Ehdimme olla täällä noin kolme viikkoa ennen autohaveria nro 1, mikä on mielestäni vielä aika kohtuullista, sillä reissu oli jo viides pitempi ajomatka ja viimeksi täällä ollessani peräti noin joka toisella tai kolmennella reissulla sattui jotain; autorikko, jumiutuminen mutaan, irronnut ikkuna tai mitä näitä nyt on.
Olimme matkalla maatalousalan koulutuskeskukseen keskustelemaan siitä, kuinka he voisivat ehkä auttaa meitä koulun puutarhan ja kalalammikoiden kanssa. Paikka oli suuren hautavajoaman juurella ja tie asfaltoidulta päätieltä poistumisen jälkeen todella huono. Kun tiessä siinä kohdin oli syvä, veden tienmyötäisesti uurtama eroosioura ja kun kuski (joka ei tällä kertaa ollut mieheni) samalla (lue: väärällä) hetkellä totesi puhelimeen: ”Huono tie, en voi nyt puhua” niin siinä sitä sitten oltiin.
Tällaisessa montussa tällä kertaa.
Noh, avuliaat ihmiset auttoivat nostamaan auton pahimmasta montusta, mutta akseli oli vinksallaan ja auto selvästikin sen reissun pääteasemalla. Siinä missä meitä muita otti päähän, tytsy oli suorastaan tohkeissaan ja huuteli auton ikkunasta ilmoille iloaan siitä, kun tapahtui kaikkea ihanan jännää ja ympärillä oli paljon ihmisiä. Mutta mitäpä se murehtiminen moisessa tilanteessa auttaa? Koulutuskeskus oli jo ihan näköetäisyydellä, joten otimme tytön kantoreppuun ja marssimme tapaamiseemme. Saimme paljon hyvää tietoa ja kyydin Babatiin illan jo pimetessä. Molemmista olemme syvästi kiitollisia.
Saa nähdä millaiseen järjestysnumeroon reissun aikana päästään autohavereissa? Olisipa perin onnekasta, jos tämä jäisi ainoaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti