Että semmoinen pikkureissu – ja yö!

Käytiin nyt eka kertaa Harghushayssa katsomassa SINI-koulua, tarkoituksena lähinnä selvittää pikaisella yhden yön pysähdyksellä mitä meille varattuun opettaja-asuntoon täytyy vielä hankkia, että voidaan sinne asettua. Huonekalut kuulemma oli, mutta muuten ei ilmeisesti mitään eli jokainen muki, kattila, keitin ja pyyhe oli varauduttu tarvittaessa tuomaan itse. Mukana saattueessa meillä oli projektin uusi assistentti (ei vielä ihan virallinen sellainen) ja meidän nanny.

Tie Babatista koulun lähimpään kaupunkiin, Kateshiin, on saanut uuden ja uljaan asfaltin, joten miehen ensimmäinen pitempi ajoreissu Tansanian kuuluisan surkeilla teillä oli surkea vain loppuosaltaan. Ja kun aivan vastikään ei ollut satanut, ei meitä sielläkään odottanut mikään mutavelli, joten itse matkasta selvittiin kunnialla. Pointsit kuskille, joka muisti myös pysyä pääsääntöisesti tien vasemmalla puolella. Ja olipa tytsyllekin  saatu hankittua sellainen ihmetyksen aihe kuin turvaistuin.

Noh, sana meidän pienestä visiitistä oli ilmeisesti saapunut paikalle meitä nopeammin, sillä kun hikisinä ja teepaidat lerpattaen nousimme autosta parin-kolmen tunnin ajomatkan jälkeen, oli meitä vastassa täysimittainen delegaatio koulun, kylän ja vanhempien edustajia. Joukko piiritti meidät välittömästi kätelläkseen ja hetken päästä istuimme lapsi kainalossa keskellä tervetuliaistilaisuutta.

Olimme hämmentyneitä, uupuneita ja täysin valmistautumattomia vastaanottoon, joka oli kuitenkin kiitollisen ystävällinen ja ihmisten kohtaaminen tärkeää projektin kannalta. Puheita pidettiin ja kuunneltiin, swahilista englanniksi ja takaisin tulkaten. Kun tytyllä kävi välillä aika pitkäksi, heitti hän myös omat kommenttinsa väliin, ja siinä tarkkaavaisen tumman katserivin edessä kävi kyllä mielessä, että kaikenlaisiin seremonioihin sitä ihmislapsi joutuukin. Ja koska Tansaniassa ei voi  i-k-i-n-ä  käydä missään syömättä tai juomatta jotain, söimme lopuksi yhteisen aterian.

Kyläpäälliköiden, vanhempien ja koulun vastaanottokomitea.
Tutut voivat ehkä bongata kesämiehen uudistuneen lookin ;)

Ehdittiin takaisin talolla juuri ja juuri niin, että saatiin järjesteltyä tavarat, makuupaikat ja moskiittoverkot edes joten kuten ennen pimeän tuloa. Sitten tuli se pimeä, joka täällä on oikeasti pimeää, ja kun aurinkokennolamppuja oli vähemmän kuin ihmisiä, niin oli siinä uudessa paikassa vähän sompailua, ennen kuin saatiin iltateet ja -kahvit ja pesuvettä keitettyä ja kaikki iltatoimet tehtyä vieraassa paikassa.

Lopulta lapsi, assistentti ja nanny olivat painuneet peteihinsä ja ajateltiin istuskella hetki olohuoneessa lueskelemassa. Vartti riitti minulle: totesin että täällä oli paljon enemmän moskiittoja kuin muistin kahden vuoden takaa! Kello oli vasta yhdeksän, mutta kipusin suosiolla tytön viereen moskiittoverkon alle. Matti oli sitä mieltä, ettei niitä nyt ”niin paljon sentään ole” ja tuli vasta puolta tuntia ja mutta jo montakymmentä puremaa myöhemmin perästä.

Siitä alkoikin sitten yö, kun ei juuri nukuttu. Meillä oli pyöreä moskiittoverkko, joka laskeutuu telttamaisesti sängyn päälle, ja koska tyttö nukkui välissämme, me nukuimme aika reunoilla ja joka kerta jos erehdyit makaamaan kiinni verkossa, pieni ystävä tuikkasi hetken päästä iloisen tervehdyksen. Eli yritimme nukkua epämukavasti sumpussa ja silti erityisesti kyynärpäämme olivat jatkuvan hyökkäilyn kohteena.

Yötä oli pyöritty jo aika pitkästi, kun saimme vieraaksemme toisen tansanialaisen ystävän: ripulin. Kuuntelimme kumpikin tahoillamme, että toisen maha pitää ihan samaa kurinaa kuin omakin ja taisimme vain arvailla kumpi lähtee ensin. Mies lähti, hävisin aurinkokennolampun kanssa pihan perälle.

Ilmeisesti kevennys ei kuitenkaan ollut riittävä, sillä kun hän tovin kuluttua kömpi takaisin seuraamme, kuului rysähdys ja täydellisessä pimeydessä vietetyn typertyneen hetken jälkeen tajusimme, että sänky oli romahtanut altamme. Toi oikeastaan puolet sängystä: toinen puoli sängystä oli ylhäällä, toinen alhaalla. Kiroilua. Hämmentyneenä heräävä lapsi. Aavistuksen loivempaa sadattelua. Sängyn pettäminen alta nyt vaan on asioita, joita ei haluaisi kokea juuri silloin, kun kamppailee sulkijalihaksensa kanssa.

Tässä vaiheessa sitä toivoisi, että voi kun voisi vain nousta ylös, napsauttaa kattovalon päälle, katsoa mitä asialle on tehtävissä ja tarvittaessa painua vaikka sohvalle. Mutta ei. Mies yritti lampun kanssa kartoittaa tilannetta ja minä jäin kenottavaan sänkyyn pitämään jo kovin liikkuvaisen lapsemme verkon alla. Lopputulema oli, että toisen reunan pohjaa pitelevä palkki oli irronnut, sänky oli nyt miten oli eikä sitä saanut sen paremmin korjattua kuin toista puolta tiputettua alas, että olisi voitu nukkua lattiatasossa. Joten päät ylämäkeen, jalat alamäkeen ja odottamaan auringonnousua. Nukkumisesta oli aika turha puhua, mutta kello oli jo viisi ja tytsy oli täällä alkanut heräillä melkeinpä viimeistään kuudelta muutenkin, joten se oli sitten sellainen pieni aamutelttailu.

Kun aurinko alkoi sarastaa, moskiitot kaikkosivat hiljalleen ja me rohkenimme jalkautumaan. Jos meillä vanhemmilla olikin ollut aikamoinen yö itikoiden, ripulin ja sängyn kanssa, niin tyttö oli nukkunut oikein hyvin tietämättä edellä mainituista muuta kuin sen, että aamuyöstä oli oikein vekkulit yhteisköllöttelyt.

Vinoja aamutunnelmia ja aurinkokennolamppukin näemmä vielä
tiukasti käden ulottuvilla, kun ikinä ei tiedä mitä pimeässä sattuu...

Että semmoinen pikkureissu meillä oli. Seuraavana päivänä jututettiin rehtoria, kerrottiin suunnitelmistamme, katseltiin paikkoja ja lähdettiin takaisin Babatiin varustautumaan pitempää oleilua varten. Ei siitä sen enempää kuin että uupuneita matkalaisia olimme, ilta meni minulta vielä ihan kunnon oksennustaudissa ja seuraavaan oleiluun päätettiin varautua neliskanttisella (lue: suoraseinäisellä) verkolla ja moskiittosumutteella.