Kulmakunnan kukkein kirjasto

Päivää ennen lähtöämme Harghushaysta saimme valmiiksi vielä yhden minua kovasti ihastuttavan projektin: koulun oman kirjaston. Asia ei kuulosta ehkä järisyttävän ihmeelliseltä, mutta on todella poikkeuksellista, että primary schoolilla on oma kirjasto ja toisekseen – ja ennen kaikkea! – tämä on varmasti kulmakunnan kukkein kirjasto! Ja kulmakunnankin kärsii tässä vielä tulkita laajasti.

Kaikki alkoi siitä, että minä toivoin jo kaksi vuotta sitten koululle kirjastoa ja kun nyt kyselin asian perään, kaikki halusivat kovasti kirjastoa, mutta tiloja ei kuulemma ollut. Meille esitettiin että koululle pitäisi rakentaa kirjasto, mikä tarkoittaisin yhtä uutta rakennusta. Tämä tuntui meistä aika suureelliselta, kun ottaa huomioon sen tosiasian, että vaikka meillä Harghushayssa on kirjoja poikkauksellisen runsaasti muihin kouluihin verrattuna, niitä on siitä huolimatta vähän. 

Siispä miehen kanssa ehdotimme, että yksi koulun epämääräisistä varastonkaltaisista huoneista valjastettaisiin kirjastoksi. Paikallisten mielestä ajatus oli perin naurettava, sillä olisihan moinen aivan liian pieni kirjastoksi, mutta myöntyivät kuitenkin siihen, että sillä voitaisiin aloittaa – tajusivat kai että onhan se tosiaan parempi olla pieni kirjasto kuin ei kirjastoa ollenkaan.

Aloitimme siis työn likaisesta epämääräisestä varastohuoneesta ja nyt meillä on kalustettu ja koristettu ihana kirjastohuone, joka ei edes ole erityisen pieni. Vaikka siis paikallisten mielestä yhä on. Mutta se on kirjasto ja nyt lapset pääsevät lukemaan melkein koska tahansa – parhautta!

Tästä se alkoi. Paikalliset eivät oikein uskoneet, että tästä tulisi kirjasto.

Ja tällainen siitä sitten tuli! Vähän maalia, kylän oman puusepän tekemät kalusteet, takaseinällä koulun ensimmäinen taidenäyttely suomalaisista talvipiirroksista ja kirjasto näyttää suorastaan ihanalta. Olen kyllä vähän jäävi, mutta tämä hehkutus minulle sallittakoon - joohan?  

Kirjastoon siirrettiin varastosta kaikki vanhemman painoksen koulukirjat, joiden sisältö on kuitenkin pitkälti sama kuin nykyisissä. Näin oppilaat voivat lukea oppikirjoja muulloinkin kuin tunneilla, sillä omia kirjoja kenelläkään ei ole, vaan ne kerätään pois aina tunnin päätteeksi.

Kirjastostamme löytyy myös tarinakirjoja englanniksi ja kaksikielisesti swahiliksi ja englanniksi sekä kuva-sanakirjoja englannin opiskeluun. Jatkossa toivottavasti saamme hankittua myös joitakin yleisopuksia ja swahilinkielisiä tarinakirjoja, sillä tämä kirjasto on suurimmalle osalle ainoa mahdollisuus lukea satuja tai kuulla tarinoita. Kodeissa ei ole kirjoja, kaikki vanhemmat eivät osaa lukea eikä tarinankerronta suullisessa muodossakaan kuulu täkäläiseen perinteeseen.

Ensimmäistä kertaa ikinä kirjastossa. 

Pienenä piristävänä nyanssina värikoodasimme hyllyt helpottamaan pienimpiä oppilaita. Meidän piti erikseen painottaa, että kirjasto on myös eka- ja tokaluokkalaisille ja esikoululaisille; että hekin voivat jo aivan hyvin lukea ja katsella kuvia, oppia käyttämään kirjoja ja kirjastoa. Koska kirjoihin ja lukemiseen ei olla totuttu, täällä on outo ajatus, että myös pienet lapset voivat lukea ja nauttia kirjoista. (Aivan erityisen käsittämätöntä hullutusta on se, että me luemme jo vuoden ikäisen lapsen kanssa kirjoja.)

