Oppilaiden kodeissa kyläilemässä

Tämä on eräänlainen yhden päivän matkakertomus, joka sisältää tyttöjä, taloja, vaatimatonta ruokaa, kitkerää maitoa ja erittäin-matalia-jakkaroita. Ei siis varsinaisesti lyhyttä ja napakkaa luettavaa. Laiskasti lukevat tai kiireessä surffaavat voivat taas keskittyä kuvien kateseluun - jokaiselle jotain.

Olin eräänä sunnuntaina itsekseni pienellä kävelyllä, kun törmäsin lehmien juottopaikalla oppilaaseeni, seitsemäsluokkalaiseen Elisabethiin. Keskustelu jäi harvasanaiseksi, mutta hänen kielitaitonsa riitti kutienkin toivottamaan minut tervetulleeksi kyläilemään luokseen, "sit in the house" kuten hän asian ilmaisi. Kiitin kutsusta, kieltäydyin kohteliaasti ja heilautin läksiäisiksi kättäni: ”Tomorrow, kesho”, nähdään huomenna. Kuten myöhemmin sain todeta, eleeni (tietenkin?) tulkittiin lupaukseksi tulla käymään kylässä seuraavana päivänä.

Olin hieman hämmentynyt, kun koulun jälkeen minua odotettiin tilille lupauksestani. Se tehtiin niin ujosti mutta innokkaasti, etten oikein tiennyt kuinka moisesta raatsisi kieltäytyä. Emmin silti, koska opettajana voisin asettaa oppilaat näin eriarvoiseen asemaan. Lisäksi en voinut paikallisten kielitaidolla ja omalla tökköswahilillani odottaa minkäänlaista kunnollista keskustelua, ja vierailusta saattaisi tulla lähinnä kiusallinen. Olin toki käynyt muutamissa kylän taloissa, mutten ilman paikallisen opettajan seuraa. Ja ennen kaikkea: minun pitäisi syödä mitä ikinä tarjotaan. 

Päätin kuitenkin lähteä, mutten halunnut ketään opettajista mukaani tulkiksi. En vieläkään ollut oikein perillä yhteisön sisäisistä sosiaalisista asetelmista, vivahteista ja odotuksista, mutta sen olin jo oppinut, että minun seurassani oppilaat käyttäytyivät nykyään vapaammin kuin muiden opettajien. Emäntäni Madam Giray puisteli päätään yksin lähtemiselleni: et ymmärrä mitään, oppilaat häiritsevät sinua koko matkan, sinua kierrätetään talosta taloon ja joudut syömään joka paikassa. Ohje oli että pakko syödä jos tarjotaan, mutta maistat aina vain vähän. Tansaniassa on kerta kaikkiaan mahdotonta vierailla kenenkään luona syömättä tai juomatta jotain.

Saattojoukkoni koostui aluksi noin kymmenestä tytöstä, jotka kaikki halusivat kävellä mahdollisimman liki, pitelivät käsistäni, vertailivat kävellessään valkoista ihoani omaansa ja silittivät letitettyä tukkaani. Koulun jäätyä taakse ujoista ja puhumattomista tytöistä kuoriutui nopeasti kikattavia, kinastelevia ja puhua pälpättäviä teinejä. Ja englantiakin he yrittivät puhua parhaansa mukaan, kyselivät sanoja, nyökyttelivät puheilleni: ”Yes, yes”. Välillä pysähdyimme poimimaan puista marjoja: oransseja ja vihreitä, osa palkomaisesti kasvavia. Kaikista piti lopuksi sylkäistä kivi pois. 

Marjanpoimintaa.

Elisabethin talolle tultaessa eräs seurueen tytöistä selitti pahoitellen, että tämä on todella, todella huono talo. Halusin kohteliaasti sanoa, että se on ihan kelpo talo, mutten kaiketi olisi saanut sanottua sitä vakuuttavasti. Puu- ja saviseinäinen, olkikattoinen talo oli pieni, pimeä ja täynnä kärpäsiä, täkäläisittäinkin vaatimaton. Karjalle ei ollut aitausta avoimella pihalla eli karjaa ei ehkä ollut, vain pieni piharakennus toimitti eläinsuojan virkaa. Perheen äiti viittoi minut eteiseen ja minut istutettiin hyvin-matalalle-jakkaralle, joita täällä näkee usein – tuoleja harvemmin. Minä kyykötin jakkaralla ja yritin hymyillä emännälle, joka ei puhunut englantia. Saattajani häärivät jotain peremmällä ja pian oviaukko täyttyi puhumattomina tuijottavista lapsista. Totta totisesti, kiusallista heti kättelyssä.

Olin lähes helpottunut, kun tytöt hetken päästä kutsuivat minut peremmälle, vaikka paikalliset tavat tuntien tiesin sen olevan ruokakutsu. Olen melko kaikkiruokainen enkä erityisen bakteerikammoinen, mutta kyläläisten ruoat ja kotien keskimääräisen puhtaustason tietäen on myönnettävä, että ajatus ei houkuttanut. Mutta ei kun peremmälle.

