Autoilua Tansaniassa

Kerroin teille jo aiemmin bussimatkailusta tansanialaisessa daladalassa. Se on kieltamatta eksoottinen elamys, mutta Tansanian tiet ovat jo itsessaan ihan oma lukunsa - niita on vaikea kuvata eurooppalaisille. Ajatelkaa oikein huono suomalainen tie, lisatkaa siihen mutaa, kivenlohkareita, sade-eroosion syvat juovat, runsaasti kuoppia ja paasette ehka lahelle. Hyva tie on hyva taallakin ja talla alueella valmistuu parhaillaan monta uutta asfalttitieta, mutta loput teista ovat usein melkoisia survival-ratoja. Tassa malliksi muutamia kuvaotteita automatkoiltani Babatin, Kateshin ja Gendabin siirtymilta. Ja mina olen oikeasti melko vahan kuitenkin automatkaillut taalla, joten aika hyvalla prosentilla on sattunut ja tapahtunut milloin mitakin.


Tien ollessa kuiva, ajaminen on yleensa ihan suoritettavissa oleva juttu ja paikoin matkanteko jopa ihan sujuvaa. Sateen sattuessa tai niiden jalkeen tiet kuitenkin muuttuvat monin paikoin melkoiseksi mutavelliksi.


Kuivatkin tiet ovat kuitenkin sellaista rytyytysta autoille, etta on ihme miten ne pysyvat yhtena kappaleena. Ja usein eivat pysykaan. Tassa irtosi puskuri kiinnikkeistaan matkallamme Babatiin, otti yhden pompun liikaa.


Puskurinirrotustalkoot. Miehet ei saaneet sita taidolla irti, niin mina lopulta irrotin voimalla. Suomalainen auton omistaja ei olis ehka sellaista riuhtomista sallinut, mutta Kahembe sanoi, etta ei se haittaa jos irtoaa jotain muutakin, korjataan sitten myohemmin - kunhan matka jatkuu. Autot tosiaan ovat jotain, mita korjataan korjaamasta paastya.


Matkalla Kateshista Gendabiin. Aina ei erota tieta joesta, tassa kuitenkin kyseessa tie. Kuski painoi kaasua valttaakseen mutaan juuttumisen ja auto meni holtittomasti milloin oikea ja milloin vasen kylki edella. Kaikki autossa olijat olivat varmoja, etta tormaamme johonkin tien vierella - tai jopa sen keskella - kasvavaan puuhun.


Kuskin hurjista yrityksista huolimatta emme selvinneet murakoista, vaan jaimme lopulta auttamattomasti jumiin. Paikalliset viljelijat tekivat melkoisesti toita saadakseen meidat irti mutavellista, minka jalkeen he olivat yhta mutaisia kuin automme. Maksoimme heille vaivasta ja lepyttelimme akaisen taksikuskin tarjoamalla pari ylimaaraista bensalitraa ja pesemalla auton koulun pihalla. Ja voin kertoa ettei tama kuraisuus rajoittunut vain ulkopuolelle...


Viimeisin matkani Babatiin meni sitten tallaisissa merkeissa. Taas yksi monttu liikaa ja pyora tippui ripustuksiltaan. Paiva pimeni nopeasti seitseman maissa ja niinpa autoa korjattiin kuun ja taskulampun valossa useampi tunti. Taman kuvan valaistus on salaman aiheuttama illuusio, muutoin renkaan alta nakyi vain himmea kannykkataskulampun hohde. Ja koska pimeassa ajaminen on taalla vaarallista ja hankalaa, loppumatka ajettiin n. 20 km/h ja senkin takia perillepaasy venyi yon puolelle. Kaksi tyomiesta matkusti lavalla ja saalin heita erityisesti, silla kyyti oli roykkyisyyden lisaksi pitka eika taalla ole yolla mikaan lammin.

Mutta yksi peli ei ole minua viela pettanyt: bajaji. Paikallinen mopotaksi on edullinen ja kohtalaisen varma, joskin jousitukseltaan olematon ja hidas. Myos moottoripyria, swahiliksi pikipiki, kaytetaan taalla yleisesti takseina ja ne ovatkin suosittuja, mutta vaikka rakastan niita Suomessa, taalla olen loytanyt piilevan itsesuojeluvaistoni ja pitaytynyt poissa tarakalta. Eli kylla, ystavat rakkaat, yritan tulla taalta ehjana kotiin!