Unettoman yön ajatuksia

Takana uneton yö, joita minun kohdalleni sattuu harvoin. En tiedä sotkivatko pitkiksi venyneet illat unirytmini vai oliko päässä vain turhan paljon ajatuksia, mutta sammutettuani uskollisen aurinkokennolamppuni minä valvoin vielä pitkään tuijottaen moskiittoverkon ääriviivoja tiheässä hämärässä.

Ajatukset kulkivat omia polkujaan, etenivät pieninä puroina ja kasvoivat vuolaiksi virroiksi. Virtojen juoksu piirsi mieleen uomia ja uurteita. Hallitsemattomasti ilo, pelko, rakkaus, elämä, toivo, haaveet, historia, koetut ja tuotetut pettymykset, saadut ja annetut lupaukset, riemu, rauha, onni ja koettujen hetkien jatkumo kietoutuivat vuoroin tanssiviksi ja vuoroin laahustaviksi kuviksi, unettomuuden värittämäksi elämäntarinaksi.

Tarina kaipasi ehdottomasti editointia: se oli sekavasti kerrottu, juoni poukkoileva, henkilöhahmot kurittomia. Minä yritin saada ne ruotuun, tottelemaan sitä omaa parempaa käsitystäni, johon olin jo hiljaa tottunut. Yritin hiljentää mieleni levottomat liikkeet, jotta saisin nukuttua. Loputtomalta tuntuneen ajan kuluttua jouduin kuitenkin luovuttamaan. Antauduin ajatusvirralle, luovuin yrityksestä järkeillä.

Kuvat ja ihmiset kulkivat kuvina, historia, nykyisyys ja tulevaisuus leikkivät hippasta. Usko ja toivo, viisaus ja tyhmyys, viha, rakkaus ja epäilys, yksinäisyys, ykseys ja ystävyys, sanat jotka olisi pitänyt osata sanoa, asiat jotka olisi pitänyt tajuta aiemmin, teot jotka olivat kipeitä, mutta ainoita oikeita ja siksi anteeksiannettavia, vuosien valot, varjot ja niiden kummallinen leikki pyörivät unetonta karuselliaan.

Lopulta minä vain tuijotin kuun sirppiä ja tähtitaivasta ikkunan takana. Minä tiesin kyllä, että Afrikan taivas on öisin häikäisevän kaunis, mutta pitsiverhon, koukeroisten kaltereiden ja pölyisen ikkunan takaa se oli vain kalpea aavistus itsestään. Ajattelin, että niin se on elämässäkin. Aina jokin tuntuu olevan sinun ja äärettömän kauneuden välissä: yhdellä kovat kalterit, toisella keinotekoinen kauneus ja kolmannen kuva on vain ajan saatossa pölyyntynyt, himmeä jossain valoa epätäydellisesti suodattavan lasin takana.

Monet näkevät kyllä kauneutta, ainakin tietävät että sitä on olemassa, jossain, mutta aina jokin tuntuu estävän heitä koskettamasta sitä. Se on jotain tavoittamatonta, pakenevaa. Silloinkin kun hipaiset sitä ohimennen, sinun onnestasi puuttuu jotain, aina vähän jotain. Meitä ihmisiä vaivaa aivan liian usein epämääräinen levottomuus, kaipuu, nimetön tyhjyys, turhanpäiväisyys. Jos joskus hyvinä hetkinäsi koetkin suloista rauhaa ja yhteenkuuluvuutta maailmankaikkeuden kanssa, seuraavassa hetkessä se on jo haalistunut tunkkaiseksi tunteeksi siitä, että jotakin puuttuu. Kuin elämä olisi erillään sinusta, kuin juuri sinun kohdallasi ääretön ei tulisikaan todeksi.

Onko kaltereiden tarkoitus pitää jokin sisällä vai ulkona: pitävätkö ne pahan poissa, aarteen turvassa vai ihmisen vankina? Mitä me suojelemme ja miltä, kun rakennamme esteitä itsemme ja maailman väliin – vai annoimmeko muiden rakentaa rajamme? Vieläkö muistamme mikä todellinen aarteemme on? Löysimmekö sitä koskaan, etsimmekö edes, unohdimmeko, odotimmeko liian pitkään?

Tai ehkä kuulummekin niihin, jotka verhoavat elämänsä ylläpidetyllä ja ostetulla kauneudella, tärkeydellä ja kunnialla, saadakseen sen näyttämään paremmalta muiden silmissä, tunteakseen olonsa paremmaksi? Tai ehkä teet niin vain omaksi iloksesi – kuten on tapana sanoa – kunhan vain muistat kaiken saamasi ja vuosien jälkeenkin, mitä sana ilo tarkoittaa, miltä se tuntuu. Muistatko?

Vai annammeko vain unelmiemme pölyttyä, jätämmekö ikkunat ja ovet avaamatta vain koska emme saa sitä aikaiseksi?

Nousin istumaan, pujahdin pois moskiittoverkon alta ja pujotin jalkani varvassandaaleihin, joihin oli parissa kuukaudessa muodostunut juuri niille sopivat painaumat. Avasin hiljaa huoneeni rautaoven, irrotin lukitsemattoman riippulukon ulko-ovesta ja astuin heinäsirkkojen säestämään pimeään. Pimeä on täällä ehdottoman mustaa ja silti niin täynnä valoa.

Pääni päällä lukematon määrä timantteja loisti häikäisevän kirkkaina, tuikkivina, henkeäsalpaavina. Pieniä ihmeellisiä valoja, jotka jossain kaukana ovat valtavan suuria tulipalloja. Taivas kimalsi, kaartui lohdullisen ikuisena äärettömyyteen. Ehdotonta, kyseenalaistamatonta kauneutta. Riitti että olin avannut oven ja kaikki tämä oli minun.  Se oli kokonaan minun eikä sitä silti omistanut kukaan. Niin sinäkin olet, elämä on.

Tiesin etten voisi laskostaa tätä kauneutta laukkuuni, en tunkea taskuuni ja silti koin levollisen varmuuden siitä, että se olisi jatkossa aina yhtä läsnä ja lähellä kuin nyt, kaikkialla. On vain muistettava avata ovi, astuttava ulos ja hengitettävä maailmaa. Kuinka itsestään selviä tärkeimmät oivallukset usein ovatkaan.

Jokaisen vankilalla on erilainen nimi, jokaisen tekosyyllä erilainen perustelu. Minä mietin viime yönä pitkään ja hartaasti omiani, vaikka niin mielelläni väitänkin, ettei minulla niitä ole. Kuinka monta menneisyyden kiveä painoi yhä repussani, moniko haamu minua talutti, mitä ja miksi pelkäsin? Mitä kannattaa kantaa mukanaan kivisillä teillä, mistä on aika luopua, mitä ei saisi nyt eikä koskaan unohtaa?

Elämässäni on ollut kaksi, jotka ovat usein käyneet minulle muita kalliimmiksi, mutta aina olleet hintansa väärtejä: rohkeus ja rakkaus. Viime yönä minä sanoin hyvästi ja tervetuloa. Annoin paljon anteeksi, eniten itselleni.