Kahden ohuen puunrungon muodostama oviaukko oli niin pieni, että minun piti kumartua ja likistyä siitä läpi. Pimeään huoneeseen tihkui valoa vain eteisestä ja hiilloksesta, silmien pitit totutella. Minut istutettiin kovalle, patjattomalle sängylle ja eteeni tuotiin lommoinen metallilautanen täpötäynnä riisiä. Otin lusikan kauniiseen käteeni, söin hieman mautonta ja lähes suolatonta riisiä ja palautin loput niin kohteliaasti kuin suinkin osasin. Se oli selvästi pieni pettymys, mutta ei kohtuuton, joten ajattelin jo selvinneeni tilanteesta kunnialla.

Elisabethin kotitalo, yhtä punainen kuin maa josta se on tehty.

Seuraavaksi minulle kuitenkin – kauhukseni – kiikutettiin mukillinen maitoa. Olin jo oppinut, että täällä maito on yleensä hapanta, etäisesti piimän tapaista ja hieman kitkerää ja niin se oli nytkin. Tytöt toivat minulle näytille kasvovoidepurkin ja selittivät, että tämä on sama. Vähän aikaa löi tyhjää, sitten tajusin: cream, kerma. Siitä siis nämä rasvakokkareet. Sekoittelin juomaa lusikalla ja maistelin minkä pystyin, mutta närppimiseksi jäi. Vetosin vatsaan, ei voi juoda paljon maitoa. Nolotti silti; monelle täällä tämä oli herkkua. Lähtiäisiksi sain vielä kaksi tuoreuttaan lämmintä kanamunaa. Kiitin ja jatkoimme matkaa. Tytöt viittilöivät, että eteenpäin, seuraavaan taloon. Madam Giray oli ollut oikeassa: selvästikään yksi talo ei riittäisi.  

Innokas saattojoukkoni. Onneksi tämä talo ei ollut asuttu, ei sentään.

Saattojoukkoni oli kutistunut kuuteen. Suunnistimme etäämpänä sijaitsevalle Marian talolle, joka oli avaralla aidatulla pihalla ja edellistä suurempi. Sama alkeellinen rakennustapa, sama matala pimeys, mutta jotain toiveikkaampaa tässä oli. Aita täällä tarkoittaa useimmiten kuivia, piikikkäitä oksia ja niin nytkin, mutta tässä aidassa oli oikea peltinen portti. Sisällä keittiö-makuuhuoneeseen oli jopa laitettu yksi pieni, hieman kämmentä suurempi ikkunaruutu.

Istuin taas ovensuussa hyvin-matalalla-jakkaralla, tosin hieman vähemmän kiusaantuneena, ja hetkeä myöhemmin minut kutsuttiin peremmälle. Tällä kertaa minun oli suoriuduttava puolikoviksi jätetyistä, suolatuista maissin ja pavun jyvistä. Ne olivat onneksi kutakuinkin syötäviä. Maitoa tarjottiin taas ja kun kohteliaisuushörppäsin kerran ja sanoin vatsaani taputtaen, että tämä riittää, maito kaadettiin takaisin pulloon josta se oli otettukin.

Tällä perheellä oli kaksi asiaa, jotka eivät ole täällä itsestäänselviä: asennetta ja oma filmikamera. Positiivisella tavalla rempseän itsevarmoja ihmisiä. Minusta haluttiin kuva erikseen jokaisen tytön kanssa ja minut kiedottiin kahteen kukalliseen kitengeen kuvia varten. Kun isä otti kuvia omalla kamerallaan, kaikki halusivat pitää kuvassa minun kameraani kaulassaan - kaiketi se oli niin ihmeellisen hieno, että kaunisti kantajansakin? Tunnollisen poseeraamisen jälkeen minut vietiin perheen shamban, viljelyksen, laidalle, jossa minulle alettiin riipiä lahjaksi papuja, jotka pakattiin parhaat päivänsä nähneeseen muovipussiin.

Tytöt on tyttöjä: shamban laidalla etsimässä parasta poseerausasetelmaa.

Ilta alkoi jo painua mailleen, mutta paluumatkalla piti käydä vielä Domitilan ja Annan luona. Ensimmäisessä talossa ajettiin juuri karjaa aitaukseen yölevolle. Pihalla vaelteli pari koiranpentua ja sain yhden kaapattua syliini, vaikkei se täkäläisten koirien tyyliin erityisemmin piitannut ihmisistä. Mutta voi mikä koti-ikävä - koiraikävä - siitä tulikaan! Pihalla olijoita rapsutteluni ja lepertelyni huvittivat suunnattomasti: ottaa nyt koira syliin ja jutella sille, kaikkea sitä näkee!

