Olen lähtenyt ja nyt jo saapunutkin. Ajoimme ystäväni kanssa yötä myöten Jyväskylästä Hesinki-Vantaalle, josta lähdin aamulennolla klo 6.55 Amsterdamin kautta Kilimanjarolle. Kieltämättä jännitti ja vähän hirvittikin, kun oli aika jättää talvitakki auton takapenkille ja tarttua terminaalin edessä toisiaan vasten nojailemaan jääneisiin matkalaukkuihin: matkalaukku, lentolaukku ja laatikollinen materiaaleja perintäikkääseen siniseen Ikea-kassiin pakattuna.
Turvatarkastuksissa pyöriessä turha jännitys ja eksotiikka kuitenkin unohtui nopeasti, vaihtui jonottamiseen. Ihmisvirtoja ja koneiden täyteen pakkautumista katsellessa sai hyvän muistuksen siitä, ettei tässä reissussani pohjimmiltaan ole mitään määräänsä erityisempää: ihmiset matkustaa eri pituisiksi ajoiksi erilaisiin paikkoihin erilaisista syistä. Tämä matka on erityinen vain minulle itselleni, niin kuin meidän jokaisen kokemukset ovat ainutlaatuisia ja erityisiä meille.
Ennen matkaa useampikin ihminen oli ehtinyt kehaista lähtemisen rohkeutta ja jokin sen kaltainen urhea tunne itselläkin oli ollut. Jossain siinä Amsterdamin kohdilla loputkin tuosta erityisyyden ja rohkeuden tunteesta alkoi kuitenkin kadota lentokenttämateluun: ei kai matkustamine ole rohkeutta vaan ylellisyyttä valita missä haluaa olla? Täytyy muistaa olla kiitollinen mahdollisuudestaan tehdä valintoja, nähdä oman valinnanvapautensa olemassaolo ja käyttää sitä huolella. Ei se ole vielä rohkeutta, että tekee asioita pelkäämättää, vaan vasta se kun tekee asioita siitä huolimatta että pelkää.
Kilimanjaron kentällä oli klo 21.30 pilkkopimeää ja edelleen 28 astetta lämmintä. Viisumijonossa monikielistä puheensorinaa kuunnellessani tunsin itseni jotenkin yksinäiseksi ja harkitsin hetken uudelleen kantaani rohkeuteen. Ehkä eniten rohkeutta vaatiikin tulla toimeen itsensä kanssa, kun päivistäsi riisutaan pois ystävät, rakkaat, koti, tuttu työ, harrastukset ja oma kieli – kuin joulukuusesta riisuttaisiin kaikki se mikä tekee siitä kauniin. Millainen minä olen ilman kaikkia noita asioita, ilman kaikkia teitä? Ajattelin että olipa miten karua tahansa niin se on kuulkaa loppiainen nyt, pian nähdään mistä puusta on tyttö tehty. Otin leimatun passini ja kiitin.
Selkeää kerrontaa, helposti lukija mukautuu hetkeen. Kummi-tytölle plussaa ja tsemppiä.
VastaaPoistaTammisaaresta h&h
Jospa sinusta tuleekin kirjailija? Mukavaa luettavaa nämä sinun tarinat. Joudun pinnistelemään, että tunnistan sinut kirjoituksen takaa. En sano sitä siksi, että epäilisin taitojasi, vaan, siksi, että me siskokset olemme olleet niin kaukana. Ikävä tuli kun tiesin lähtösi lähestyvän. Muistathan juoda tarpeeksi nestettä siellä kuumassa!!!Toivon sinulle sinne kaikkea hyvää.
VastaaPoistaKatja