Kirjasto-seepra ja muita kuvituksellisia kukkasia.

Jotta kirjastomme olisi tosiaan kulmakunnan kukkein, askartelin vielä seinille kaksikielisiä swahili-englanti kuvakortteja sanaston opiskeluun ja maalasin ovensuuhun koulun oman kirjasto-seepran. Sen maktaba-tekstinen raidoitus (maktaba = kirjasto) on nostanut minut paikallisten silmissä suureksi taiteilijaksi. Itse aloin kuitenkin epäillä omia maalarinlahjojani erityisen surkeiksi, koskapa työntekijät kävivät veikkaamassa tuolloin vielä raidatonta seepraani vuoroin häräksi ja vuoroi norsuksi ja lipsauttipa joku vielä kiraffinkin, vaikka väittikin sitä kielivirheeksi... Lohdutin itseäni sillä, että monilla tansanialaisilla tuntuu olevan aika ontuva visuaalinen hahmotuskyky ja kuvanlukutataito, mikä ilmeisesti johtuu sekä kuvamateriaalin vähyydestä että siitä, että esim. kouluissa piirretään tosi vähän, koska värikyniä tai muuta välineistöä ei yleensä ole.

Lopputulemana olen siis kuitenkin todella tyytyväinen siihen, mitä tästä ankeasta kopperosta saatiin aikaan ja toivon hartaasti, että oppilaat oppivat käyttämään kirjastoa hyväkseen niin, että kirjat oikeasti ovat käytössä, mutta toisaalta pysyvät hyvässä kunnossa. Koska asia on uusi, haasteita varmasti on luvassa, mutta alkuun kirjoja saa lukea vain kirjastossa ja jos se alkaa sujua, sitten aletaan miettiä varsinaista lainaamista. Uskon ja toivon, että kirjasto toimii, tuottaa paljon iloa ja kehittyy tuohon suuntaan.

Ja onhan se oikeasti ihana! Nimimerkillä kirjoja ja kirjastoja rakastava...

Monenko kesken jakaisit sänkysi?

Tämä otsikko ei ole vähäisimmässäkään määrin kaksimielinen, vaan yksiselitteinen kysymys: jos asuisit koulun asuntolassa, monenko kesken olisit valmis jakamaan 60 cm leveän sängyn?

Tavallisessa tansanialaisessa peruskoulussa oppilaat käyvät koulua kotoa käsin kuten Suomessakin, vaikka kävelymatkat ovatkin usein pitkät. Gendabin kylän keskustassa (jonka sivukylä meidän Harghushaymme on) sijaitseva Gendabin peruskoulu on poikkeuksellisesti osin sisäoppilaitos, koska kaikilla paimentolaislapsilla ei muuten ole mahdollisuutta päästä päivittäin kouluun.

Käydessämme jokin aika sitten vierailulla koululla, jouduimme toteamaan, että sen tilanne oppilasmäärän ja tilojen suhteen on monella tavalla huono: ryhmäkoot ovat suunnattoman suuria – useammalla luokka-asteella yli 100 – kirjoja on auttamattomasti liian vähän, osa vanhimmista luokkatiloista on surkeassa kunnossa, ruokala on romahtanut ja asuntolassa kolme oppilasta jakaa yhden sängyn (noin 120 oppilasta 40 sängyssä), eivätkä sängyt edes ole 80-senttisiä, vaan 60-senttisiä. Sänkyjä itse asiassa olisi noin 60, mutta niihin ei ole patjoja. Lisäksi osa käytössä olevista sängyistä on pehmustettu patjojen puutteessa pienemmillä superlonin palasilla.

