riippumattomuudestani, johon olen niin tottunut ja kiintynyt, mutta toisaalta surullisuutta siitä, etten ehkä koskaan voisi olla osa mitään yhteisöä samalla tavalla kuin nämä ihmiset ovat.

Sirkat sirittivät yössä. Tuntisinkohan itseni enemmän osalliseksi, jos tietäisin hääparin nimet?