Laskin pennun maahan, kun sain emännältä kutsun sisälle ja jälleen minut istutettiin hyvin-matalalle-jakkaralle. Yritin estellä, että ei kokkausta kiitos, olen jo syönyt, mutta tytöt viittilöivät, että edes vähän, edes vähän. Ja alta aikayksikön edessäni maalattialla oli kattilallinen ugalia, maissipuuroa. Ja kuppi maitoa. Jaoimme kaikki saman kattilan, mutta minä mzunguna sain lusikan siinä missä muut söivät sormin. Kuivasta ugalista suoriuduin, mutta maitoa oli kaadettu niin vähän että se oli pakko juoda kaikki ja se pyrki ylös. Ajattelin että seuraavassa paikassa tämä ei ehkä onnistu enää…

Yhteisen maissipuuron, ugalin, äärellä ja maito maistuu erinomaisesti kaikille muille paitsi allekirjoittaneelle.

Talo oli ilmeisesti melko varakas: pihapiiriin oli nousemassa vielä keskeneräinen tiilirakennus ja sain läksiäisiksi sekä lisää papuja että lyhytkoipisen, ruskea-harmaan nuoren kukon. Kukon arvo täällä lienee viitisen euroa? Jatkaessani matkaa kukko kainalossani ajattelin, että tällaista minulla ei ole ennen ollutkaan. Se ei armeliaasti kiekunut ensimmäiseen kahteen aamuun kunnolla – ehkei osannut vielä? Mutta oppi kyllä nopeasti. Hieman myöhemmin lahjoitin sen edelleen Haydomin sairaalan lastenosastolle siellä käydessäni.

Pistäydyimme vielä Annan talossa, jonka pieni piha kätkeytyi lähes täydellisesti korkeiden maissien keskelle, mutta siellä ei ollut aikuisia kotona, joten minua ei istutettu hyvin-matalalle-jakkaralle eikä eteeni kannettu ruokaa. Lähtiessämme yritin selittää tytöille, että nyt pärjäisin loppumatkan yksinkin kanoineni ja papuineni, mutta he halusivat välttämättä saattaa minut takaisin koululle asti.

Niin me kävelimme yhtä matkaa ja pureskelimme kävellessämme jotain, joka oli kaiketi sokeriruokoa. Tytöt vuoroin kikattivat, vuoroin kiistelivät paikasta vierelläni ja käyttivät ajan hyödyksi kysellen minulta uusia englannin sanoja, myös niitä joita ei koulussa opeteta. ”What is this?” joku kysyi osoittaen minua. Kysyin että paitako vai mikä? Kysyjä tökkäsi minua tissiin: tämä, tämä näin. Yritin olla nauramatta kuunnellessani, kuinka kukin vuoronperään julisti, että juuri hänellä on varmasti kaikkein suurimmat. Jotkut asiat ovat universaaleja.

Kyläilykierroksen papusaalis. Hieman turhankin tuoreita olivat, mutta hyvää ruokaa ja muutamia uniikkeja koruja niistä syntyi.

Kotiuduin lopulta, pimeän jo laskeuduttua. Kukko majoitettiin takapihalle, pavut kaadettiin punotulle vadille ja monesti käytetty muovipussi viikattiin vietäväksi takaisin kotiin.Olin iloinen betonilattiasta, minulle tehdystä illallisesta ja termospullossa odottavasta kahvimaidostani, joka kulkee nimellä fresh milk eli on ilmeisesti täkäläisen käsityksen mukaan ihan eri asia kuin milk.

Kiitollisena ajattelin Sinituotteen kouluprojektia ja niitä mahdollisuuksia, joita koulutus tämän kylän ihmisille ajan kanssa voi tuoda. Perinteisessä elämäntavassa ja karjankasvatuksessa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta epäterveelliset asuinolot ja toivottoman yksipuolinen ruokavalio ovat asia erikseen. Ruoka laitetaan savupiiputtomissa, tuulettamattomissa taloissa sisällä ja samassa tilassa nukutaan, hedelmiä, lihaa ja kasviksia syödään harvoin, riisiä ja maissia senkin edestä ja hygienian merkitystä tai yhteyttä sairauksiin ei usein ymmärretä. Eniten puutteellisista oloista kärsivät lapset. Elämän niukkuus ja alle dollarilla päivässä eläminen eivät ole osa vaalittavaa kulttuuria tai perinnettä.

Olin kiitollinen myös sängystäni, pitkän kävelyn jälkeen uni painoi silmiä. Nyt satoi jo rankasti, satoi ja salamoi, paukutti kattoa. Kuuntelin tuulta ja myrskyä ja mietin miltä se mahtaa kuulostaa savimajassa, pelottaako, onko sisarusten kanssa kylki kyljessä sittenkin turvallisempi olo kuin yksin tukevassa talossa ja kastuuko lattia jos sataa riittävästi? Nukahdin saamatta vastauksia.