Vierailu herätti meissä paljon ajatuksia ja sen jo tutuksi tulleen tietoisuuden, kuinka täällä voisi taas kerran aika vähälläkin rahalla saada hyvää aikaan. Ilokseni on todettava, että ääneen lausumaton toiveeni ilmeisesti kuultiin Suomessa, sillä sain taas välitettäväkseni lahjoitusrahaa ”johonkin hyvään tarkoitukseen”. Päätimme käydä patjaostoksilla, minkä mahdollistamisesta kiitän erityisesti JHL Kuopio 124:n ihmisiä ja vanhempiani. Kuvista voitte päätellä olivatko oppilaat iloisia vai iloisia uusista patjoitaan :)

Patjat 2-3 kappaleen nipuissa matkalla asuntolaan.

10 patjoista meni tyttöjen asuntolaan...

...ja toiset 10 poikien asuntolaan, jossa majoittuu noin 70 poikaa yhdessä isossa huoneessa.

Niin että olivatkohan oppilaat iloisia vai iloisia?

Kun patjat oli luovutettu, saimme jonkin ajan kuluttua koulun rehtorilta kirjeen, joka alkoi seuraavasti:

MR AND MR MART

ON BEHALF OF GENDABI BOARDING PUPILS, WE SAY THANKS FOR YOUR SUPPORTING US. WE GIVING YOU A LOT OF THANK BECOUSE, IT IS NOT EASY FOR ANY ONE TO DO THINKSTHAT YOU HAVE DONE FOR US, WITHOUT ANY COMMAND OR FORCE. BUT YOU AND YOUR FAMILY WE SAY THANK A LOT FOR YOUR DONETION OF MATRESS.

Kirje jatkui vielä kahdella pyynnöllä: voisimmeko auttaa myös romahtaneen keittiörakennuksen ja asuntoloiden korjaamisen kanssa? Tiedän että molemmat tulisivat kipeästi tarpeeseen, mutta kieltämättä se välillä myös väsyttää, että aina on vielä joku pyyntö, aina on käsiä ojossa. Jos autat yhtä tai jos autat vähän, pitäisi auttaa myös toista tai pitäisi auttaa enemmän. Tarvittaisiin tie, sairaala, koulu, apua hääjärjestelyihin, koulukirjoja, tietokone ja mitä milloinkin. Se väsyttää, mutta voiko näitä ihmisiä moittia, kun heillä on niin paljon vähemmän ja niin rajalliset mahdollisuudet parantaa itse elämänlaatuaan?

Ja pakko on esittää vielä toinenkin kysymys: voiko oppilaita moittia jos englanninkielen taidossa on puutteita, kun opettajien (tässä rehtorin) kielitaitokin on mitä on? Toki tärkein silti välittyi; kiitollisuus. Joten kiitos sinne Suomeen, me olimme taas vain välikätenä!

Toto tundut karkuteillä

Olen jo tainnut jossain aiemmassa postauksessa mainita, että rakas lapsemme on melko touhukas ja ehtiväinen tapaus. Paikalliset ovat alkaneet kutsua häntä lempinimillä ”fundi” (korjaaja; jokainen nippeli ja nappeli pitää vääntää ja tutkia) ja ”toto tundu” (tuhma lapsi, oikeakielisesti kai mtoto mtundu). Etenkin tuo jälkimmäinen on alkanut vakiintua ihan päivittäiseen käyttöön. Onneksi se kuitenkin lausutaan ihan lempeästi rakkaudella tai hyväntahtoisen naurun säestyksellä. Poikkeuksena tosin se, kun me vanhemmat joskus lipsautetaan se sillä jokaisen meidän hyvin tuntemalla mitä-sinä-olet-oikein-mennyt-tekemään? -sävyllä.

