Innokasta odotusta ja hiipivää haikeutta

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet ristiriitaisia: olen yhtä aikaa potenut lähestyvän lähdön haikeutta ja kaivannut kovasti ystäviäni Suomesta. Olen ajatellut aivan liikaa siihen nähden, ettei ole ollut ketään kenen kanssa oikeasti ruotia asioita ja tuntemuksia. Pidän kovasti ihmisistä täällä, mutta kielitaidollisista, ajankäytöllisistä ja persoonakohtaisista syistä keskustelut eivät useimmiten ole erityisen syvällisiä tai henkilökohtaisia, enemmän juttelua tai ajatusten vaihtoa keskiraskaassa sarjassa. Toki poikkeuksiakin on ja ne ovat aina olleet erityinen ilo.

Tiedän kuitenkin jo nyt, että tulen kaipaamaan tätä paikkaa ja näitä ihmisiä suunnattomasti, niin paljon että se sattuu, puristaa sydänalaa. Suomesta lähtiessäni tiesin, että näen kodin, rakkaani, ystäväni ja lemmikkini pian taas uudestaan, mutta täältä lähtiessä en tiedä tulenko koskaan takaisin ja jos, niin milloin? Ovatko nämä lopulliset jäähyväiset, sulkeutuuko tämä luku elämästäni vai risteävätkö polkumme uudestaan? Onko tämä jonkin alku vai loppu?

Mielenkiintoinen ilmiö on ollut, että kaikki opettajat ja muutama tuttu kauppias ovat vuoronperään kysyneet minulta, milloin tulen takaisin. Kukaan ei ole kysynyt, tulenko joskus takaisin. Ehkä se on vain heidän tapansa toivottaa tervetulleeksi uudestaan, mutta hassulta se säännönmukaisuudessaan silti tuntuu. Näkyykö se jotenkin naamasta, että tulen vielä jonain päivänä takaisin, onko se niin päivänselvää heille, vaikka minulle ei?

Jäljellä on kutienkin vielä kaksi viikko ja suureksi riemukseni saan viettää ne yhdessä kahden minulle tärkeän ihmisen kanssa; rakkaani ja isäni. Olen viimeisen viikon odottanut heitä innolla, jollaista en hyvään toviin muista kokeneeni - olen odottanut lauantai-iltaa kuin lapsi joulua! Jaettu kokemus tuo varmasti aivan uusia mahdollisuuksia peilata näkemäänsä ja kokemaansa, ja ehkä he täällä käytyään myös ymmärtävät hieman paremmin, mitä minä jään kaipaamaan. Tosin epäilen salaisesti, että he vain tulevat varmistamaan, että maltan lähteä kotiin..? Mutta lähden kyllä, mielellänikin jo, mutta sitä en tiedä jääkö Tansania ikuisesti iholleni, vai peseytyykö se hiljalleen pois, haalistuen aikayksiköiden virrassa lähes näkymättömiin. Minä en todellakaan vielä tiedä.

Mutta sen tiedän nyt kipeästi, että ihminen voi yhtä aikaa surra ja iloia samaa asiaa; lähtöä.

Tuulta ja aurinkoa
laihoja koiria
repaleisia paitoja
kiiltäväkylkisiä vuohia
liitupölyä
ja likaiset jalkapohjat

Tässä ei ole mitään tuttua
ja silti kaikki
Minä kietoudun tähän maisemaan
kuin kirkasväriseen kangaan
ja uskon että näin on ollut aina

Uutiset
totisena loistavat hehkulamput
baari-illat
käskystä käynnistyvä auto
viileän kaupan käytävillä tehtävät valinnat
komedian väliajalla
kahvia ja pullaa
haitarimusiikkia kuulaassa kesäyössä

Missä minä olin silloin
kun sellaista unta näin?