Olen tainnut myös aiemmin mainita, että lapsemme on ihan iloisesti lähtenyt konttaamaan Babatissa guest housesta kadulle silloin kun ei vielä osannut kävellä? Noh, uusimpana villityksenä on nyt pienet pakopyrähdykset Harghushayssa, jossa tyttö (nyt 1 v. 2 kk) on alkanut laajentaa reviiriään kotitaloltamme koulun pihapiiriin. Jokusen kerran olemme jo joutuneet hakemaan pienen seikkailijan koulun rappusilta ja aika monta kertaa matkalta sinne. Ei tyttö tyystin valvomatta ole vielä kovin pitkälle onnistunut pääsemään, mutta olemme mielenkiinnosta jääneet kuistille seuraamaan, että kauasko tuo menee jos antaa mennä? Juu-u, meneehän se. Joskus kävellen, aika usein vielä kontaten.

Matkalla maailmalle.

Olen ajatellut, että kyseessä on vain harmiton seikkailu, mutta samalla puolivitsinä sanonut, että joku päivä tyttö vielä lähtee meidän huomaamatta niin kauas, että joutuu kokonaan hukkaan ja mieron tielle. Jokunen päivä sitten tyttö oli onnistunut menemään itsekseen ulos ja kun katsoin ikkunasta, hän konttasi pihatietä pitkin, mutta tällä kertaa äidin kangaskassi mukana. Herää väkisinkin kysymys, että onkohan tämän karkailun takana sittenkin joku suurempi suunnitelma, kun tyttö on vielä sopivasti samaan oppinut sanomaan englanniksi "bye bye"?

Kassi mukaan. Ehkä ensi kerralla jo pakattuna?

Mutta jos joku päivä meidän lapsemme onnistuukin karkaamaan kotoaan, niin eipä tuo ole ainoa. Kävimme tänään Singen yläasteella ja juttelimme erään Sinituotteen stipendiaatin kanssa, jonka erityisen palavaa opiskeluintoa on vaikea ohittaa huomaamatta - tai ihailematta. Kun tämä nuori mies oli päättänyt peruskoulun, hänen vanhempansa halusivat hänen menevän naimisiin. Hänen perheensä kuuluu perinteistä paimentolaiselämää viettävään barbaiq-heimoon, jonka keskuudessa tämä vanhempien toive on yhtä kuin käsky, pakko ja väistämättömyys eikä siinä paina paljoa se, jos valmistuit koulusta luokkasi parhaana ja sinulla olisi eväitä vaikka mihin. Poika ei kuitenkaan ollut valmis naimisiin, vaan halusi palavasti opiskelemaan. Mitä tekee nuori mies tällaisessa tilanteessa?

Nuori mies juoksee karkuun vanhempiaan. Kirjaimellisesti. Hän on erittäin hyvä juoksija. Päätöksen tehtyään hän juoksi 10 kilometrin päähän Gendabiin 25 minuutissa (kannattaa huomata ettei matkamitta ole ihan tarkka, muutenhan kyseessä olisi maailmanennätys!) tavatakseen SINI-projektia koordinoivan Mr. Kahemben. Nuori mies anoi apua; hän halusi opiskella - ei kasvattaa lehmiä, ei mennä naimisiin. Nyt tämä savimajassa kasvanut ja täysin omilla ansioillaan ja sitkeydellään tiensä raivannut nuorukainen opiskelee toista vuottaan alueen parhaassa toisen asteen koulussa, Singessä, ja on luokkansa paras. Hänen bravuureitaan ovat matematiikka, fysiikka ja kemia, ja hän haluaa lääkäriksi tai insinööriksi. Kun hän kertoo meille karkumatkastaan, hänen intonsa ja kiitollisuutensa tästä opiskelumahdollisuudesta hehkuu hänestä sellaisena tahtona ja energiana, että siinä on jotain syvästi vaikuttavaa, suorastaan liikuttavaa.

Minä en kerta kaikkiaavoi olla pitämättä näistä meidän tuhmista, kotoa karkaavista lapsista! Olkoon heidän uteliaisuutensa maailmaa ja oppimista kohtaan ehtymätön myös tulevaisuudessa. Sen nuoren miehen vanhemmatkin ovat kuulemma jo antaneet anteeksi. Hyvä niin - minkäpä tuollaiselle innostukselle mahtaa?

Kiikkuu kaakkuu

Nyt ei ole riemulla rajaa: koululle tuli kiikut! En tiedä onko kukaan lapsista koskaan aiemmin päässyt kokeilemaan kiikkua, mutta niiden aiheuttamasta innostuksesta päätellen ei ainakaan moni. Aina kun oppilailla on vapaa-aikaa, kiikkujen ympärille kerääntyy suuri joukko oppilaita toiveikkaina saamaan vuoron kokeilla. On aivan mahtava kuunnella sitä kiljahtelua ja äänten sorinaa, joka tuosta joukosta lähtee, sillä sen kaltaiset leikkimisen äänet ovat tähän asti koulunpihalta puuttuneet.

Kahden kettinkikiikun lisäksi tilasimme paikalliselta hitsarilta myös keinulaudan etenkin pienempien oppilaiden iloksi. Hankinnat tehtiin Sinituotteen henkilökunnan keskuudestaan keräämillä lahjoitusrahoilla eli tämä ei ole osa Sinituotteen virallista kouluprojektia, vaan heidän työntekijöidensä henkilökohtainen panos asiaan. Ohjeistus kuului: ”Jotain suoraan lapsille.”

Keinulauta - jotain suoraan lapsille.

Itse en siis ole Sinituotteen leivissä, vaan olen täällä mieheni kanssa vapaaehtoispohjalta edistämässä kolmen kuukauden ajan tätä projektia, johon sotkeennuin kohtalon oikusta pari vuotta sitten.  Tulin silloin Harghushayhin vapaaehtoisena opettamaan englantia, mutta Sinituotteen tavoitteellinen tapa toteuttaa kouluprojektia sekä sen omistajien ja työntekijöiden vilpitön innostus asiaan ovat ilmeisesti tarttuneet, koskapa löysin itseni taas täältä Harghushaysta ja tällä kertaa kaulaani myöten asiaan sotkeutuneena.

En voi sanoa tuntevani Sinituotteen henkilökuntaa mitenkään hirveän hyvin, mutta sen verran olen kuitenkin osaan heistä jo tutustunut projektin myötä, että vallitseva hyvä ja välitön henki ei ole voinut jäädä huomaamatta. Kun kuulin keräyksestä ja siitä että minä joutuisin päättämään kuinka rahat täällä käytetään, halusin tehdä niillä jotain, joka tekisi lapset aidosti iloisiksi – jotain mikä viestittäisi sitä hyvää henkeä.

Toivon kovasti että lahjoittajat ovat tyytyväisiä, sillä tähän asti olen pitänyt asian yllätyksenä! Ainakin lapset ovat kovasti tohkeissaan: tämä tuntuu olevan hauskinta mitä he ovat pitkään aikaan tai ehkä ikinä tehneet. Uutuudenviehätys loppuu aikanaan, mutta uskon että ilo jatkuu sen jälkeenkin. Ja uutuudenviehätystä tulee pitkittämään se, että jouduimme kahden päivän jälkeen ottamaan kiikut alas ja palauttamaan ne hitsarille korjattavaksi, kun ketjujen kiinnitysmekanismi oli käyttömäärään suhteutettuna liian heikko ja toimimaton, joten toteutustapaa pitää muuttaa.

Täällä tuskin löytyy muutaman sadan kilometrin säteellä toista samanlaista kiikkua josta katsoa mallia, joten jos joku lukijakunnasta haluaa jakaa asiantuntemusta tai lähettää valokuvan tai piirroksen ketjukiikun ketjujen hyvästä saranoinnista, niin otamme kiitollisina vastaan! Eikä tämä ole vitsi. Enpä arvannut että Tansaniassa tällaisenkin pienen asian selvittäminen ja kunnollinen toteuttaminen voi aiheuttaa projektityöntekijälle näin paljon päänvaivaa.

Isommat oppilaat ovat kiikuista aivan yhtä innoissaan kuin pienemmät. Vauhdit ovat alkuvarovaisuuden jälkeen jo sen verran hurjia, että kiinnitysmekanismin on oltava takuuvarmasti turvallinen.



Postia Suomesta!

Meillä oli Harghushayn koululla postipäivä! Kutos-seiskaluokkalaiset saivat postin mukana nipun kuvitettuja kirjeitä Muhoksen ala-asteelta ja minä toimitin vitosluokkalaisille Bovallius-ammattiopiston opiskelijoiden talvisia piirustuksia. Osa Bovalliuksen opiskelijoiden kirjeistä meni jo aiemmin Singen yläasteelle, ja siellä suuri kysymys kuului, ketkä onnekkaat opiskelijoita saavat kirjeet, kun kaikki olisivat ne halunneet.

Saadut harvinaiset kirjeet luettiin tarkkaan ja huolella.

Mutta olipa tosiaan aivan ihania kirjeitä ja piirroksia, joissa esittäytyi yhtä aikaa sekä perinteinen että tuore Suomi. Hiihtämisen, jääkiekon ja salibandyn selittäminen onnistui vielä helpohkosti taululle piirustellen ja elävää esimerkkiä näyttäen (oli varmaan näky!), mutta äkäiset linnut tuottivat jo näissä oloissa vähän haastetta. Moottorikelkkaa veikattiin kuvan perusteella lentokoneeksi, mutta joku selvyys saatiin senkin toimintaan, samoin kuin suomenpystykorvan ominaispiirteisiin. Pöllöt sen sijaan olivat täälläkin jotakuinkin tuttu otus, mutta kerrostalon konsepti päällekkäin asuvine perheineen tuntui aika ihmeelliseltä.

Monikaan oppilaista ei ole koskaan nähnyt kerrostaloa.

Useammassa kuvassa ja kirjeessä esiintyneet lumiukot herättivät erityistä hämmennystä. Joku valkonaama se selvästikin on, mutta kovin kummallisen näköinen. Lumen ominaisuuksia selvitellen ja pallojen pyörittämistä pitkin luokkaa demonstroiden tämäkin arvoitus ratkesi. Porkkanananenä ja hiilisilmät olivat lasten mielestä ihan ymmärrettäviä lisäyksiä, muta sen sijaan kun sanoin että lumiukolle voi laittaa hatun päähän tai vaikka kaulaliinan, niin syystä tai toisesta se oli kovasti hilpeyttä herättävä ajatus. 

Mystisen kalpeanaaman arvoituskin selvisi lopulta.

Kiitos kaunis siis Muhokselle ja Jyväskylään; tämän monipuolisempaa ja värikkäämpää Suomi-esittelyä en olisi itse osannut suunnitella! Paluupostia lupasivat lähettää. Saa nähdä mitä meidän oppilaiden kieli- ja piirustustaidolla saadaan aikaan, mutta luulenpa että ainakin vähemmän lunta niistä kuvista löytyy?

Jumalan (huono?) huumorintaju

Tansaniassa Jumala on läsnä kaikkialla ja joka päivä. Jumala, rukoileminen, kirkossa käynti ja milloin missäkin rautakaupassa soiva rytmikäs gospel ovat kristityille tansanialaisille jokapäiväisiä ja itsestäänselviä asioita. Jos joku sairastuu, hänen puolestaan luonnollisestikin rukoillaan, ja koska monet käyvät kirkossa joka sunnuntai, jumalanpalveluksia pitää olla päivän aikana useita, jotta kaikki halukkaat pääsevät mukaan.

Jumala on niin vahvasti läsnä arkipäivässä, että myös iso  osa bussien tuulilaseista ja naisten kangoista (perinteinen kuvioitu kangas, jota käytetään mm. vaatteena ja kantoliinana ja jossa on aina painettuna muutaman sanan lause) on koristettu Jumalaa ylistävillä tai hänen varjelukseensa luottavilla lausahduksilla.

Meidän Harghushaysta Babatiin kulkevalla reitillämme on melkein koko täälläoloaikamme seissyt kuorma-auto aivan keskellä tietä. Se on rikkoontunut ja jätetty niille sijoilleen odottamaan korjaamista, kiilat pyörien takana. Minusta on sinänsä ihan hienoa, jos ihmiset saavat uskonnosta rikkautta, iloa ja toivoa elämäänsä, mutta joskus mietin epäilevätkö nuo samat ihmiset koskaan herransa huumorintajua?

Jos olisin edellä mainitun auton omistaja ja harras kristitty, pitäisin herrani lähettämää viestiä henkilökohtaisena kettuiluna. Koska auto ei kuitenkaan ole minun enkä ole Jumalaa pelkäävä ihminen, voin vapaasti nauraa hekottaa kun Hän kertoo minulle vitsin.

"Gift from God." Antoi sitten autorikon! Ja samaan aikaan toisen lahja on saada nauraa sille kuin hyvällekin vitsille? Joku voisi tässä kohden kysyä, että onko tämä nyt vitsi vai onko Jumala ihan tosissaan? Vaan jos se alkuperäinen lahja tosiaan oli itse auto - kuten teksti yrittänee viitata - niin onpahan kiittämätöntä nostaa kädet pystyyn ja hyljätä Jumalan suopeuden ilmentymä keskelle ei-mitään! Se on yhtä kiittämätöntä kuin olisi olla nauramatta, kun Jumala kertoo vitsin, vaikka kuinka epäilyttäisi liekö tuo sopivaa. Pois se minusta. Nauroin. Oli pakko ottaa kuva.

Hyvää toimittamassa

On ihana olla hyvän asialla silloinkin, kun se hyvä ei suoranaisesti ole omaa ansiota, mutta hyvien asioiden tapahtumiseen on voinut myötävaikuttaa; käynnistää tapahtumien ketjun, josta on lopulta seurannut hyvää jollekulle. Erityisen onnekkaaksi itsensä kokee, kun saa olla läsnä myös siellä tapahtumaketjun toisessa päässä, jossa näkee saavutetun päämäärän. Näin kävi tällä viikolla: toimitimme lahjoitusvaroin hankittuja kirjoja, koulutarvikkeita, ovia ja ikkunoita alueemme syrjäiselle Gasaboyn koululle.

Tapahtumaketju sai alkunsa kaksi vuotta sitten käydessäni kyseisellä koululla ensimmäisen kerran. Alueen perheistä suurin osa on barbaiq-paimentolaisia, jotka elävät vielä hyvin perinteistä elämää, jossa lehmien hankkiminen ja naimisiin pääseminen nähdään lapsille koulutusta tärkeämpinä. Tilanne on hiljalleen muuttumassa mm. siksi, että monet lapsista ovat erityisen innokkaita pääsemään kouluun, koska he näkevät taustansa vuoksi oppimisen suurena etuoikeutena. Olosuhteet kylän koulussa ovat kuitenkin karut, esim. opettajia kuutta luokkaa kohden on vain kolme ja näistäkin yksi tilapäinen, kirjoista on huutava pula ja luokkatiloja liian vähän ja nekin osin puolivalmiita, joten sade, hiekka ja tuuli tulevat esteettä sisään.

Minä ja mies työskentelemme molemmat Bovallius-ammattiopistossa ja kaksi vuotta sitten Gasaboyssa näkemämme perusteella esitimme työpaikalla, että joulukorttien lähettämisen sijasta voisimme tehdä sillä rahalla jotain konkreettista hyvää Tansaniassa, ja toivottavasti sähköpostitervehdyksen saajat jakaisivat ilomme asiasta. Näin toimittiin ja tuolla rahalla koulu sai nyt puuttuvat ovet ja ikkunat luokkiin. Sen verran prosessissa on ollut meistä riippumattomia muuttujia mm. erään vapaaehtoisporukan peruttua työleirinsä Gasaboyssa, että ovien ja ikkunoiden perille toimittamiseen kului vuosi, mutta voin vannoa, että lopputulemana taatusti joka sentti on hyvin käytetty ja kyläpäällikön kiitokset vuolaita!

Eikä muuten ollut tuo perille toimittaminen vieläkään ihan helppoa, sillä sen verran puskassa koulu on, että kun Livingstone Tanzania Trustin meille edullisesti vuokraamalla autolla kärräsimme itse koko tämän metallimäärän perille kuljetuskuluissa säästääksemme, niin kyllä siinä tiesi maastoajoa harrastaneensa.

Automme kuljetuskapasiteetti koetuksella.

Barbaiq-paimentolaisten alueella lehmälaumat ovat suuria ja tiestö autojen harvoin käyttämää.

 
Oppilaat auttavat purkamaan ikkuna- ja ovilastin koulun pihalla.

Tämä koulurakennus on ollut jo useamman vuoden täydessä käytössä ja yhtä pitkään keskeneräinen. Meidän toimittamiimme oviin ja ikkunoihin on mukana lasit, mutta muista ikkunoita ne jäävät yhä puuttumaan. Toivottavasti niiden saamiseen ei kuluisi enää kovin montaa vuotta?

Kaksi vuotta sitten Gasaboyn koulussa opetettiin oppilaita vain neljänteen luokkaan asti, mutta nyt on aloitettu opetus myös luokille viisi ja kuusi, joten edistystä on tapahtunut ja sen myötä monien oppilaiden koulumatka kohtuullistunut. Opettajia ei kuitenkaan ole yhtään enempää kuin aiemmin eikä näille kahdelle luokka-asteelle ole ollut ainuttakaan oppikirjaa käytettävissä. Erään hyväsydämisen suomalaisen (lämmin kiitos Maijalle!) antaman yksityisen lahjoituksen ansiosta saimme hankittua koululle kirjoja, vihkoja, viivottimia ja kyniä. Kirjojen osalta pystyimme hankkimaan lähinnä yksittäisiä kappaleita eri oppiaineisiin, mutta jo tämä sai leveän hymyn leviämään rehtorin kasvoille: oli materiaalia millä opettaa!

Rehtori iloitsee koulun ensimmäisistä luokan 5 ja 6 oppikirjoista.

 
Oppilaat tutkivat kirjoja innokkaasti, mutta lapset ovat lapsia, joten saattaa olla että vielä innokkaammin odottiva pääsevänsä kokeilemaan tuomaamme tuliterää jalkapalloa?

Gasaboyn kaltaisilla kouluilla vieraillessa joutuu väkisinkin toteamaan sen, että opettaminen näissä olosuhteissa on todella kovaa työtä eikä määräänsä parempia tuloksia tältä pohjalta kerta kaikkiaan voi odottaa. Ja kuitenkin kaikki tekevät parhaansa: opettajat opettaakseen, oppilaat oppiakseen ja paimentolaisvanhemmatkin alkavat hiljalleen luopua vaeltavasta elämäntavastaan ja asettua aloilleen mahdollistaakseen lasten koulunkäynnin. Juuri sen vuoksi on Gasaboyn kaltaisissa paikoissa käyminen tekee yhtä aikaa surulliseksi ja iloiseksi: on sekä vaikeuksia että toivoa, on köyhyyttä ja kehitystä, on välinpitämättömyydeltä näyttävää ymmärtämättömyyttä ja toisaalta tahtoa tarjota lapsille parempi tulevaisuus.  

On myös tavallisten ihmisten halua auttaa toisia ihmisiä, on riemua ja kiitollisuutta avusta ja toisaalta hieman avutonta riippuvuutta siitä. Juuri siksi ja siitä huolimatta olen iloinen, että sain olla mukana toimittamassa jotain hyvää ihmiseltä toiselle.